-
Bongaa! ImagePark.biz Hauskat videot Pikavippi
 
Etusivu Kirjoitukset Kirjoita Jäsenet Info Linkit Keskustelu

Kirjoitukset

Total: Fariatha | osa 2

Cloverfield, 11.03.2010 19:53
Katsottu 1396 kertaa

-Vankkurit ja ruohomeri- Fariatha oli jo kolme tuntia sitten jättänyt soihdunkantajan taakseen ja hetki sitten oli kulkenut läpi portista joka erotti kuolleiden kylän ei-kenenkään-maasta. Kuolleiden sijaan häntä ympäröi nyt tummanharmaat kalliot joiden takaa pitäisi tulla parinkymmenen minuutin kävelymatkan jälkeen suuri ruohikkoalue. Kallioiden seinämillä ryömi pieniä ötököitä omissa puuhissaan ja ylhäältä kallion reunamilta putoili pieniä kiviä silloin tällöin haukunnan saattelemina. Villikoirat tunnetusti pitivät pesää kallioilla, mutta tämä oli ensimmäinen kerta kun Fariatha itse pääsi tätä kirjatietoa todistamaan. Viileä tuuli sai hänen viittansa hulmuamaan ja nousemaan välillä turhankin korkealle. Riepu, jolla hän oli aiemmin itsensä naamioinut, oli nyt sidottuna hänen ranteeseensa. Sänkipartaiset kasvot saivat nyt raikasta ilmaa moneen tuntiin. Fariatha nuuhki puhdasta ilmaa ja yski pois kuolleiden kylän pölyn. Kallioiden välistä päästyään, Fariatha katseli muutaman metrin levyisen puualueen läpi ruohopeltoa jota jatkui monia kymmeniä kilometrejä. Ruohomeren takana seisoi vuoristo, jonne Fariathan pitäisi ehtiä vielä ennen ylihuomista. Aurinko porotti suoraan edestäpäin ja Fariatha jäi kuumuudesta huolimatta seisomaan paikoilleen. Hän mietti millä pääsisi nopeasti vuorten luo. Fariathalla oli myös tunne, että joku seurasi häntä. Ja hänellä oli oma aavistuksensa, kuka se on. Seuraaja ei kuitenkaan ollut ihan kintereillä, saati edes varsinaisesti Fariathan perässä. Loputon ruohomeri paljasti kaukana näkyvän liikkuvan tumman pisteen, joka näytti lähestyvän häntä. Fariathan takana oleva metsä jatkui pitkään oikealle, ja tumma piste oli luultavasti tullut metsän keskeltä. Hän lähti hölkkäämään sitä kohti, kyydin toivossa, ja hänen arvauksensa osui oikeaan, kun tumma piste erottui nyt vankkureiksi. Vankkureita veti kaksi hevosta, ja kankaalla päällystetystä kopista nousi savua. Fariatha lähti juoksuun keskelle peltoa ja päätti esittää ystävällistä, olisi huono hetki joutua ylimääräisiin ongelmiin. Kun hän saavutti vankkurit, hän vislasi lujaa jolloin ohjastaja käski hevostensa pysähtyä. Fariatha seisoi vankkureiden takavasemmalla ja varmisti, että Mustheimin Kyynel oli piilossa. -Oi! Kyytiäkö tarvitset, mies? Ohjastaja huikkasi. Tällä oli ruskeat kangashousut, nahkaiset saappaat ja säkkikankaasta tehdyt paita ja lakki. Parran ympäröimästä suusta törrötti tikkusuora musta piippu. -Sitä juuri. Minne päin olet matkalla? Fariatha kysyi käveltyään ohjastajan vierelle. Ohjauskoroke oli noin metrin korkeudella. Vankkurit olivat kaarevakattoiset ja ulospäin ne näyttivät tilavalta. Kattokankaasta pilkisti metallinen putki joka toimi savupiippuna ja peräpää, joka normaalisti vankkureissa oli avonainen niin, että sisälle näki, oli nyt peitetty puukehikolla ja säkkikankaalla. Fariatha arveli miehen vaimon tehneen ylimääräisesta säkkikankaasta miehelleen paidan ja lakin. -Fars Wellgoon, ohjastaja tokaisi. -Hyvä, sinne olen itsekin matkalla, pääsenkö kyytiin? Fariatha kysyi murahtavalla äänellään. -Hyppää kyytiin. Tykkään matkaseurasta. Jos on nälkä, kattilassa on perunoita, ohjastaja hymyili tietämättä millaiselle henkilölle oikein puhui. Fariatha katseli vankkuria hiukan hämmentyneenä, koska ei tiennyt miten pääsisi kyytiin nyt kun takapää oli umpinainen. -Ehei se umpinainen ole, ohjastaja naurahti, -Kehikko avautuu kuin ovi ja pääset siitä kapuamaan sisään. Mene ripeästi, koska olen kiireessä, minun pitää ehtiä kaupunkiin pian. Fariatha avasi kehikon ja hyppäsi sisään. Ulkopuolella aurinko paistoi taukoamatta ja vankkurin sisälle muodostui lämmin valo. Fariatha katseli kehikosta läpi ja näki kuinka metsä ja sen takana olevat kalliot alkoivat jäädä aina vain kauemmas. Silloin tällöin hän saattoi vielä kuulla vaimeita sarjoja jylinää joka lähti elektronisista kulkuvälineistä kaukana kallioiden takana sijaitsevista moottoriteistä. Vankkurit tärisivät ja keinuivat epätasaisella ruohomaastolla. Ihme, että ylipäätään koko puurakennelma liikkui. Fariatha istui vankkurin lattialla ja lisäsi pieniä hiilenpaloja pieneen pannuun josta nousi putki ylös. Joka puolella näkyi maustepusseja ja muita ruokatarvikkeita. Ohjastaja oli ilmeisesti ruokalähetti. -Kauanko menee, että olemme Wellgossa? Fariatha kysyi kovaan ääneen. -Jahka pääsemme taisaisemmalle maastolle, voimme liikkua lujempaa ja olemme alle kahdessa tunnissa perillä, kuului vastaus. Kaksi tuntia oli nopeammin kuin Fariatha oli osannut odottaa. Hänelle pääasia oli, että olisi kaupungissa ennen kuin kaksi yötä on kulunut. Hän otti kattilasta perunoita paperille ja alkoi syödä. Fars Wellgo oli m'rundien perustama kaupunki, jonka rakennukset oli rakennettu valukivistä ja puista. Vuorten juurella sijaitseva laaja kaupunki oli ihanteellinen paikka ihmiselle tai mille tahansa olennolle joka tahtoi elää näkymättömänä mutta olla tietoinen maailman tapahtumista. Kaupunkia ympäröi valkoiset korkeat muurit ja kaupunkiin pääsi vain kahdesta portista joista toinen oli ruohopelloille päin ja toinen, paljon pienempi ja vaatimattomampi portti oli vuorille päin. Kaupunki rakennettiin kyläksi suunnilleen kaksisataa vuotta sitten vuorten kupeeseen, koska m'rund-työläiset kaivoivat vahvakiveä vuorten onkaloista. Siitä eteenpäin Fars Wellgo kehittyi pikkukylästä suurkaupungiksi ja sinne on muuttanut monia muitakin kansoja. Toisin kuin elektronisten kulkuvälineiden alueella, Fars Wellgossa ei kuningas Tharotin vaikutus näy. Paikallinen hallitsija on m'rund Hirhat Gaor. Alkuperäisasiakkaat, m'rundit, ovat nykyisin vähemmistö kaupungissa. M'rundit ovat ahkeraa työläiskansaa, jotka ei erotu ihmisistä ulkonäöllisesti muuten kuin, että he ovat usein hiukan lyhyempiä ja heidän selkänsä on tatuoitu jokaiselle eri tavalla. Fariatha huomasi nukahtaneensa vankkureiden tärinästä huolimatta. Hän nousi nopeasti ylös ja kapusi ohjastajan vierelle istumaan. -Aha, uinuva sielu heräsi, ohjastaja naurahti. Fariatha pyyhkäisi silmiään. Edessäpäin näkyi Fars Wellgo, vartin kulkumatkan päässä. Nyt horisontissa näkyi monia muitakin vankkureilla kulkevia ja jalkapatikalla olevia matkalaisia. Muurin läheisyydessä näkyi kymmeniä vaunuja ja paljon ulko- ja paikkakuntalaisia. Hälinän saattoi kuulla kauas. -Kai sinulla henkilötiedot paperilla? Ohjastaja kysyi ja Fariatha alkoi hermoilla näkyvästi. -Hahhah, ei hätää, voin salakuljettaa sinut sisälle ja siellä voit teettää henkilötiedot, ohjastaja auttoi. Fariatha mietti itsekseen, että millainen tilanne olisi, jos mies tietäisi kuka hän on. -Saatan olla vaikka mikä murhamies, Fariatha nauroi ironiselle lauseelleen, -Miksi autat minua? -Koska maistoit perunoitani, ja se on minulle suuri kunnianosoitus. Olen maateralainen, ohjastaja nosteli silmäkulmiaan. -Ahaa, se selittääkin, Fariatha nyökkäili. Maateralaiset ovat tunnettuja siitä, että heidän ruokansa maistuvat roskalle. Portit alkoivat lähestyä. -Mutta hei, mies, mene taakse piiloon mytyksi ja laita ruokasäkki nojaamaan itseesi. Saat olla minun ”salainen mauste” joita Wellgossa varjellaan tarkoin aina kun niitä saapuu kaupunkiin, ohjastaja hekotti ja Fariatha meni vankkurin matkustusosaan käpertyen kasaan. Jatkuu.

Kommentit

Nimimerkki


Varmistuskoodi
Syötä kuvassa näkyvä varmistuskoordi tekstikenttään. Rekisteröityneiden jäsenten ei tarvitse tätä tehdä. Näin estämme kommenttispämmiä.
varmistuskuva
Kommentit


 
 
Copyright © Prologi.net, 2005-2010 | Tekstit ovat kirjoittajiensa omaisuutta | prologi@prologi.net