Kirjoitukset

Trucker

Cloverfield, 25.01.2010 15:15
Katsottu 1628 kertaa

Alunperin kirjoitin tämän vihkoon vuosi sitten, eikä ollut mitään aikomusta julkaista mutta sitten tuli luettua teksti uudestaan vähän aikaa sitten, ja oli pakko laittaa novelli tänne. ________________________________________________ Liukastelin pitkin liejuista ja hämärää tunnelia. Tunneli oli putken muotoinen ja vain metrin korkuinen ja levyinen. Useat kerrat iskin pääni käyrään seinämään liukastellessani maassa lojuvaan limaan. Pyyhin litimärkiä, päältä pitkiä hiuksia silmieni edestä pois. Vilkuilin vähän väliä taakseni sen pedon pelossa ja yleensä juuri niillä kerroilla kaaduin maahan ottan käsilläni vastaan pehmentääkseni kaatumista liejuun. Mustat maihinnoususaappaat helpottivat liikkumista sokkeloisessa putkistossa mutta painava konekivääri ja läpimärät cargohousut hidastivat rutosti pakenemistani. Suunnistin liejusta heijastuvan vähäisen valon avulla. Valoa oli kuitenkin niin vähän, että saatoin koska vain törmätä seinään tai johonkin muuhun esteeseen. Ja tottakai juuri sillä hetkellä iskin kasvoni liukkaisiin kaltereihin. ”Ei nyt”, ajattelin kun nousin ylös kaaduttuani törmäyksen yhteydessä. Aloin tutkia edessä olevaa estettä ja mahassani muljahti kun tajusin sen olevan kalterikko joka esti etenemisen siihen suuntaan. Aloin panikoida kun tiesin pedon saapuvan luokseni hetkenä minä hyvänsä. Kyyristelin tunnelissa kaltereiden lähellä, täristen pelosta ja odottaen sitä hirviötä. Hetken mielijohteesta päätin lähteä etsimään toista reittiä pois tunnelistossa ja kuullessani matalan murahduksen, aloin tunnustella asetta selästäni. Se oli pudonnut. Hätääntyneenä aloin perääntymään pimeydessä takaisin kaltereiden suuntaan ja askelten aiheuttaman litinän ohella kuulin jälleen uhkaavan murahduksen. Sydämeni tykytti niin kuuluvasti, että petokin varmasti kuuli sen. Se olento rakasti tappavan paljon kaikkia ääniä ja hajuja mitä ihmisestä lähti. Jossain ympäri tunnelia, oli viisi todistetta siitä, että peto ei tykännyt ihmisistä. Perääntyessäni hapuilin käsilläni seinämiä suunnistaakseni ja yhtäkkiä kompastuin johonkin ja kaaduin selälleni ja tunsin kuinka lima tunki takkini sisälle. Käännyin polvilleni ja aloin nopeasti tunnustella kädelläni mihin olin kompastunut. Yllätyin iloisesti kun käteni osui aseen kahvaan ja naurahdin ilosta, samalla tajuten, että se oli typerä virhe. Edestäpäin pimeyden seasta kuului murinaa ja aloin ladata asetta taskustani löytämälläni lippaalla. Kuulin lähestyvää raskasta puuskutusta ja tajusin otuksen löytäneen minut. Odottaessani pedon hyökkäystä, olin vähällä luovuttaa ja istuin hiljaa liejuun. Nostin kuitenkin aseeni koska sen kärjessä oli pistin, mitä päin toivoin pedon juoksevan pimeydessä. Puuskutus lakkasi. Sydämeni tykytti entistä lujempaa, peto olisi kohta täällä. Äkkiä tajusin, että rintataskussani oli taskulamppu kivääriä varten. Hiljaa, lähes äänettömästi kaivoin sen esille ja asetin sen kiinni konekiväärini piipun alle. Henkäisin syvään ja naksautin taskulampun valon päälle. Kalpenin kertaheitolla ja tunsin kuinka vereni lähes pysähtyi kun valo paljasti edessäni seisovan koko tunnelin leveydeltä pedon. Sen ihmisen ihonvärinen nahka oli täynnä haavoja mutta se ei näyttänyt välittävän niistä, aivan kuin haavat eivät tuntuisi sillä missään vaikka ne olivatkin syviä. Sen ikenet pursusivat leveästä suusta ja partaveitsenterävät piikkihampaat törröttivät eri suuntiin. Otuksen yönmustat mulkosilmät olivat sirrillään valon vuoksi. Pedon jämäkkä, nelinkontin oleva lihaksia kumpuileva, hikinen ja suonikas vartalo pullistui ja tyhjeni hengityksen tahdissa. Sen sisäänastuvia jalkoja ie varmaan saisi kirveelläkään poikki. Itsenikin yllätykseksi huomasin kuinka lähdin juoksemaan petoa kohti selkä kumarassa. Valo heilui aseeni mukana ja näin kuin pysäytettyinä kuvina kuinka peto juoksi minua kohti. Juuri ennen yhteentörmäystä ammuin muutaman sormen pituisen luodin tätä kohti mutta silti tunsin väkivahvat jalat rintaani vasten kun peto hyppäsi kaataakseen minut. Liukkaan lattian vuoksi liu'uin otuksen ali kun tämä oli vielä ilmassa. Käännyin maassa ja aloin tulittamaan tätä kohti ja koko tunneli välkkyi tulen puskiessa kiväärin piipusta. Aseen pitämä meteli kajahteli tunnelissa ja peitti aggressiivisen huutoni. Valon välkkyessä, näin taas kuin pysäytettyinä kuvina miten luotini napsivat pedon ihosta palasia mutta tämä silti juoksi minua kohti. Metrin päässä minusta, se loikkasi ja tunsin kohta kuinka monta piikikästä hammasta uppoutui vasempaan hauislihakseeni. Viiltävä kipu sai minut karjumaan ja kun yritin epätoivosesti potkia olentoa pois, se vain korjasi hampaidensa asentoa ja tunsin hampaiden rouhivan käsivarteni luita vasten. Pedosta lähti rahiseva yninä ja tajusin käteni lihasten, luiden ja nahan repeytyvän irti olkapäästäni. Tuskaisesti huutaen kirosin ja itkin ja päässäni alkoi sumentua. Vain hetkeä ennen pyörtymistäni kuulin vaimeasti laukauksia ja saatoin nähdä luotien aiheuttamia kipinöitä pimeydessä ihan vieressäni. ”Sen enempää en muista, ikävä kyllä mutta ehkä te valotatte minulle mitä sitten tapahtui”, sanoin tohtori Dodgerille jonka tropiikinvihreät, vähäiset hiukset loistivat sairastuvan kirkkaissa valoissa. ”Aivan”, vanhahko tohtori tokaisi. ”Erikoistiimi pelasti sinut ainoana eloonjääneenä, kun olitte hölmöt menneet Atr-pedon reviirille kaupungin viemärissä.” ”Pidätte sellaista petoa Kanaarin kaupungin viemäristössä? Eihän tässä enää uskalla käydä paskalla kun pitää kokoajan pelätä, että joku haukkaa kivekset irti!” sanoin järkyttyneenä ja nostin jalat pois sängyltä, jääden reunalle istumaan. Tohtori katsoi minua vihreiden kulmakarvojensa alta ja kirjoitti paperilleen jotain. ”Joka tapauksessa, nyt on kahdeskymmenesneljäs päivä. Olitte unessa viikon ja asensimme sinä aikana menetetyn kätenne tilalle hypertech-käden”, tohtori kertoi ja napautti kynällään vasenta käsivarttani. Katselin titaanista kättäni ja kuuntelin surinaa joka lähti ranteen kohdalta kun liikutin sormiani. Olkapäästä kuului tikitys josta tuli mieleen kello aina kun nostelin kättäni. Sen ulkonäköä varten siihen oli muotoiltu luonnollisia lihaskumpareita ja hauisalue oli luotu pullistuvaksi. Ranteen kohdalta näkyi kolme läpinäkyvää ohutta putkea joista virtasi veri keskisormeeni joka oli ainut säästynyt osa vanhasta kädestäni. Muista kohdista käden mekaniikka oli peitetty. ”Asensitte sentään keskisormeni takaisin. On siinä mulla maistereita”, sanoin taputtaen tohtoria olkapäille ja nousin sängyltä kävelläkseni käytävään. ”Muuta kädestänne ei jäänyt jäljelle. On ihme, että selvisitte herra Trucker”, tohtori sanoi tyynesti ja paiskautin oven kiinni perässäni. Käytävällä potilaan tamineissa astellessani vastaan tuli siro naistohtori valkoisessa lääkärintakissa. ”Herra Trucker”, tämä pysähtyi kohdallani, ”Löysimme tiimisi jäsenten jäännökset muutama päivä sitten ja toimme ne tänne talteen teille näytettäväksi kuten kuuluu. Haluatteko nähdä ne?”. ”No mikäs siinä”, kohautin olkapäitäni ja astelin naisen perässä läheisestä ovesta sisään vihreällä valolla valaistuun huoneeseen. Naistohtori esitteli etunimekseen Carrie ja minä pyysin häntä vain kutsumaan minua sukunimelläni. Carrie vilkuili minua aina kun luuli etten huomaisi sitä. Hän käveli lattiasta nousevan kojelaudan luokse ja asetti kynänmuotoisen avaimen sille varattuun paikkaan kiinni ja näpytti muutamai painikkeita. Oikealta puoleltani katosta laskeutui hiljaa viisi soikeaa läpinäkyvää säiliötä joiden sisällä oli ruumiinosia veden seassa. Pomoni säiliössä lillui päänahka jossa oli vielä hiuksia kiinni. Viereisessä säiliössä kupli parhaimman työtoverini ontto rintakehä ja nahkanpalasia leijui ympäri säiliötä. Korvankin huomasin leijuvan säiliössä. Kolmannessa säiliössä oli leukaluu rustoineen ja nahkoineen. Neljännestä tiimiläisestä oli jäänyt säilytettäväksi vain nenä ja aivoinkappaleita. Viides säiliö oli aika täynnä. Siinä kellui suolet ja maksa. ”Hyviä miehiä olivat kaikki”, sanoin murheellisena puistellen päätäni silmät suljettuina. Säiliöt nousivat takaisin piiloon katon uumeniin. Astelimme ulos huoneesta Carrien sulkiessa oven perässään. ”Saatte aseenne kohta, herra Trucker, mutta saanko kysyä ennen sitä kysyä yhtä asiaa?” Carrie kysyi sitoen kiharat punaiset hiuksensa ponnarille. ”Toki, anna tulla”, kohautin olkapäitäni. ”Minulta loppuu työaika vartin päästä, haluaisitteko lähteä ulos kanssani? Vaikka Ned's SSStop-ravintolaan syömään tai kahville tai jotain”, Carrie ehdotti. ”Mikä ettei. En olekkaan syönyt viikkon muuten kuin putkien kautta niin hyvä ruoka maistuu aina. Mutta hei, se konekivääri?” sanoin ja lähdimme kohti sairaalan varastoa. Jatkuu.

Kommentit