Rekisteröidy jäseneksi
Miksi rekisteröityä?
Salasana unohtunut?
tsuki, 11.01.2010 21:58
Katsottu 1517 kertaa
4. Salaisuuksia Avasin silmäni ja katsoin pelastajaa sekunnin murto-osan. Katsoin sen kasvoja. Kultaa hohtavat, komean nuoren miehen kasvot.. Silmät pehmeän ruskeat. Ei. Katsoin tarkemmin. Kasvot eivät olleet vain ihmisen. Ne olivat. "Leijona.." Huuleni liikkuivat, mutta ääntä ei tullut... Iskeydyin maahan, mutta en pyörtynyt heti.. Tunsin kuinka pelastajani lähti pois, tunsin suuren tassun rintakehälläni sen lähtiessä. Olin varma siitä.. Nostin päätäni, en ollut varma oliko silmäni edes auki.. Rekka makasi kahden metrin päässä minusta ja ohjaamosta hyppäsi ylitseni joku.. En nähnyt mikä.. Kaikki oli utuista ja kaukaisen tuntuista.. En jaksanut enään kannatella päätäni, vaan se iskeeytyi asfalttiin... Kaikki oli pimenemässä, katsoin vielä kerran jalkakäytävälle.. Näin siellä kolme ihmistä.. Ei.. Ihmisiä ne ei ollut... Ehkä ne olivat ihmisen muodossa, mutta normaaleja ihmisiä he eivät olleet.. Yksi heistä katsoi minua, silmissään hämmennystä ja vihaa.. Mutta sitten.. Kaikki pimeni.. Makasin pimeydessä.. Näin edessäni valon.. Suuren kultaisen hahmon.. Se tuli lähemmäksi.. Tällä kertaa näin sen kunnolla.. Suuri kultainen leijona.. Sitten kaikki pimeni taas.. Eteeni käveli vanha nainen. Kun hän oli metrin päässä tunnistin hänet. Ameria.. "Tule luokseni.. Minulla on kerrottavaa.." Amerian ilme oli arvoituksellinen.. Katsoin häntä silmiin.. Hänen ilmeensä sai minut pelkäämään.. "Chiki!" Heräsin vapisten. Katsoin kelloa ja hyppäsin kauhistuneena ylös. Puin vaatteet nopeasti ja lähdin alakertaan. "Sinulle tulee vähän kiire. Kävisikö jos veisin sinut autolla?" Carl kysyi ja nyökkäsin helpottuneena. Söin aamupalan ja valmistauduin kouluun. Hyvästelin Jedin ja lähdin Carlin perässä autoon. Carl käynnisti auton ja lähti ajamaan. "Uskotko enneuniin?" Kysyin Carlilta ja tämä katsoi minua huvittuneena. "Riippuu millainen uni on kyseessä. Jos unessa tapahtui jotain semmoista, jonka voisi uskoa tapahtuvan, niin silloin se saattaa olla enneuni. Mitenkä niin? Oletko kenties nähnyt taas unen maailman lopusta?" Carl katsoi minua kiusoittelevasti, enkä voinut olla hymyilemättä. Olin kerran viisivuotiaana nähnyt unta maailman lopusta ollessani yötä Carlilla, ja huutanut keskellä yötä "Maailman loppu tulee, maailman loppu tulee!" herättäen kaikki. Kun Carl oli saanut herätettyä minut ja kysyi miksi huusin niin, niin olin vain vastannut totisena "Noku maailmanloppu tulee ja kaikkien pitää tietää se". Sen jälkeen Carl oli aina kiusoitellut minua asiasta. "Eikun kysyin vain. Mutta jos on tapahtunut jotain ja näkee siitä unta saaden unen kautta selville jonkun asian, niin pitääkö siihen luottaa?" sanoin ja keksin sitten helpomman esimerkin. "Oletetaan että Tanja on joutunut onnettomuuteen, ja hänet pelasti joku, mutta hän ei nähnyt kuka hänet pelasti. Ja sitten hän näkee unta siitä onnettomuudesta, jossa näkee pelastajansa. Pitäisikö Tanjan luottaa siihen että hänen unessa näkemänsä pelastaja pelasti hänet oikeasti?" Carlin ilme oli aika näyttävä kun lopetin selitykseni. "Haluaisitko että nimesi olisi Tanja?" Hänen kasvoilleen levisi ilkikurinen hymy. "Älä kiusaa!" sanoin ja laitoin kädet puuskaan esittäen suuttunutta. "Okei, okei. No sekin riippuu ihan tilanteesta. Jos tämä Tanjan unessa näkemä pelastaja on realistinen, eikä mikään spiderman, niin voihan se olla se oikeastikkin." Carlin ilme näytti vieläkin huvittuneelta. Katsoin häntä hymyillen ja otin kädet pois puuskasta. Carl onnistui piristämään minua aina. "Haluaako Tanja että vien hänet ihan koululle asti?" Carl kysyi kiusoitellen kun olimme melkein koululla. "Olisihan se ihan mukavaa." Sanoin. Kun Carl pysäytti autonsa, hyvästeli minut ja lähti pois, menin etsimään Janetia. Hetken etsittyäni muistin että hän tuli tänään vasta tunnin päästä. Lähdin maantiedon tunnille, ja odotin sydän pamppaillen näkeväni Reyn. Mutta jouduin pettymykseni huomaamaan ettei hän ollut luokassa. Ihmettelin miksei hän ollut siellä, mutta muistin sitten ettei hänellä ollut perjantaisin maantietoa. Odotin kärsimättömänä tunnin loppua, enkä saanut unta päästäni. Se kaikki tuntui niin tutulta. En tiedä miten tai mistä. Tuntui vain niin tutulta. En ymmärtänyt itsekkään asiaa. Kun tunti viimein loppui ja Brunner päästi meidät pois, lähdin ripeästi ulos. Kun pääsin ulos Janet oli minua vastassa. Ennenkuin hän ehti sanoa mitään, vedin hänet rauhalliseen paikkaan ja aloin selittämään untani. Kun olin saanut uneni kerrottua ja kysyin mitä mieltä Janet oli asiasta, hän katsoi minua innostuneena. "Mennään koulun jälkeen käymään Amerialla!" Katsoin Janetia ihmeissäni, olin aina tiennyt että hän oloi taikauskoinen, mutta en olisi uskonut että kuitenkaan ihan näin taikauskoinen. "En tiedä onko se ihan järkevää. Hänhän pitäisi meitä ihan hulluina." Sanoin, olisin kyllä kovasti halunnut mennä, mutta ajattelin että Ameria kertoisi Carlille hulluudestani. "Älä nyt, hänhän itse pyysi sinua tulemaan luoksensa." Janet katsoi minua pyytävästi. "Muista että se oli unta." "Kuitenkin. Sitäpaitsi, hän sanoi silloin onnettomuuspäivänäsi näkevä päälläsi jonkin suuren eläimen. Voisimme sen varjoilla mennä kyselemään häneltä kaikkea." Janet katsoi minua anovalla katseella. "No hyvä on." Sanoin huokaisten ja Janet näytti entistä innostuneemmalta. En odottanut että hän reagoisi ihan noin innokkaasti. Jännitin ja odotin koulun loppua. En ymmärtänyt miksi. Mahassani lenteli paljon perhosia, ja mietin kokoajan miten Ameria reagoisi jutuistamme. Olin myös surullinen, Rey ei ollut koulussa. En nähnyt häntä kertaakaan, mutta Sadiburan ja Ritmon näin useamman kerran. Kun viimein koulu loppui ja pääsimme pois, lähdimme kävelemään vanhaa tietä, joka vei suureen metsään, jossa Ameria asui. Kun olimme kävelleet syvälle metsään, tie muuttui poluksi joka nousi ylös suurta kalloita, jonka päällä Amerian mökki sijaitsi. Kävelimme rinnettä ylös, joka osottautui luultua vaikeammaksi, ja saavuimme Amerian mökin luo. Katsoimme toisiamme, ja juuri kun olin koputtamassa ovea, se aukesi. Kavahdin askeleen taaksepäin, ja vilkaisin Janetia. Hän näytti harvinaisen tyyneltä. "Tulkaa sisään. Olen odottanut teitä." Käännähdin katsomaan ovea, näin sisällä Amerian istuvan pienen pöydän ääressä. Hän katsoi meitä arvoituksellisesti. Janet käveli ohitseni ja meni sisään. Kävelin nopeasti hänen perässään. Kun pääsin sisään ovi takanani sulkeutui, ja käännyin katsomaan kuka sen sulki. Ei mitään, tämä paikka nosti niskakarvani pystyyn. Mökki oli pieni ja se oli täynnä täytettyjä eläimiä. Kyläläisten huhut, että metsän eläimet olisivat Amerian ystäviä näytti olevan puppua. Katsoin yhtä täytettyä sutta, joka istui oven vasemmalla puolen. Se näytti melkein kuin Jediltä, ja minut valtasi kauhu ja viha. Halusin täältä pois, ja pian. "Et kai sinä vielä ole lähdossä?" Kuulin Amerian sanovan, ja kännyin ympäri. Hän katsoi minua silmillään, jotka olivat täynnä arvoituksia. Kun niitä vilkaisikaan tuntui kuin hän olisi tiennyt kaikki maailman salaisuudet. "Tule istumaan." Hänen äänensäkkin oli täynnä arvoituksia, ja minua alkoi kiinnostamaan. Kävelin hitaasti pöydän luo, ja istuin tuolille Ameriaa vastapäätä Janetin viereen. "Teillä kesti niin että luulin ettette tulisikaan." Ameria katsoi vuorotellen meitä kumpaakin. En ymmärtänyt, emmehän olleet edes sopineet tapaavamme. "Teillä oli minulle jotain asiaa. Kertokaa." Ameria jatkoi ennenkuin ehdin sanoa mitään. Hän katsoi minua painostaen kertomaan asiani. "Sinähän näit silloin onnettomuuspäivänäni sen, joka pelasti minut?" Kysyin jännittyneenä ja käänsin katseeni pöytään. "Näin, ja oli vähällä kuolla sen takia." Katsoin Janettia ja tämä näytti poissaolevalta. Käänsin katseeni Ameriaan. "Ku-kuka hän oli? Haluaisin kiittää häntä." Sanoin valehdellen, halusin toki myös kiittää pelastajaani, mutta eniten halusin tietää oliko unissani perää vai olinko tulossa hulluksi. "Sinuna en kiittäisi häntä." Ameria sanoi. Miksi en? Ajattelin. Hänhän pelasti minut. "Kerron sinulle nyt erään tarinan, jonka isoäitini kertoi minulle, ja jonka hänen isoäiti kertoi hänelle. Jota et saa kertoa kenellekkään. Se on salaisuus. Salaisuus joka on kulkenut suvussamme monta sukupolvea." Ameria katsoi minua painottavasti ja nyökkäsin. "Maailman synnyn alussa eli klaani, joka alkoi kapinoimaan Jumalaa vastaan. He kyllästyivät aina vain tottelemaan Hänen käskyjään. Klaanin johtaja keksi ratkaisun ongelmalle. Hän vaelsi pitkän, ja tuskaisen matkan Helvettiin. Hän oli matkasta uupunut, hänen ihonsa oli täynnä palovammoja ja hän oli lähes sokea. Kun hän kymmenen vuoden päästä pääsi päämääräänsä, hän pyysi päästä puhumaan Saatanan kanssa. Klaanin johtaja kertoi asiansa Saatanalle, ja tämä näytti olevan mielissään asiasta. "Hae klaanisi tänne, niin autan teitä ongelmassanne." Klaanin johtaja lähti hakemaan klaaninsa, ja palasi kahden kymmenen vuoden päästä se mukanaan. Johtaja oli nyt aivan sokea ja hänen ihonsa oli kauttaaltaan palanut. Hän vei klaaninsa Saatanan luo, ja teki sopimuksen Helvetin Herran kanssa. Hän myi oman, ja klaanilaisten sielut Saatanalle. Kun klaanilaisilta oli tuskaisesti viety viimeisetkin inhimillisyyden rippeen, Saatana lahjoitti heille jokaiselle eri pedonhahmon, joiksika he pystyivät muuttumaan halutessaan. Mitä suurempi viha oli, sitä kookkaammaksi klaanilaiset petoina kasvoivat. Klaanin johtaja sai petohahmokseen suuren, mustan lohikäärmeen. Klaani lähti takaisin maanpinnalle, ja alkoi lietsomaan kauhua. Heistä muuttui häikäilemättömiä murhaajia. Vuosien mittaan he yrittivät voittaa Jumalan. Jumala eristi alueen Alaskasta ja karkoitti klaanin sinne. Klaani eli Alaskassa muiden koskemattomissa, ja heitä alettiin kutsua koskemattomiksi." Ameria lopetti ja olin tarinasta ymmälläni. "Usko minua, hän ei tehnyt sitä pelastaakseen sinua." Ameria jatkoi ennenkuin ehdin avata suutani. En ymmärtänyt miksi hän noin sanoi. "Poikani ja hänen perheensä kuolivat niiden kylmäveristen tappajien takia." Amerian äänessä kuuli vihaa ja surua. Katsoin häntä kysyen ja hän huokaisi. "Kerro minulle kaikki mitä tiedät. Minä pyydän." Sanoin hänelle huomaamattani. Ameria laski katseensa ja kuulin hänen puhuvan itselleen hiljaa, lähes äänettömästi. "Oliko pelastajani vain ihminen?" Kysyin ja kaduin sitä heti. Ameria nosti katseensa minuun. Ameria huokaisi syvään ja katsoi minua suoraan silmiin. Katsoin häntä toiveikkaasti ja odottavasti.. "Pelastajasi ei ollut vain ihminen. Ei, hän oli kaukana ihmisestä. Niinkuin myös hänen siarensa. Eivätkä omuksensa sinua kohtaan olleet ystävälliset" Katsoin Ameriaa kiihtyneenä. "Hän aikoi tappaa sinut. Jos en olisi nähnyt häntä, hän olisi tehnyt selvää sinusta." Ameria aloitti ja katsoin häntä jännittyneenä ja mielessäni miljoona kysymystä. Mutta Armenia ei antanut minun puhua. Hän oli noitunut minut. "Hän teki myös poikani perheestä selvää.. Ja se oli minun syytäni.." Ameria sanoi ja katsoin häntä kysyvästi. Halusin tietää että oliko unessani perää. "Se mitä näit unessasi, pitää paikkaansa." Amerian äänesä oli salaperäisyyttä. Ihan kuin hän olisi lukenut ajatuksia. Aloin kiihtymään toden teolla. Voisivatko he olla...? "Kyllä." Ameria puhui ajatukselleni. "He olivat koskemattomia.. " Viimeisen sanan sanoessaan vain Amerian huulet liikkuivat, ääntä ei tullut. En yleensä kiihtynyt asioista näin, mutta tämä minut kiihtymään äärirajoilleni. Silmisäni sumeni ja taistelin pyörtymistä vastaan. Mitä tämä oli? Minua alkoi oksettamaan ja päässä jyskytti. Halusin pois täältä tunkkaisesta mökistä. Halusin raitista ilmaa. "Uskon. Kiitos." Kuulin kuiskaavani. En tehnyt sitä omasta tahdostani, enkä ymmärtänyt mikä sai minut sanomaan niin. Aloin huohottamaan raskaasti, vilkaisin Ameriaa. Hän oli kalpea, ja näytti että hän olisi kutistunut. Hänen silmänsä olivat tyynet, mutta näin että hänellä oli paljon tuskia. Hän katsoi minua ja hänen huulensa muodostivat sanan "Kiitos", sen sanottuaan hän muuttui tomuksi ja katosi tuuleen. Tuuleen? Mehän olimme sisällä, mutta tunsin kuinka tuuli leikki hiuksillani. Katsoin järkyttyneenä paikkaa jossa Ameria oli hetki sitten istunut. Tuntui kuin olisin istunut siinä iäisyyden tujiottaen tyhjää paikkaa. Tunsin surua ja kiitosta. Surua siitä, ettei hän kertonut kaikkea mitä halusin tietää, ja kiitosta siitä , että hän oli luottanut minulle sukunsa salaisuuden. En tuntenut surua hänen katoamisestaan, sillä tiesin ettei hän ollutt kokonaan poissa. Tunsin sen, hän pääsi viimein pois ruumiistaansa, jossa oli ollut vankina. Hän oli elänyt ruumiissaansa salaisuuden kanssa monta sataa vuotta, odottaen jotakuta jolle hän voisi kertoa sukunsa salaisuuden. Mutta nyt hän oli avullani päässyt vapaaksi. Säikähdin kun tunsi yht'äkkiä käsivarressani kosketuksen. Hyppäsin pystyyn, ja katsoin koskettajaani. Janet! Olin aivan unohtanut Janetin. Hän istui vieressäni ja katsoi minua kuin olisi juuri herännyt. Sitten hän vilkaisi Amerian paikkaa. Hän katoi minu kyyvästi. "Mitä tapahtui? Kertoiko hän?" Janet kysyi. Ihmettelin hänen käytöstänsä, hänhän oli ollut koko ajan paikalla. Mutta muistin sitten, että tänne tultaessamme hän oli ollut poissaolevan. Tajusin, että vaikka hänen ruumiinsa oli täällä, Ameria oli lähettänyt hänen sielunsa ja ajatuksensa muualle. Mutta miten hän tiesi että Ameria kertoi minulle? "Muistatko silloin kun sanoin tapaavani Amerian? Kun kerroin hänen puhuvan sekavia ja pyytävän erästä asiaa? En kertonut kaikkea kun sanoin etten saanut hänen puheistansa. Hän esitti minulle pyynnön, ja sain täysin selvää mitä hän pyysi." Katsoin hämmetyneenä Janetia. Tuntui kuin hän lukisi ajatuksia. Pyysin häntä katseellani jatkamaan. "Hän pyysi minua auttamaan häntä tuomaan sinut tänne, koska hänellä oli sinulle tärkeätä asiaa. Hän ei kertonut mitä, mutta hän sanoi että voisi kertoa sen vain sinulle. Sinä olit valittu. Minä mietin pääni puhki yrittäessäni keksiä miten saisit sinut rulemaan tänne ilman että epäilisit. Mutta onneksi Ameria tuli uneesi, ja helpotti tehtävääni." Janet sanoi ja nousi ylös. "Tiesitkö että näin kävisi? Miksi et ole yllättynyt?" Janet käveli yhden täytetyn eläimen luo ja kosketti sen turkkia. Huomasin nyt että eläin hengitti. Katsoin ympärilleni, ja huomasin että eläimet joita luulin täytetyiksi, elivät. "Tule, mennään ja jätetään Amerian mökki rauhaan." Janet sanoi ja lähti ulos avoimesta ovesta. Nousin äkkiä ylös ja lähdin perässä. Olin ihan hämmentynyt, mielessäni vilisti miljoona ajatusta. Koskemattomat. Minut pelastanut oli Alaskassa asuvan, julman ja eristetyn klaanin jäsen, joka yritti.. Tappaa minut. Mitä olin hänelle tehnyt? En voinut käsittää sitä. Lähdin kävelemään kotiin ajatuksissani. Ajatukseni kulkivat hitaasti. Kun pääsin kotiin, kävelin huoneeseeni ajatuksissani. En huomannut edes Jediä tullessani, ja tämä jäi loukkaantuneena alas. Lösähdin sängylle ja yritin saada selvää ajatuksistani. Kertaisin tarinaa päässäni, ja yritin yhdistellä asioita. Makasin siinä ajatuksissani kaksi, kolme tuntia huomaamatta ajan kulua. Suljin silmiäni ja yritin koota ajatuksiani. Silmät suljettuani näin hänet. Reyn. Hänen surua ja vihamielisyyttä tihkuvan katseensa. Näytti että hän olisi halunnut tappaa minut, mutta samalla.. Näin että hänen poskellensa vierähti kyynel. Alaska. Viha. Yht'äkkiä sain ajatukseni selvitettyä. Yhdistelin asioita ja tulin siihen lopputulokseen että keksimässäni teoriassa oli perää. Rey, Ritmo ja Sadibura ovat espanjaa. Rey kuningas, Sadibura viisaus ja Ritmo nopeus. Leijona on kuningas, ja pelastajani oli leijona. Gepardi on maailman nopein nisäkäs, eläin jonka päälle melkein ajoimme oli gepardi.. Olin nyt varma siitä. Ja viisaus.. En tiennyt, mutta olin varma että tiikerit ovat viisaita, ja unessani rekasta hypännyt oli tiikeri. Eli siis, Dalitit olivat.. "Koskemattomia.." En tiennyt mitä ajatella asiasta. En ollut varma teoriastani, mutta olin varma että olin oikeassa. Mutta miksi Rey halusi tappaa minut? Yritin miettiä olinko tehnyt hänelle jotain pahaa. En keksinyt mitään, minkä takia hän yritti tappaa minua. Olin niin ajatuksissani, että säikähdin kun Carl tuli huoneeseeni, niin että putosin sängyltä. Carl tuli auttamaan minut ylös ja katsoi minua muka huolestuneena. "Mistä lähtien olet alkanut harrastamaan sängyltä hyppimistä?" Carl kysyi ja hänen "huolensa" muuttui huvittuneisuudeksi. Jed tuli nuolemaan kasvojani. "Hyvä poika." Sanoin, ja minua alkoi hymyilyttämään kun Jed alkoi murista Carlille, kun tämä oli hiipimässä taakseni uhkaavannäköisenä. Ainakin se suojelisi minua, jos joku yrittäisi satuttaa minua. "Onko sinulla jotain huolia kun olet noin vakana?" Carl kysyi tälläkertaa oikeasti huolissaan. Käännyin katsomaan häntä. Minusta tuntui ihanalta kun oli joku joka oikeasti välitti ja piti huolta minusta. "Ei ole." En halunnut hänelle enempää huolia. Tiesin että hänellä oli vaikeata ja paljon huolia. Olin saanut kuukausi sitten selville, että hän ei ollut kirjoittanut työkseen puoleen vuoteen, hän oli vain esittänyt kirjoittavansa minun takiani. En tiedä miten hän onnistui elättämään meitä, mitä hän teki työkseen. Mutta olin varma etten ole koskaan ennen tuntenut yhtä ihanaa ja suurisydämmistä ihmistä mitä Carl oli. Hän oli suorastaan täydellinen, ja olin iloinen että sain tuntea hänet. Katsoin häntä hymyillen niin lämpimästi kuin pystyin. Carl hymyili minulle takaisin ja otti minut syleilyynsä. Hän päästi irti, ja pörrötti hiuksiani. Katsoin hänen kavojansa, ja huomasin kuinka kärsineet ne olivat. Hänen silmiensä alla oli mustat pussit ja hänen kasvonsa olivat täynnä huolen ryppyjä. Ja silmät... Silmissä näki tuskaa ja huolta. En kestänyt katsoa noita surullisia kasvoja vaan käänsi katseeni pois. Carl kosketti hiuksiani. "Nämä pitäisi varmaankin kohta leikkuuttaa. Täällä on oikein kaksihaaraisten koti." Hän katsoi minua hymyillen enkä voinut kuin hymyillä hänelle. Carl säikähti kun Jed alkoi yht'äkkiä haukkumaan ikkunassa. Nousin ylös ja menin ikkunan luo. Avasin ikkunan ja katsoin ulos, en nähnyt aluksi mitään, mutta sitten näin kielekkeellä seisovan hahmon. Hahmo oli selin merelle ja tuijotti minua silmiin surullisilla ja varoittavilla silmillään. Katsoin tarkasti ja erotin sitten kultaahohtavan, täplikkään tukan. "Ritmo.." Kuiskasin hiljaa, ja samassa hän oli kadonnut. Jäin ikkunaan seisomaan ja tuijotin merelle. Minut valtasi yht'äkkiä tunne että pian tapahtuisi jotain suurta. Katsoin kelloa ja huomasin sen olevan jo yhdeksän. Laitoin ikkunan kiinni ja käännyttyäni huomasin että Carl oli jo lähtenyt huoneestani. Kävin alhaalla katsomassa, ja huomasin, että hän oli mennyt nukkumaan. Söin hiljaa iltapalaa ja menin sitten nukkumaan. Maatessani sängyllä katsoin Jediä. "Lupaatko suojella minua jos tapahtuu jotain?" Kysyin suurelta koiralta kuiskaten ja näin pelkästään Jedin silmistä että se olisi valmis seisomaan rinnallani ja suojelemaan minua kuolemaansa saakka. Halasin ihanaa koiraani ja vaivuin uneen. (tämä osan on hieman ontuva..) 5. Rakkaus "Tule.. Tule luokseni.." Heräsin keskellä yötä. Minulla oli kuuma ja hikoilin. Päätin lähteä ulos kävelemään. Hiivin rappuset alas ja Jed tassutti perässäni. Ulko-ovelle meniessäni aukaisin sen hiljaa. Jed juoksi ulos edelläni ja suljin oven mahdollisimman äänettömästi perässäni. Ulkona oli aavemaisen hiljaista, en kuullut edes meren loisketta. Halusin kuulla sen ja haistaa meren tuoksun, joten lähdin kävelemään kalliopolkua alaspäin poukamaan. Taivaalla hehkui hopeana täysikuu ja se valaisi tien. Tie oli liukas, ja meinasin kaatua pari kertaa. Kun pääsin viimein rannalle, ja katsoin merelle, näin rannalla hahmon joka oli naama merelle päin. Henkeni salpaantui ja sydänmeni hyppäsi kurkkuun, kun kävelin lähemmäksi ja tunnistin hahmon. "Rey..?" Sanoin ja ääneni kuulosti pelkäävältä, ilahtuneelta ja hämmästyneeltä yhtä aikaa. Hahmo kääntyi hitaasti ja se todellakin oli Rey. En tiennyt mitä ajatella, Rey seisoi viiden metrin päästtä minusta ja käveli minua kohti. "Mitä sinä täällä teet?" kysyin kun hän oli enään kolmen metrin päässä. "Tulin selvittämään asiani sinun kanssasi."Rey sanoi tummaapuhuvalla äänensävyllä. Astuin askeleen häntä kohti. "Tulitko sinä.. Tappamaan minut?" kysyin ja katsoin häntä pistävästi. Jed murisi vieressäni, ja Rey murisi tälle takaisin ja katsoi mahtailevasti. Jed käänsi katseensa pois ja hiljeni. Rey nosti katseensa takaisin minuun, hänen ilmeensä oli täynnä arvoituksia. "Tappamaan? Miksi minä sinut tappaisin?" hän kysyi viattomalla, mutta kylmällä äänellä, ja astui askeleen minua kohti. "Sen minäkin haluaisin tietää." Tunsin kuinka tuuli leikitteli hiuksillani ja kuulin sen vaimean ulvonnan. "Miksi yritit tappaa minut silloin onnettomuuspäivänäni?" jatkoin ja jouduin kääntämään katseeni pois Reyn murhaavan katseen alta. "En tiedä mistä puhut." hän yritti valehdella, mutten uskonut häntä. "Älä esitä. Tiedän mikä olet." Nostin päätäni ja katoin Reyn mitään sanomattomiin kasvoihin. "Sano se." Hänen huulensa tuskin edes liikkuivat, ja minua alkoi yht'äkkiä oksettamaan. Katsoin hänen silmiinsä, jotka odottivat että sanoisin sen. "Olet... Koskematon.." Sen sanottuani minua alkoi yht'äkkiä heikottamaan. Lysähdin maahan polvilleni. Jed tuli nuolemaan kasvojani. Aloin vapista. Katsoin maahan. Reyn varjo lähestyi. Nostin päätäni, se tuntui raskaalta. Kohotin katseeni Reyhyn. Hän hymyili viekkaasti ja polvistui eteeni. "Miksi haluat tappaa minut? Mitä olen sinulle tehnyt?" sanoin heikolla äänellä, mutta katsoin lujana Reytä silmiin. Hän katsoi minua halveksivasti, ja huomasin ettei hän ollut enään ihminen. Haukoin henkeäni kun edessäni seisoi suuri, kultaturkkinen leijona, joka tuijotti minua kylmillä silmillänsä. "Ai miksi miksi minä yritän vahingoittaa sinua? Kysyisin ennemmin että miksi sinä haluat tuhota minut?" Reyn ääni kuulosti pistävältä, ja olin hämmentynyt. Enhän minä halunnut hänelle mitään pahaa? "Mi-mistä sinä puhut?" Katsoin Reytä hämmästyneenä. Sitten kuulin että hän nauroi kylmästi, ja katsoi minua halveksivasti. Hän otti askeleen minua kohti, ja laski kasvonsa sentin päähän kasvoistani. "Älä yritä.. Tiedän mitä aiot.." Hän kuiskasi, ja ääni sai minut pelkäämään. Rey nosti päänsä ja astui pari askelta taaksepäin. "Mutta en anna sinun tehdä sitä.." Sen sanottuaan tunsin kivun kurkussani. Iskeydyin voimalla maahan. Reyn hampaat pureutuivat hiljaa kaulaani. Hän pakotti minut maahan makaamaan. Haukoin henkeäni. Miksi hän teki näin? Jed alkoi haukkumaan ja hyökkäsi Reyn selkään kiinni, mutta suuri leijona ei liikahtanutkaan. Hän ravisti Jedin helposti pois. "Miksi teet tämän? Miksi pakotat minut tekemään näin?" Reyn ääni murtui. Katsoin häntä. Hänen poskellensa vierähti kyynel. Nielaisin. Pelko valtasi minut. "Pyydän.. Ennenkuin tapat minut.. Kerro mitä olen sinulle tehnyt?" kuiskasin tukahdettuna viimeisillä voimillani. Reyn ote helleni hieman, ei hän kovaa vielä purrutkaan, sillä muuten olisin jo kuollut. Mutta silti minun oli vaikea saada henkeä. "Pyydän.. Kerro minulle.." Halusin tietää, mikä sai Reyn vihaamaan minua niin. "Sinun on turha esittää viatonta.." Reyn ääni oli täynnä eri tunteita. Reyn ote oli niin luja, että olin pyörtymäisilläni. "Ennen kuin täytät 17, koet elämässäsi suuren muutoksen, jota harva klaanilainen kokee, ja sinut karkoitetaan klaanista. Elämäsi muuttaa tyttö.." Puhuja ei ollut Rey. En ollut uskoa korviani.. Meri.. Se. Puhui. Rantaan lyövät aallot muodostivat sanoja. "Se olet.. Sinä" Olin aivan ymmälläni. En halunnut tuhota häntä. "Ei.. En halua sinulle mitään pahaa.. En halua tuhota sinua.. Minä vain..." Lopetin lauseen kesken, en tiennyt mitä olisi pitänyt sanoa. Tiesin nyt mitä tunsin Reytä kohtaan. Olin ihastunut häneen. Silmissäni pyöri, olin vähällä pyörtyä Reyn vahvojen leukojen otteessa. Ja vaikka hän yritti tappaa minua aloin vain ihastua häneen enemmän. Rey yritti ottaa tiukempaa otetta kurkustani, mutta päästi sitten irti ja peruutti pari askelta. Haukoin henkeäni kun pääsin suurten leukojen otteesta. Käänsi päätäni vaivailloisesti Reytä kohti. Hänen katseensa kiersi minnhua tutkivasti, pysyin paikallani kun leijonan katse arvioi minua. En tiedä kauanko makasin siinä Reyn tuijjottaessa. Se tuntui iäisyydeltä, joka paikkaani poltteli, mutten liikahtanutkaan. Tuskin edes hengitin. Reyn tasainen hengitys kantautui korviini, voimistuen koko ajan. Laiton silmäni kiinni hänen henkäistessään syvään hämmentyneenä, saaden vastauksen kysymykseensä. Tiesin sen, vaikken tienny kysymystä. Odotin hyökkäystä. Mutta kun en kuullut lähestyviä tassuja, avasin varovasti silmäni, ja katsoin Reytä. Huomasin että suuri leijona oli laskenut katseensa maahan. Hän vapisi ja. Hänen poskillensa valui suuria leijonan kyyneliä. "Ei.. En pysty.. " Rey nosti katseensa minuun. Hänen silmänsä oli täynnä hämmennystä. Yritin nousta ylös, ja Rey tuli auttamaan. Hän otti minut vastaan kun olin kaatua. Hän ei ollut enään leijona, ja minusta tuntui turvalliselta hänen vahvoilla käsivarsillaan. Mutta pelonväristykset lainehtivat silti kehoni läpi. Mitä tämä tarkoitti? "Olemme tappajia, eikä kukaan klaanilaisista tunne mitään muuta kuin vihaa ja murhanhimoa, mutta minä..." Rey näytti miettivältä, hymyillen minulle. Hänen hymynsä oli tyrmistyttävä. Se oli kaunein hymy mitä olin koskaan nähnyt. "Olen ollut typerä, voitko antaa anteeksi?" Rey pyöritteli päätänsä ja katsoi minua anteeksi pyytävästi. Katsoin häneen hämmentyneen epäiuskoinen katse silmissäni. Miten hänet juuri melkein tappanut peto muuttui noin nopeasti, ja pyysi vielä anteeksikin? "Minä Olen.. Ihastunut sinuun." Ne sanat saivat minut haukkomaan henkeäni. "Koko ajan.. En vain ole huomannut sitä luulojeni ja vihani takia."Sydänmeni hypähti kurkkuun ja minua alkoi pyörryttämään. Rey katsoi minua huvittuneena. "Eikai se nyt noin järkyttänyt?" Hän kysyi huvittuneesti hymyillen. Hymyilin hänelle varovaisesti takaisin. Sitten Rey nosti minut syliinsä ja katsoi minua silmiin. Tunsin kuinka sydänmeni tykytti enemmän kuin koskaan ennen. Mutta sitten.. Jokin hyökkäsi Reyn kimppuun. Iskeydyin maahan voimalla. Kaikki oli hetken sumeata, mutta viimein erotin hyökkääjän. Jed! Suuri koira raateli Reytä. Hän alkoi vuotamaan verta rajusti. "Jed! Lopeta!" Huusin ja menin repimään suurta koiraa pois. Jed ei liikahtanutkaan. Yritin käskeä sitä, mutta se oli kuin riivattu. Rey pysyi hiljaa paikoillaan ja antoi koiran purra itsensä verille. Katsoin kauhistuneena verivirtaa.. Miksei Rey käyttänyt voimiaan? Jos hän olisi leijonana, hän voisi alistaa Jedin. Olin varma että Jed tappaisi Reyn. Mutta sitten yht'äkkiä Jed hyppäsi taaksepäin päästäen Reystä irti. Juoksin pitämään Jedistä kiinni. Rey jäi makaamaan maahan ja kohotti päätänsä. "Tule pois sen luota!" Hän huudahti. Päästin Jedistä irti, juuri ennenkuin tämä oli puraisemassa käteeni. Juoksin Reyn luo joka makasi maassa ja nauroi. "Minä olen saanut sellaisen käsityksen, että tuo koira rakastaisi ja tottelisi sinua. Hirveä tappajakoira. Jos se olisi purrut vähän vielä lujempaa niin olisin entinen." Hän sanoi ja katsoi huvittuneena kauhistunutta ilmettäni. "Tyhmä! Jed melkein tappoi sinut ja sina vain naurat asialle.." sanoin tyrmistyneenä. Kuinka hän pystyi nauramaan sille? Rey kosketti kaulaansa. "Taitaa tulla verenhukka.." Rey jatkoi ja nousi ylös. Autoin häntä ja hänen päästessänsä ylös verta valumana katsoin Jediä. Se murisi meille viiden metrin päässä. "En ymmärrä mikä siihen meni. Yleensä se ei ole tuollainen..." Sanoin anteeksipyytelevänä. Reyn ilme vakavoitui. Hän huokaisi syvään ja kääntyi katsomaan merelle. "Se ei ollut Jed. Hänet oli riivattu.." hän sanoi ja horjahti. Sain hänet viime hetkellä kiinni. Punastuin kun hän katsoi minuun lempeillä, ruskeilla silmillään hymyillen. Rey astui pari askelta poispäin minusta ja jäi siihen seisomaan, hänen ilmeensä muuttui vakavaksi. "Klaani.. He eivät päästä minua vähällä, koska petin heidät.. Mutta sillä ei ole väliä.." Hänen kasvoilleen nousi taas ystävällinen hymy. "Tunnen itseni niin Onneliseksi että voisin lentää." Rey katsoi minua sellaisella ilmeellä, että minua alkoi naurattamaan. "Naura sinä vain siinä.." Rey käänsi selkänsä minulle ja lähti juoksemaan. Lähdin kuin vaistomaisesti hänen peräänsä ja yritin ottaa hänet kiinni. Hänen pysähdyttyään luulin jo saavani hänet kiinni, mutta hän ei aikonut noin vain luovuttaa. Rey otti kunnon loikan ja hyppäsi veteen. Katsoin rannalla kun hän ui. Nauroin. Tunsin olevani korviani myöten rakastunut häneen. Mutta.. Minua pelotti. Mitä klaani tekisi hänelle? Rey nousi vedestä ja tuli luokseni. Katsoin häntä kuin tärähtynyttä. Hän vastasi katseeseeni iloisilla silmillänsä. Olin iloinen ettei niissä näkynyt enään yhtään vihaa. Rey nosti minut isolle kivelle, ja kiipesi itse perässä. Istuimme siinä ja katselimme merta. "Te Koskemattomat olette Jumalan hylkäämää kansaa.. Onko se totta? Tykkäätkö olla tuollainen?" kysyin vähän aristellen. Rey katsoi merelle vakavannäköisenä, mutta hymyili sitten vähäisen. "Ei.. Me vihaamme tätä.. Minä, Sad ja Ritmo. Haluaisimme olla normaaleja, emme mitään verenhimoisia tappajia. Mutta emme voi sille mitään." hän sanoi ja katsoi minua. Ilmeeni oli ilmeisesti aika näyttävä, koska häntä alkoi naurattamaan. "Ritmolla on kaikista vaikeinta.. Hän on todella seurallinen eikä haluaisi koskaan tehdä kenellekkään pahaa. Ei se minullekkaan helppoa ole.. Mutta olen johtajan poika, ja tuleva johtaja. Minun on pakko olla julma. Sadibura on meistä kolmesta se, joka tykkää eniten tällaisena olosta. En vain ymmärrä miksi hänet on nimetty viisaaksi.. Kyllähän on meistä viisain, mutta luulisi että viisaat harkitsevat ennenkuin hyökkäävät. Mutta Sadi hyökkää harkitsematta yhtään. Mutta ovela hän kyllä on. En tiedä ketään toista joka pystyisi petkuttamaan vihollista niin täydellisesti kuin hän. Ritmo on nimetty oikein. Hän on todella nopea, ja käyttää sitä useimmiten hyödykseen. Hän on myös usein hankaluuksista.." Rey selitti katsoen merelle mietteliäänä. "Mistä sinä olet saanut nimesi? Kuningas?" Minun oli pakko kysyä sitä. Rey huokaisi syvään. "Olen leijona, ja minusta tulee seuraavaksi klaanimme kuningas.. Mutta en halua puhua siitä.. Kerro sinä jotain itsestäsi.." Rey kääntyi katsomaan minua. Mietin, mitä itsestäni kertoisin, mikään ei tuntunut niin mielenkiintoiselta kuin Reyn jutut. Mutta Rey kuunteli tarkkaavaisena kun kerroin joitakin asioitani itsestäni. Aika kului kun juttelimme, ja huomasin että aurinko alkoi nousta. Pelästyin kun Carl tuli aamu-uinnillensa. "Piiloon.." kuiskasin Reylle ja liu'uin kiven taakse piiloon. Rey hyppäsi perässäni ja otti minusta kiinni. "Tule, ja pidä minusta kokoajan kiinni.." Hän kuiskasin ja katsoin häntä epäröiden. Rey oli muuttunut suureksi leijonaksi ja huomasin istuvani sen selässä. Hiljalleen Rey alkoi kiivetä kalliota ylös, ja kun viimein pääsimme ylös huomasin olevani niin väsynyt että nukahdin... "Chiki!" Kuulin Carlin huutavan, avasin silmäni. Makasin sängyssäni. Olin päästäni pyörällä. Mitä tapahtui? Viimeöinen tuntui aivan unelta. Pelkäsin että se olisi ollut vain unta. Nousin ylös vaivalloisesti, päässäni tykytti ja minua oksetti. Menin suihkuun, Carl ei saisi nähdä minua tälläisenä. Olin tapahtumista aivan ymmälläni, mutta myös iloinen. En ollut varma oliko se ollut vain unta. Vasta kun pääsin kouluun tiesin että se oli totta. Rey hymyili ja tuli luokseni minut nähtyään. Olin pakahtua ilosta kun sain viimeinki olla hänen kanssaan. Seuraava vuosi meni loistavasti. Olin joka päivä Reyn kanssa. Menimme kouluun ja kotiin samaa matkaa. Opin tuntemaan Reyn kunnolla ja vietimme paljon vapaa-aikaa yhdessä. Päätimme että unohdamme kokonaan sen yö-kohtauksen, ja että tutustumme hiljalleen. Tosin se ei näyttänyt onnistuvan Reyltä, hän oli aivan mahdoton! Minä olin terveystiedon ja Rey matematiikan tunnilla, ja kesken tunnin Rey juoksi luokkaan huutaen: "Ruokala palaa! Kaikki äkkiä ulos!" Kaikki muut paitsi minä ja Rey juoksivat ulos luokasta. Kysyin mitä ihmettä hän oikein tekee. Hänelle oli tuli minua matikantunnilla ikävä, ja hän halusi nähdä minut Ja saada vähän vipinää elämää. Noh, vipinää hän saikin. Seuraavana päivänä hän joutui rehtorin puheille ja tämä saarnasi hänelle kaksi tuntia. Kielsin häntä enään koskaan tekemästä niin, mutta hän vain nauroi. Rey on ihan pöljä. Tunsin oloni hänen seurassansa niin vapaaksi. Carlkin oli iloinen, että olin pitkästä aikaa iloinen ja täysin huoleton. Hän tykkäsi Reystä kovasti. Varsinkin sen jälkeen kun tämä hankki hänelle työn, jota Carl oli aina halunnut tehdä. Carl oli nuorempana opiskellut lääkäriksi. Mutta suunnitelmat olivat murentuneen, kun Carlin pahin vihollinen sabotoi hänen työhaku yrityksensä omaksi parhaakseen. Olin aina tiennyt, että Carl unelmoi pääsevänsä lääkäriksi, vaikkei näyttänytkään sitä. Hän oli todella taitava, ja oli harjoittanut unelma-ammattiiaan joka päivä. Nyt kun hän viimein pääsi lääkäriksi, minusta oli ihanaa katsoa hänen innostustaan. En ollut koskaan ennen nähnyt häntä niin onnellisena. Oli kuin olisin katsellut pikkulasta joka oli saanut pitkään haluamansa koiranpennun. Rey osasi todellakin tehdä muihiin vaikutuksen. Hän oli yllätyksiä täynnä, ja sain joka päivä yllättyä. Minun ja Reyn välille syntyi pitävä side, joka vahveni päivä päivältä. En ymmärtänyt miten paljon niin pienessä ajassa voi lähentyä toista ihmistä. Tuntui kuin olisin ollut hänen kanssaan monta kymmentä vuotta. Kuin olisin tuntenut hänet aina. En olisi halunnut olla hänessä hetkeäkään erossa. Hän oli pian tärkeintä mitä minulla on koskaan ollut. Vaikka Rey kuinka varoitteli minua luonteestansa, ja siitä ettei ollut hyvä että hän oli kanssani, en välittänyt. Mutta minua pelotti. Eräänä päivänä kävelimme kouluu kuten tavallista. Kesken matkaa Ritmo veti Reyn pois luotani ja käveli metsän laitaan, etten kuulisi heidän puheitaan. Mutta tarkkakorvaisena kuulin silti. "Et voi jatkaa näin. Konosz tappaa sinut." Ritmo kuulosti huolestuneelta. "Sinähän kuulostat ihan aikuiselta. Mutta älä huolehdi, osaan kyllä pitää huolta itsestäni. Tiedän kyllä mitä teen." Rey kuulosti varmalta, mutta Ritmo ei luovuttanut. "En päästä sinua kuolemaan. Pysy kaukana Chikistä!" En pitänyt siitä, että hän kielsi Reytä olemasta kanssani, mutta ymmärsin kyllä että jos sen takia hän jäisi, niin kyllä minäkin kieltäisin Reytä. Mutta silloin minä kyllä kuolisin ikävään. "Tiedät hyvin etten voi olla hetkeäkään erossa Chikistä. Hän vetää minua puoleensa kuin suklaajäätelö kesällä." Minua alkoi hymyilyttämään Reyn puheet. Ei hän voinut olla murhanhimoisen klaanin jäsen, jossa julmuus kulkee suvussa. Se tuntui mahdottomalta. Tunsin joka päivä olevani enemmän ja enemmän rakastunut häneen. Kuukaudet kuluivat, ja pian oli syntymäpäiväni.. Heräsin aamuyöstä, kun joku heitteli ikkunaani kiviä. Menin unisena ikkunan luo ja avasin sen. "Paljon onnea vaan! Paljon onnea vaan!" Minua alkoi naurattamaa kun näin Reyn ikkunan alla laulamassa. Hänhän oli aivan pöljä. "Hullu! Tiedätkö että kello on vasta puoli viisi?" kysyin kun olin lopettanut nauramisen. "Tiedän, juuri sen takia. Tule! Mutta jätä koira sisälle!" Rey huusi. Lähdin alas, pyysin Reytä jäämään sisälle ja lähdin ulos. "Mitä ihmettä sinä täällä teet?" Rey oli leijona muodossansa. "Hyppää selkääni. Pian näet." Rey meni eteeni makaamaan, ja nousin epäröiden hänen selkäänsä. "Pidä lujasti kiinni!" Rey hyppäsi pystyyn ja lähti juoksemaan metsään. En nähnyt minne hän minua vei. Olimme menneet jo pitkän matkan, enkä tiennyt missä olimme. Rey alkoi juosta rinnettä ylös, hän meni sitä pitkän matkan, kunnes pääsimme viimein ylös. Rey laski minut maahan, ja haukoin henkeäni katsoessani paikka jonne hän oli minut vienyt. Se oli upeata. Paikka oli korkealla kielekkeellä, jonkä ympärillä oli vihreätä metsää. Eteeni avautui upea meri maisema. Aurinko oli nousemassa ja sen puna värjäsi kaiken kokonaan eri väreillä. Punaista, oranssia, violettia, sinistä, vihreätä.. Näky oli kauneinta mitä olin koskaan nähnyt. "Mitä tykkäät?"Rey seisoi vieressäni, katsoin häntä. Aurinko värjäsin leijonan kultaisen turkin, hän näytti upealta. Se oli ihan kuin jostain unesta. "Kaunista.." Kuiskasin, Rey hymyili minulle. Hän muuttui takaisin ihmiseksi. "Kiitos." Rey kaivoi taskujansa, hän otti sieltä jotain. "Se ei ole ainoa lahjani, sulje silmäsi." Tein työtä käskettyä, ja Rey laittoi kaulaani jonkun korun. Avasin silmäni, ja katsoin korua. Haukoin henkeäni. Koru oli kuin kultaa, ja siinä oli upean yksityskohtainen leijonan pää. Sen silmät olivat kuin rubiinit, ja sen alla oli teksti: "Me & U 4ever" "Pidätkö siitä? Se on kokonaan aito." Katsoin Reytä kiitollisena, tämän oli täytynyt maksaa omaisuuden. "Kiitos! Se on ihana!" Hypähdin Reyn kaulaan ja tämä kaatui sammaleelle. Hän katsoin minua lempeillä, hymyilevillä silmillänsä. Hymyilin hänelle punastuen ja kierähdin hänen päältänsä sammaleelle. "Miten löysit tämän paikan?" Kysyin katsoen taivasta, se oli värjäytynyt punertavan oranssiksi. "Olen monta kertaa käynyt täällä selvittelemässä ajatuksiani. Minun on jo pitkään pitänyt tuoda sinut tänne." "Mikset ole tuonut, tämä on upeaa?" "Odotin sopivaa hetkeä. Nyt on syntymäpäiväsi ja se tuntui hyvältä hetkeltä.. Ja kun.." Reyn ilme vakavoitui, katsoin häntä kysyvästi. "Mitä?" Kysyin huolestuneena, Rey huokaisi ja yritti hymyillä. "Ei mitään." Katsoin häntä epäluuloisesti. Mitä hän jätti kertomatta? "Rey! Rey!" Se oli Ritmo, Rey ponkaisi ylös ja auttoi minut jaloille. Ritmo juoksi luoksemme huohottaen. "Mikä hätänä?" Rey kysyi, äänessänsä hieman huolta. Ritmo katsoi Retä kiihtyneesti. "Gonosz.. Klaani.. Vakoilija.. Tule nopeasti saimme hänet kiinni!" Ritmo sanoi kiihtyneenä ja huohotti. Rey näytti säikähtäneeltä, hän kehotti minua hyppäämään selkäänsä. Kun istuin hänen selässänsä Rey lähti juoksemaan Ritmon perään. Ritmo juoksi nopeasti, Rey ei pysynyt hänen perässänsä. "Kuules hurjastelija, voisitko hidastaa? Olen leijona enkä mikään gepardi!" Ritmo hidasti vauhtiansa. Ja sitten.. Tunsin suuren kivun rinnassani.. Jokin työntyi rintäni läpi.. En tiennyt mikä, mutta yhtäkkiä... Menetin tajuni..