-
Bongaa! ImagePark.biz Hauskat videot Pikavippi
 
Etusivu Kirjoitukset Kirjoita Jäsenet Info Linkit Keskustelu

Kirjoitukset

Lasilintu

riippukeinu, 24.01.2010 20:10
Katsottu 1557 kertaa

Kirkkaansiniset lapsensilmät katselivat ikkunasta ylhäällä taivaalla loistavia tähtiä. Silmissä oli onnellinen, haikea katse; tähdet olivat lumonneet pikkutytön. Ne tuikkivat niin onnellisina, kauniina, tanssivat vapaina täyttäen avaruuden. Lapsi istui sängyllään pieneksi käpertyneenä katsellen niiden tanssia, vaikka hänen olisi pitänyt olla jo nukkumassa tähän aikaan yöstä. Miksi hänen täytyi nukkua aina silloin, kun tähdet näyttäytyivät? Miksi hän ei saisi katsella niitä öisin? Äiti sanoi hänen olevan sairas ja tarvitsevan paljon unta. Tyttö ei ymmärtänyt sitä, eihän hänellä ollut kuumetta tai huono olo. Kuullessaan askeleita ovensa takaa hänen pieni, hauras kehonsa syöksyi peiton alle vaaleat hiukset huiskahtaen. Kylmyys sai hänet hieman vapisemaan, ja hän kiersi heiveröiset kätensä ympärilleen lämmittääkseen itseään. Kukaan ei kuitenkaan tullut huoneeseen tarkistamaan, että hän oli nukkumassa, joten hän nousi takaisin istumaan. Hymy levisi hänen huulilleen silmien napittaessa kohti taivasta. Kukaan ei ymmärtänyt, mikä tähdissä kiehtoi lasta, tuskin lapsi itsekään. Jostain syystä niiden maaginen voima rauhoitti hänen muuten vilkkaan lapsenmielensä. Pian väsymys kuitenkin onnistui hiipimään tytön ylle saaden hänet haukottelemaan ja hieromaan silmiään. Ehkä hän voisi jo nukkua. Äiti ottaisi hänet huomenna mukaansa kaupunkiin. Tyttö rakasti ulkoilmaa. Hän ei koskaan saanut mennä yksin ulos. Äiti sanoi aina sen olevan vaarallista, mutta äiti tai isä eivät koskaan ehtineet tulla hänen kanssaan pihalle leikkimään. Siksi pienikin hetki ulkona oli lapselle kuin aarre. Haistellessaan raikasta ulkoilmaa hän piti lujasti kiinni äitinsä kädestä heidän kulkiessaan kaupungin katuja pitkin ja lopulta astuessaan sisään pieneen liikkeeseen. Lapsi katseli ihmeissään sitä valtavaa kaupassa myytävien taulujen, kellojen, korujen ja koriste-esineiden määrää. Hän ei ollut koskaan nähnyt mitään yhtä hienoa. Joka puolella oli jotain kaunista, jota pitäisi päästä katsomaan lähempää. Äidin päästäessä otteensa irti pikkutyttö syöksähti tutkimaan lähintä koriste-esinehyllyä. Silmät suurina ja pieni suu hieman raollaan hän katseli suloisia posliinikissoja. Äidin ääni kielsi koskemasta mihinkään, ettei vain mikään särkyisi. Mutta lapsi osasi olla varovainen. Hän oli kiertänyt jo lähes koko liikkeen äkätessään nurkassa olevat lasiesineet. Tyttö tepasteli lähemmäs, sillä jokin oli kiinnittänyt hänen huomionsa. Hänen katseensa kulki lasieläinten yli ja pysähtyi lintuun. Se oli napannut hänen huomionsa, siinä oli jotain samaa kuin hänessä itsessäänkin. Lasilinnun silmät olivat surulliset, aivan kuin jokin olisi estänyt sitä lentämästä vapaasti. Tyttö tunsi sympatiaa lintua kohtaan. Niin kuin lasilintu, hänkään ei ollut vapaa. He molemmat olivat heiveröisiä, särkyviä ja halusivat lentää. Hän tarttui lasilintuun pienillä kätösillään äitinsä kiellosta välittämättä. Hän painoi kylmän lasin kalpeaa poskeaan vasten. Hän halusi tämän linnun omakseen. Äiti ei kuitenkaan ostaisi sitä hänelle, äiti väittäisi sen menevän rikki. Hänen mieleensä nousi vain yksi vaihtoehto. Ei, ei niin saisi tehdä, varastaminen olisi rumaa ja kaikki suuttuisivat, jos saisivat tietää. Mutta miten muuten hän saisi lasilinnun omakseen? Tyttö vilkaisi ympärilleen, kukaan ei katsonut häneen päin. Hän hymyili lasilinnulle ja huultaan purren työnsi sen punaisen takkinsa taskuun. Samalla äiti huusi häntä. Heidän täytyisi lähteä kotiin. Lapsi tarttui äitinsä käteen, kulki pienet hartiat hieman kyyryssä ovesta ulos peläten, että kohta joku sanoisi jotain, huomaisi lasilinnun kadonneen, mutta kukaan ei sanonut mitään. Tyttö rakasti lasilintua. Hän kertoi sille kaikki murheensa ja ilonsa linnun kuunnellessa. Joskus lapsesta tuntui, että se puhui hänelle; lohdutti, piristi eikä koskaan sanonut pahaa sanaa. Päivisin hän piti sen piilossa sängyn alla, mutta öisin hän nosti sen ikkunalaudalle katsomaan tähtiä hänen kanssaan. Hän oli onnellinen, onnellisempi kuin aikoihin. Mutta hän tiesi, ettei lasilintu ollut. Se ei vieläkään lentänyt, vaikka niin halusikin. Se oli itse kertonut sen hänelle, eikä tyttö voinut pitää sitä vankinaan. Niinpä kevättalven kirpeänä pakkasyönä, jona tähdet tuntuivat loistavan tavallista kirkkaammin, tyttö avasi huoneensa ikkunan. Hän kurkisti alas kolmannesta kerroksesta pakkasen nipistellessä hänen kasvojaan. Lumi loisti yhtä puhtaana kuin hänen valkoinen yöpaitansa. Hän nosti lasilinnun kämmenelleen ja katsoi sitä haikeasti. Silloin se puhui. Se sanoi uskovansa, että jokaisessa ihmisessä asuu pieni lasilintu, joka odottaa vapautta. Se sanoi kaiken olevan hyvin. Tyttö työnsi kätensä ulos ikkunasta ja päästi linnun irti. Hän näki sen putoavan ja luuli hetken heittäneensä sen kuolemaan. Mutta lintu räpytti siipiään, ei osunutkaan maahan vaan nousi taivaalle kiertäen ympyrän ja palaten tytön eteen. Se pyysi häntä tulemaan mukaan lentämään sen kanssa ikuisessa vapaudessa. Tyttö suostui. Pienikokoisen kehonsa takia hän mahtui pienestä ikkunasta juuri ja juuri. Hetkeksi hän jäi siihen istumaan, heilutteli paljaita jalkojaan tyhjän päällä, epäröi, mutta lintu rohkaisi häntä. Vaaleat hiukset valtoimenaan ja siniset silmät innosta loistaen hän syöksi itsensä lentoon. Hiljaisuus laskeutui kaupungin ylle kahden lasilinnun lentäessä kohti tähtiä. -- Kyseessä on yläasteaikainen äidinkielen aineeni.

Kommentit

Nimimerkki


Varmistuskoodi
Syötä kuvassa näkyvä varmistuskoordi tekstikenttään. Rekisteröityneiden jäsenten ei tarvitse tätä tehdä. Näin estämme kommenttispämmiä.
varmistuskuva
Kommentit


 
 
Copyright © Prologi.net, 2005-2010 | Tekstit ovat kirjoittajiensa omaisuutta | prologi@prologi.net