Kirjoitukset

Ensimmäinen enkelini

Pyhimys, 11.03.2010 17:51
Katsottu 1783 kertaa

Olen oppinut mitä kaipaus on. Olen oppinut tuntemaan kaipuun ja tyhjyyden, jotka kaartelevat ympärilläni, odottaen kuolemaani. Miksi ne eivät kuitenkaan iske kynsiään lihaani. Olen saanut huomata kuinka pitkiä ja hiljaisia yöt oikein ovat. Hän oli elämässäni vain vähän aikaa. Meidän suhteemme on maailmankaikkeuden kannalta kuin henkäys. Me molemmat tulemme tapaamaan elämässämme vielä niin paljon ihmisiä, että kohtaamisemme ei tule olemaan kuin ehkä yksi satojen muiden joukossa. Koko maailma ei edes huomaa meitä, me olemme vain osa suurempaa tarinaa. Emme enää muista toisen ihon tuntua ja tuoksua. Lausutuilla sanoilla ei ole kymmenen vuoden kuluttua mitään merkitystä. Muistamme toisemme vain hämärästi, se oli vain osa hullua nuoruutta. Hullua kaipausta tuntea rakkaus ihollaan. Silti, juuri nyt, minä kaipaan häntä niin paljon, etten koskaan kuvitellut sellaista mahdolliseksi. Minä kaipaan häntä kun olen valveilla ja unissani olen jälleen hänen kanssaan. Tunnen hänen pehmeiden sormiensa kosketuksen ihollani, tunnen niiden vaeltavan pitkin kylkiäni, hyväilevän ihon läpi pistäviä luita. Tunnen hänen kosteat ja lämpimät huulensa niskassani, niiden kuiskailevan korvaani mitä suloisempia sanoja. Aamulla herätessäni en halua aukaista silmiäni, haluan olla unessani hänen kanssaan, ikuisesti. Miksi minun täytyi luopua hänestä? Päätin kuitenkin jatkaa elämää. Kuvittelin, etten ikävöisi häntä. Kuvittelin, että voisin unohtaa hänen tummat, kiharaiset hiuksensa, merensinisiä viisaita silmiään ja pientä luomea huulen oikeassa yläkulmassa, se oli niin huomaamaton, vaalea niinkuin hänen ihonsakin. Kuvittelin voivani olla ajattelematta hänen ääntään, puhettaan ja ajatuksiaan. Luulin voivani unohtaa hänen hiustensa tuoksun. Sain huomata olevani väärässä. En voi kulkea koulussa yrittämättä etsiä häntä katseellani. Harhailen pitkin käytäviä, joita on aivan liikaa. Kasvottomat ihmiset ympärilläni tukkivat tieni, enkä pääse heidän lävitseen. Joskus voin tavoittaa hänen silmänsä, ne ovat niin tummat kuin myrskyävä meri, minun on pakko kääntää katseeni muualle. Minun täytyy katsoa poispäin, koska muuten ryntäisin hänen luokseen ja kietoisin käteni hänen ympärilleen. Miksi se ei voinut jatkua? Olen syyttänyt itseäni tuhansia ja taas tuhansia kertoja, en enää muista kuinka monta kertaa olen niin tehnyt. Olen miettinyt mitä tein väärin ja kuinka voisin tehdä kaiken toisin. Olen suunnitellut sanasta sanaan, mitä sanoisin siihen hetkeen asti kun tapasin hänet. Minun olisi pitänyt tuntea alusta asti toisin, tunteeni häntä kohtaan eivät olisi saaneet olla sellaiset. Hänen maailmaansa eivät kuulu minun tunteeni. Hänen maailmaansa ei kuulu, että tyttö rakastaa toista tyttöä. Hänen maailmaansa ei kuulu, että ystävyys ei ole pelkää ystävyyttä, vaan rakkautta häntä kohtaan. Minä en kuulu hänen maailmaansa. Silti haluaisin olla niin kovasti olla osa sitä. Minä tahtoisin pyytää häneltä anteeksi. Minä en ollutkaan se miksi hän minua luuli, olin erilainen. Hän kuitenkin hyväksyi minut ja antoi minulle kanssaan palan taivasta ja syöksi minut sen jälkeen suurimpaan helvettiin. Yritin hiljentää sisälläni soivan laulun, mutta se oli niin voimakas, ettei se vaiennut. En voinut hillitä sitä. Minä haluaisin pyytää häneltä anteeksi sitä, että olen mikä olen. Mutta en voi muuttua. Voin muuttua ulkoapäin, mutta sisintäni en voi kahlita. Olen oppinut mitä kaipaus tarkoittaa. Se tarkoittaa yksinäisiä hetkiä kotona, kun kellon viisarit eivät liiku. Se tarkoittaa puristavaa tunnetta sydämessä kun katselee valokuvia hänestä, joissa hän hymyilee kanssani. Se tarkoittaa itkua kurkussa, kun tietää, ettei kukaan tule kutsumaan minua enää Doraksi. Se tarkoittaa tyhjää katsetta silmissä kun katsoo itseään peiliin. Hän oli minun enkelini. Hän oli pehmeä, lämmin ja viisas. Kuitenkin hän oli peto. Hän raateli minun tunteeni pieniksi, pistäviksi palasiksi, jotka viiltävät minua sisältäpäin. Silti minä kaipaan häntä enemmän kuin mitään muuta. Tiedän, että tämä suru menee ohi. Elämä jatkuu, ja ehkä jo kuukauden kuluttua nauran koko asialle. Kuinka tyhmä olin silloin? En minä koko loppuikääni tule muistelemaan häntä. Kuitenkin juuri nyt minä ajattelen häntä ja rakastan häntä, jos nyt minä kokemusillani voin mitään rakkaudeksi sanoa. Hän ei ehkä saa koskaan tietää sitä, kuinka häntä rakastin. Tuota noitatyttöä, tuuheine hiuksineen. Hän oli ensimmäinen enkelini.

Kommentit