-
Bongaa! ImagePark.biz Hauskat videot Pikavippi
 
Etusivu Kirjoitukset Kirjoita Jäsenet Info Linkit Keskustelu

Kirjoitukset

Anadyr I

Mekitin, 06.11.2004 0:00
Katsottu 1652 kertaa

Ensimmäinen luku Avaruus on, kuten sanottu, melkoisen iso paikka. Jos vanhat intiaanien savumerkit suhteutettaisiin galaktisiin mittoihin, niin viereisellä kukkulalla merkkejä antava Nuori Harakka ehtisi vanhentua ja rakentaa oman heimonsa, joka sotisi valkoisia miehiä vastaan ja loisi mahdollisesti heimon tai pari. Joten Vanhana Harakkana hän antaisi pojilleen tehtäväksi odotella sitten aikamiehinä savunhaituvaa viereiseltä kukkulalta kun Sokea Kotka vahvistaisi välittävänsä viestiä eespäin. Minä itse satuin kulkemaan tätä nimenomaista avaruutta pitkin katsomalla pornoa miehistöhytissä. Ensi näkemältä komea ja synkähkön näköinen aluksemme noudatti Alvirionin suunnittelumallia joka oli vedonnut kovasti scifiä lukeneeseen keisariimme joka sitten antoikin miehelle tehtäväksi suunnitella kaikki tähtialukset siihen malliin. Lopputulos oli todella vaikuttava. Todella, todella vaikuttavaa jälkeä tosiaankin. Harmaa ja tummansininen sävyvalinta oli todellakin kunnioitusta herättävä jo pelkässä matkustaja-aluksessa. Mutta kun näki 600 harmaata ja kunnioitusta herättävää alusta, niin pienen mielen perällä alkoi huomata pientä yksitoikkoisuutta, vähän juutalaisgettojen tapaan (solumuisti käsittää joskus melko yllättäviä asioita, kuten tämä) Tosiaan, minun nimeni on Pfvaton. Olen mies. Olen kotoisin jostain. Olen osana pientä miehistöä joka kuljettaa minua rikkaampien ihmisten minua arvokkaampia tavaroita paikasta A, paikkaan B. En ole alkoholisti. Jos kirjoittaisin kirjaa, niin se alkaisi juuri tällä tavalla, olen paskassa duunissa ja olen paljon enemmän kuin mitä näytän. Olen mahdollisesti tuleva galaksin pelastaja tai ihmiskunnan viimeinen toivo, yleisnero joka vain odottaa neroutensa irtipäästämistä. Mutta en kirjoita mitään sellaista, tyydyn todellisuuteen. Olen melko mukavassa työssä ja tyytyväinenkin tähän. Univormu vetää hienoja naisia puoleensa ja palkka on valtava. Galaksienvälisten rahtialusten kuljetusmatkat ovat – kuten olettaa saattaa – huisin pitkiä. Parin viikon matkalla yhteen suuntaan ehtii katsomaan monta pornoleffaa, juomaan monen monta olutta ja kiertämään laivan monen monta kertaa. Oikeastaan tässä kehitysvaiheessa galaksien välinen matkustus on varsin mukavaa puuhaa, liian teknistä jotta jaksaisin välittää siitä sen enempää kuin jaksoin välittää serkkuni selostusta autonsa moottorista. Minä olen ammattilainen. Muistan kapteenin adjutantin matkaselostuksesta sen että matkustamme Alpha Centaurista Eta Captiloaan, matkaa on aika helvetin monta valovuotta ja olemme perillä siellä huomenna. Sitten matkaamme takaisin Alpha Centauriin ja pari kertaa vielä Etaan. Tuossa on neljä riviä enemmän tietoa kuin normaali pulliainen osaisi sanoa matkasta. Minun tarvitsee se vain lukea silmäkalvoltani. Yhtiön ajatuksena on kuljettaa rynttyyt nopeammin tähtein välissä kuin planeettainsisäinen postitoimisto kykenee paketin heittämään mantereen välillä. Aikataulu on tiukka ja ehdin ottamaan taukoa vain kymmenkunta tuntia päivässä ja yöunet, nämä neljän tunnin työpäivät ovat kovempia kuin kuulostaa. Sitten vilkaisen aluksen läpi, kokkaan itselleni ruokaa, katson lisää elokuvia ja menen seuraamaan mitenkä ohjauspuolella pärjäillään. Toimenkuvani on melko yleisluontoinen. En osaa huoltaa, en ohjata enkä koordinoida miehistön toimintaa, en tunne alusta enkä tunnista turvallisuusaukkoja. Päivän tai parin välein vain lähden ulos aluksesta istumaan mukavaan nahkapenkkiin hydrauliskäsien väliin ja siirtelen isoja laatikoita alukseen ja aluksesta pois. Täytyy näyttää keskittyneeltä ja siistityn oloiselta yhtiön imagon vuoksi. Uskon vahvasti että minun odotetaan myös huolehtivan lastin yleisestä kunnosta ja siitä ettei muuta miehistöä ammuta hengiltä. Minulla on vaarallisennäköinen ase vyötäröllä, osaan ampua sillä mutta en osaa edes lausua mitä säteitä siitä lentää kun painan liipaisinta ja olen joutunut käyttämään sitä vain pilkkaa ampuessani. Lasti ei ole ikinä lähtenyt mihinkään omin voimin ja jokainen rahtilaatikko on iskunkestävä ja niiden sisällä kananmunakin säilyisi ihmisiän hautomiskelpoisena. Olen ainoa ihminen aluksessa. Se käy melko ikäväksi pidemmän päälle, kyllä vain. Mutta palkka on aivan valtava ja kestän urheasti sen että yksikään miehistön toinen jäsen voi minulle sanoa vastaan - en välttämättä edes kuule tämän käyttämiä äänitaajuuksia. Voin ottaa yhden vieraan mukaan alukselle tarkan syynin jälkeen. Turvatoimista huolehtivat robotit ampuvat nopeammin kuin Lucky Luke. Kaksi ihmistä (minä ja vieraani) eivät saisi ilman poikkeuksellisen kalliita varusteita vallattua koko rahtialusta. Täten vierailupyyntöni kanssa ollaan kohtuullisia. Joskus olenkin jonkun tuttuni ottanut mukaan, vain kerran olen saanut ketään naista mukaani epäaggressiivisella taktiikallani. Olen lopultakin melko ujo gentlemanni enkä kehtaa hienoa naista pyytää siveellisesti arveluttavalle matkalle rahtialukseen galaksin tai parin läpi lyhyillä lomillani. Pieni ja mukava merkkiääni kilahti korvakäytävässäni, rypistin kulmiani oikealla tavalla jolloin oikeassa silmässäni välähti näkyviin navigaattorin parikymmentä silmää ja hänen pieni koppinsa. Helvetti että rakastan näin toimivaa laitetta, kummassakin silmässäni ja korvissani on nanoteknologiset hifilaitteet joita ohjaan käyttämällä oikeita lihaksia kasvoissani. Alun perin ne paransivat vain kuuloani ja näköäni mutta tullessani yhtiön palvelukseen, sain asentaa niihin ilmaiseksi kymmenen kertaa kalliimpaa sotakalustoa jonka pitäisi auttaa minua taistelutilanteessa ottamaan vastaan käskyjä ja suunnitelmia – mutta ne ovat niin joustavia toimivuudessa että pystyn yhdistämään itseni vaikka kaapelitelevisioon kuin robotti. Hetken aikaa kuuluu nopeaa linnunsiritystä ja viheltelyä ennen kuin tietokone on kääntänyt sanoman ja saan sen tekstinä silmilleni vierimään. Pystyn keskittymään tekstin lukemiseen paremmin ja saan viestin nopeammin perille kun tietokone vielä korjailee kääntöprosessiaan joten en halua nuoren naisen ääntä selittämään korvaani mitä Asfii sanoo. Haaksirikko/hylky edessä/alhaalla. Ilmoittaja/kapteeni sanoo sinä deckA/alas auttaa/lopettaa. Käännös loppu Edessä haaksirikkoinen alus, kapteenin käskyn mukaan sinä tutkit aluksen. Jokainen alus oli velvoitettu auttamaan avaruushaaksirikkoista. Ja minä olen se kaveri jonka kuuluu lähteä ulos aluksesta rohkeasti kysymään onko jokin hätänä vai haluaisitteko vain ampua pääni tohjoksi ja ottaa aluksen haltuun? Kiskon ohuen avaruushaalarin päälleni ja menen ilmalukkoon. Joskus maan avaruusmatkailun alkuaikoina tällainen haalari olisi käynyt duunikuteista, mutta nyt ne olivat erinomaisen kestäviä ja väljiä pukimia avaruuskävelyä varten. Hinta vain ei täysin vastannut ulkonäköä mutta eihän mikään ole enää samanhintaista kun se ammutaan avaruuteen. Teen tyylikkäänoloisen hypyn oviaukosta ja tömähdän pienen aluksen siivelle. Alus on tuntematonta muotoilua minulle ja melko pienikin, tällaiset yksityiskoneet harvemmin ovat mitään muuta kuin vahvasti aseistettuja ja sotilaskäytössä. Kävelen siipeä pitkin rungon luokse ja annan tietokoneelle luvan koputtaa kohteliaasti ovelle. Itse olisin voinut rauhassa naarmuttaa kymmenkiloisella lekalla rungon pintaa ennen kuin sisällä oleva kuski olisi huomannut minkäänlaista merkkiä elämästä rungon pinnalla. Vasempaan silmään lähetetään valojuova ohjaamaan sisäänkäynnille. Pääsen luukusta aluksen ilmalukkoon, sisustus on miellyttävän vaaleaa ja seinät on pehmustettu. Painottomuudessa ryömin eteenpäin ja suljen luukun takanani, pian kuluu suhahdus kun ilmaa virtaa sisälle kammioon ja pääsen itse alukseen. Tilaa on riittävästi istumiseen mutta liikkuminen hoidetaan leijumalla, itse lentäjää ei näy missään vielä mutta silmäni nurkassa vilkkuu vihreä valo joka esittelee minut aluksen tietokoneelle. Viesti saapunut Hivemind: Rauha/tulitauko laiva oikealle/perään portti kammioon tarvita/vaatii tulitukea/medic Käännös loppu Lentäjä: Tervetuloa alukseen, tulkaa oikealle ilmalukosta huoneeseen, tarvitsen hiukan apua. Pieni käytävä oikealla oli ahdas ja epämääräisen muotoinen, putkahdin ulos laajempaan huoneeseen jossa sinisessä avaruushaalarissa olevan ihmishahmon jalat näkyivät sojottavan seinästä. ”Päivää. Onko jokin hätänä?” ”Kyllä, hetki vain!” Naisääni kuuluu hiukan metallisen kaiun vääristämänä. Kääntämiseen en tarvinnut edes simultaanitulkkia, avaruudessa työskenteleville ihmisille vaatimuksensa oli rodunsisäisen yleiskielen opettelu. Monet järjestäytyneet olennot olivat organisoineet oman yleiskielensä kaaoksen välttämiseksi kun tietokoneet pettäisivät eikä viestejä saisi perille. Ihmisiä on tällä hetkellä noin 300 miljardia ja eri kieliä sekä murteita arvioidaan olevan yli 12 miljoonaa ympäri tähtijärjestelmien, niitä syntyy joka päivä lisää ja tällaisen kielien määrän kääntäminen olisi varsin mittava projekti jopa tekoälylle. Ympäriltä kuului heikkoja klassisen musiikin sointuja. Pieni huone oli karu, mutta se oli myös silmää miellyttävä ja siisti. Kolmasosa lattiasta oli irrotettu ja lentäjä tarkasteli siellä jotain vikaa ilmeisesti moottorissa. Sivumainintana kerrottakoon että tasa-arvokysymyksissä on edetty varsin runsaasti parissasadassa vuodessa. Ihmisyksilön fyysisen suorituskyvyn arvo on vähentynyt ja siirtynyt enemmän suuntaan jossa yksilö on tärkeämpi ajatellessaan ja toimiessaan kuin nostellessaan isoja esineitä ja lyödessään luunuijalla sutta. Tai sitten asiaa on vain auttanut se että miehille ei kasva enää partaa mainittavasti ja he alkavat ulkonäöltään muistuttamaan enemmän naisia. Muutaman sukupuolen vaihtuessa sivistysmaissa on päästy eroon sovinismista kokonaan, miehet ja naiset eivät ole samanlaisia eivätkä verrattavissa mutta yksilöiden erot on otettu enemmän huomioon filosofiassa sivilisaatioiden parissa ja näin saavutettu laajempi tasapuolisuus ja tasavertaisuus erilaisuuksien välillä. Taivaanrannanmaalaajien pitkäaikainen unelma on nähty valmiina. Koneet pystyvät lisäämään voimaa vaativaa suorituskykyä planeetoilla. Avaruudessa voimaa ei tarvita juuri lainkaan. Avaruuslentäjistä hienoinen enemmistö on naisia. Tämä ei kumminkaan johdu älykkyydestä tai siitä että se olisi naisille sopivaa hommaa. Ihmisrodulla on monia poikkeuksellisia piirteitä ja yksi niistä on pakonomainen tarve tuntea ylpeyttä mistä tahansa uniikista piirteestään ja saavutuksestaan. Yksi näistä ylpeydenaiheista on että yli 20 000 vuoden mittaisten kehittyneiden sivilisaatioiden aikaansaannosten jälkeenkään sukupuolet eivät pysty ymmärtämään toisiaan saati kykene osoittamaan yhtään vedenpitävää eroa välillään niiden ilmiselvästä lukumäärästä huolimatta. Joka viides mies pärjää tilastojen mukaan sotalentäjänä ja niin pystyy siihen joka viides nainenkin. Yllättävä kiinnostus naisten kohdalla avaruuslentoihin on vienyt heidät muutaman prosentin enemmistöjoukkoon kumminkin. Mutta koska en ole nähnyt viikkokausiin naista niin purin huuleeni vertavuotavan haavan nähdessäni univormupukuisen naisen leijuvan ilmassa. Hän oli sitonut olkapäille ulottuvat tummat hiukset poninhännällä estääkseen niitä leijumasta hallitsemattomasti painottomuudessa, hihat oli kääritty ylös ja hiki valui kaulaa pitkin. Nainen oli hiukan lyhyempi kuin minä ja vaikutti myös vanhemmalta. Hän oli määrätietoisen näköinen luonteeltaan, jos noin voi sanoa. Kasvot olivat säännölliset ja mukavan muotoiset, juuri esiintymiskelpoinen persoona joka näyttäisi missä tahansa tilanteessa hyvältä kameran linssinkin läpi. Keho oli solakka ja jäntevät lihakset käsissä vaikuttivat voimakkaammilta kuin vastaavat minulla. ”Olen kusessa, tarvitsisin apua.” ”Minullakin on kunnia tavata. Pfvaton, hoidan hanttihommat ja avuttomien neitojen pelastusyritykset haaksirikkoaluksista, olen osa Calluinen miehistöä.” Ojensin käteni. ”Tarvitsen katoniajokorjausohjelman ja kahden kilon titaaniharkon. Minulla on varaa maksaa kaikki korjaukset jos pystytte ne tarjoamaan. Jos ette, korvaan aiheutuvat tappiot kurssimuutoksesta Eta Captiloaan runsaskätisesti kun viette minut sinne alukseni kanssa.” Hän sanoi laittaessaan takaisin laiskasti ilmassa leijuvat levyt lattia-aukon päälle ja jättäen käteni heilumaan ihan rauhassa ilmaan. ”Pystymme luultavasti auttamaan teitä riittävästi aluksen korjauksessa ja kuljettamaan se Eta Captiloaan johon kurssi on tällä hetkellä asetettu.” Yllätinpäs itseni puhumasta kuin mikäkin diplomaatti joka sanoo paskapaperia toilettipaperiksi ja puhuu monikossa ihmisistä. ”Hyvä, vie minut alukseen ja auta kiinnittämään laivani sinne. Minulla ei ole aikaa enemmille jorinoille.” Rypistin hiukan kulmiani kuten aina ilmaisen tunteet itselleni ja olin peruslukemilla välittömästi sen jälkeen. Menimme ilmalukosta ulos ja pieni hyppy Calluineen. Sisällä aluksessa nainen puhui omaan kooderiinsa jo täyttä päätä ja järjesti kuljetusta itselleen toiseen aurinkokuntaan kapteenin kanssa. Minä katselin ulos ikkunasta aina kun alus pyörähti oikein päin ja näin erikoismuotoisen sota-aluksen ulkopuolelta. En erottanut minkäänlaisia aseita tai luukkuja siinä mutta pintaa peitti suurelta osin kiiltävä ja erittäin sileä pinnoitus – luultavasti hämäämään tutkia ja näköaistia. Aerodynaaminen muotoilukin luultavasti palveli jotain tarkoitusta. Avaruudessa ei ole ilmavirtoja jotka hidastaisivat matkaa joten alus voisi olla minkä tahansa muotoinen. ”Tuletko sinä? Tarvitsen apua nyt heti enkä unelmointia.” Ainakaan ei olisi epäselvyyttä siitä, kumpi osapuoli olisi tossun alla jos neiti menisi naimisiin joskus. 50 kilotonnin alus kääntyi yllättävän sujuvasti naisen käytellessä robottikäsiä nokkelammin kuin minä olin oppinut puolen vuoden pestini aikana. Hän myös toimi ripeästi ja tottuneesti kiinnittäen eri haat paikoille joiden tarkoitusta olin joskus miettinyt, minun apuani hän ei näyttänyt kaipaavan muussa kuin pitämään robottikäsien otteen vakaana hakojen kiinnityksen aikana. Lopuksi hän vain työnsi aluksen sisälle rahtialuksen valtavaan halliin josta alle puolet oli täytetty kalliilla rahdilla. En tehnyt virheitä mutta enpä tehnyt mitään hyödyllistäkään. Olo tuntui yhtä arvostetulta kuin koppakuoriaisella lehmänpaskassa ja ihastelin vain naisen liikkeitä ja epämääräistä taitavuuden tunnetta hänen joka teossaan. Jos kapteenia ei olisi ollut, hän olisi varmasti mennyt pääkannelle, vienyt laivan puolta nopeammin perille ja samalla korjannut epäkuntoisen tuulettimen miehistöhytissä. ”Hoidin maksujärjestelyt kapteenin kanssa. Sinä hoidat ruoan, leposijan ja tarvitsemani välineet. Nyt haluan ruokaa ja sen jälkeen haluan tietää missä korjauspaja sijaitsee. Rahtialuksissa on sellainen aina hätätilanteita varten.” ”Tännepäin, neiti.” Sanoin. ’Kyllä bwana, tätä tietä.’ ajattelin. Vein hänet kapyysiin, olen ainoa joka siellä syö ja tekee ruokaa. Kapteeni oli kunnturrna, jotka nauttivat ateriansa kerran kuukaudessa ja syövät sitä sisäisestä varastostaan kuin kameli. Navigaattori popsi siemeniään omassa pikku huoneessaan iloisena ja loputkin epäihmismäisistä olennoista vain mussuttavat ruokansa täysin eri muodossa ja eri keittiöissä. Mainittakoon vielä että olen hyvä laittamaan ruokaa, en vain perusta samoissa määrin kokkaamisen serkusta: siisteydestä keittiössä. Pidän kattilat puhtaina, veitset terävinä, käteni kiiltävinä, aineet desinfioituina. Lukuun ottamatta pieniä yksityiskohtia kuten että lattialla on kasa riisiä roskiksen lähellä, kastiketta on tippunut lattialle, pöydille sekä hellalle – mikä muistuttaa jossain määrin parinsadan vuoden takaista suunnittelupohjaa. Hella siis, ei keittiö. Siivosin joskus viime vuoden paikkeilla viimeksi ja ainoa puhdas kohta paikassa on leikkuulauta sekä kattiloiden pohja. Aavistelin että tämä nätti univormupukuinen, prässätyissä housuissa kulkeva Venus pysähtyisi ovelle, näkisi kaaoksen sisällä, kääntyisi kannoillaan ja kertoisi syövänsä aluksessaan. Sen sijaan hän pysähtyi ovensuuhun, katsoi ympärilleen ja lähes mulkaisi minua. ”Tämä on sinun keittiösi?” ”On kyllä. Kukaan muu ei tätä käy-” ”Sinä teet ruoan, minä en osaa näitä käyttää.” ”- okei.” Seksuaalisuuden maanpäällinen ilmentymä käski tekemään ruokaa ja minä juoksin työhön. Viisitoista minuuttia kului. Hermostuin kertaalleen päällystön tuijotuksen alla mutta kokosin urheasti itseni ja tein ruokaa aineista joita vielä viisikymmentä vuotta sitten ei pääasiassa tunnettu lainkaan. Hän söi ruoan ja käski näyttämään miehistöhytin. Koska olen ainoa miehistön jäsen joka tarvitsee säännöllistä ravintoa sekä lepohetkeä pehmustetuilla patjoilla, olin ainoa asukki näissä tiloissa ollut koko urani ajan. Siivo ei ollut paha. Säilytän koko musiikki- video ja pornotietokantaani oikeassa aivolohkossani eikä niiden katseluun tarvita minkäänlaista päätettä. Yleishyödyllisiä robotteja pyörii ympäri laivan siivoamassa minun jälkiäni eikä siitäkään tarvitse huolehtia. Lepotilat koostuvat tilavasta sohvasta ja tarkkaan riviin asetelluista kaljapulloista sen vieressä. Katto, lattiat ja seinät olivat paljaan valkoiset, yksi kaappi aukeaa oikealla sivustalla ja väriä seinille tuovat hologrammit käskystä. ”Hyvä. Siivoa pullot ja laita sohva oikealle seinustalle. Otat selville missä laivassa on stradovipoltin.” ”Ai mikä? Kama Sutra?” ”Stradovipoltin.” Hän katsoi minua samalla tavalla kuin tosikko ihminen katsoo koomikkoa ja yrittää miettiä laukaistun vitsin juonta. Olin hetken hiljaa ja yritin luonnollisesti miettiä mistä nainen puhui. ”Kysy Aliakselta.” ”Kuka?” ”Se tietokone päässäsi.” Jostain laite päässäni sieppasi käskyn ja vasen verkkokalvoni himmeni hetkeksi kun yhtäkkiä näin kaiken sinisävyisenä. Tekstiä ja kuvia ryöppysi esille aluksen pohjapiirroksen ja opastavan äänen kertoessa mikä, missä, miten ja miksi on stradovipoltin. ”Ai,” Arvokkuuteni tietävänä miehenä ropisi maahan kuin lumiukko. ”Olet aluksen huoltokapteeni etkä tiedä edes hätävarustuksesta mitään?” ”Huoltokapteeni? Olenko minä huoltokapteeni?” ”Kyllä. Nyt hae se poltin lentohalliin.” Lähdin liikkeelle tietokoneen opastamana. Lähin poltin oli tyyrpuurin alakannella D-osassa – missä se olikaan, minun tarvitsi vain totella päässä kaikuvan äänen käskyjä kääntyä oikealle tai vasemmalle. Joskus mietin olenkohan vain tyhmä jopa tämän tietokoneenkin mielestä, mutta välittömästi silloin saan tehokasta mielentilaterapiaa ja mieltä rauhoittavia äänitaajuuksia. Sain käskyn pysähtyä keskelle käytävää ja odottamaan hetki. Lattia laski ja liukui pois edestäni parin metrin matkalta, takaani kuului surinaa kun motorisoidut kärryt tulivat paikalle, nostivat epämääräisen muotoisen metallimöhkäleen lattia-aukosta ja lähtivät se muassaan takaisinpäin huoltokannelle. ”No se ei ollut turhan vaikeaa.” Sanoin ääneen. ”Niin, minähän sanoin että sinä pystyisit siihen. Sinun vain täytyy luottaa itseesi.” Sain kuulla rauhoittavan terapeutin äänellä. ”Ai, no kivaa. Pystyisinköhän minä vielä asentamaankin tämän ja auttamaan muuten korjaustöissä?” Päätin keskustella aikani terapeutin kanssa. ”Jos sinä luotat itseesi riittävästi, tällä hetkellä meidän vain ei kannattaisi ottaa liian pitkiä askelia. Totuttele uuteen itsetuntoosi ja…” ”Sinä siis sanot etten pysty siihen?” ”En! En tietenkään.” Tässä välissä stradovipolttimen alusta lähti kiihdyttämään kohti varikkoa. ”Asennus on vain pikkuhomma ja Alias on ottanut hoitaakseen jo järjestelyt. Ehkä ensi kerralla sinäkin ehdit mukaan.” Tämä kone oli sukkela. Siinä vaiheessa kun ehdin kävellä korjattavan aluksen luokse, oli päällikköni viimeistelemässä polttimen asennusta laivan kylkeen tietokoneen kanssa. Kävelin lähemmäs ja nojauduin pöytää vasten. Ojensin käteni ja ilmaisin vihjeen koskien esittelyvaiheen ajankohtaisuutta. ”Hyvää huomenta, minun nimeni on Pfvaton Aminatananata, huoltopäällikkö. Entä te, hyvä neiti?” ”Mitä vähemmän tiedät minusta, sitä suurempi mahdollisuus teillä on selvitä hengissä. Toisin kuin sinun nimesi, minun nimeni pelkkänään on tämän aluksen arvoinen. Mutta voit kutsua Julianeksi puhutellessa.” Poltin rysähti alukseen sisälle ja samoin Juliane hyppäsi perässä, hän käski tietokonetta ojentamaan aiemmin vaatimansa puhtaan titaaniharkon sisälle. ”Nyt minulla on hiukan alle puoli tuntia aikaa odottaa. Näytä minulle aluksen asevarastot.” En tällä kertaa sanonut mitään vaan kumarsin suurieleisesti ja lähdin johdattamaan asehuonetta kohden. Valikoima oli tyydyttävä. Asekaappeja oli useita ja ne olivat rivissä ja jokainen piti sisällään erilaista aseistusta. Ihmiskunnan suunnittelemiin aseisiin on poikkeuksetta jäänyt pieni jäänne edesmenneistä pistooleista ja kivääreistä. Jokaisessa aseessa on liipaisin ja erillinen kahva mistä pitää kiinni kädellä, käsiaseet ovat V-mallisia ja kiväärit muistuttavat vieläkin paksua keihästä. Kun taas Elltroaan tähtikunnan asukeille tyypilliset aseet ovat huomattavasti käyttäjäläheisempiä ja verisempiä, samoin kuin on heidän asenteensakin. Lopultakin melko harva rotu on päätynyt ajatukseen käyttää minkäänlaista liipaisinta aseissaan ja ovat saattaneet jopa keksiä keinon laukaista aseet ajatuksenvoimalla edes koskematta koko laitteeseen. Tämäkin johtuu siitä että verrattain harva muu rotu muistuttaa näin läheisesti apinaa. Itselleen Juliane otti epäröimättä noin 40cm pitkän ja jykevän suorakaiteen muotoisen energiakiväärin. Ammukset aseeseen olivat hypertiiviissä lipassäiliössä mikä ei ollut paljoa huulipunapuikkoa isompi. Kivääri ladattiin ylhäältä kuin pumppuhaulikko ja ammuttaessa energialuodit olivat kuin norsukiväärin laukauksia. Jokainen säiliö sisälsi noin 200 ammusta ja niitä sai kaikkiaan mahtumaan kahdeksan aseeseen. Kiintoisaksi aseen teki se että nämä olivat pelkkiä perusammuksia ja oikeasti voimakkaat ammukset ladattiin aseeseen aukaisemalla koko yläosa ja lisäämällä yksi ainoa kirkkaanpunainen säiliö sisälle. Kertalaukauksilla joka ikinen ammus lävistäisi alle kymmenen senttimetrin terässeinämän. Konetulituksen kanssa 200 panosta repisi puoli metriä titaaniterästä palasiksi. Minulle hän ojensi – tai paremminkin tökkäsi vasten rintakehääni – jykevän pistoolin ja varoitti satuttamasta itseäni. ”Ota aseliivi itsellesi ja kerää ammuksia niin paljon kuin jaksat. Valitse itsellesi kevyt sarjatuliase ja vie ne alukseeni. Odota siellä ja lastaa mukaan kaikki mitä lähetän.” Katsoin pääni kokoista pistoolia ja mietin mihin enää sarjatuliasetta tarvitsen jos tällainen on. Dirty Harry olisi riemastunut tästä aseesta aikanaan. Odotin taistelualuksen luona istumalla toisella sen siivellä. Sitten näin työrobotin vetävän perässään isoa vaunua jonka kokonaisuudessaan täytti minun itseni pituinen tykki ja sen jalusta. Robottikäsi kurottui katosta asentamaan tykin koneen alta aukeavaan luukkuun. Korkeataajuuspulssikanuuna - kertoi Alias – räjäyttää kohteen palasiksi tehokkaasti ilman suoraa tulilinjaa korkeataajuisen energiapulssin repiessä kohteen molekyylit hajalle. Huonona puolena oli että ase voi tähdätä vain molekyylitasoltaan rauhallisia kohteita. Eli kaikenlaiset epäorgaaniset rakennukset räjähtävät taivaan tuuliin mutta orgaaninen massa hyllyy ja hyökyy miten sattuu ja on suojassa täten suoralta tulitukselta. Epäsuora shokkiaalto sen sijaan voi yhä rusentaa ihmisen vielä hyllyvämmäksi biomassaksi. Juliane tuli pian perästä olkahihnassaan kiväärinsä, lanteilla panosvyö ja yllään raskaannäköiset liivit. Selän takana vyöllä oli keskiraskas pistooli sekä vielä nilkassa yksi vara-ase. Toisessa kädessä hän kantoi kiiltävää metallisalkkua. ”Valmiina lähtöön? Hyvä. Hyppää kyytiin. Toimit minun palveluksessani tästä lähtien, perämies.” Joku toinen huoltokapteeni olisi saattanut epäröidä tässä vaiheessa ja kieltäytyä lähtemästä ilmeisen hengenvaaralliselle matkalle mikä muuttaisi hänen loppuelämänsä täydellisesti. Mutta minua olikin alkanut jo kyllästyttää aluksessa istuminen ja tykkään seikkailla hiukan. Ja kunnon seikkailuun liittyy aina paljon isoja aseita sekä verta. Joten hyppäsin kapteenin perässä laivaan. Huomasin etten omistanut edes taskuntäydeltä tavaroita joita haluaisin mukaani, tämä tuntui oudolta. Soin kokonaisen sekunnin vilkaisun rahtialuksen valtavaan ruumaan ilman pientäkään haikeuden tunnetta. Sitten läimäisin luukun kiinni ja vein koko ase- ammuslastin aluksen perään. Ensimmäisen luvun loppu. Tapahtuu seuraavassa jaksossa: Ei pienintäkään romanssia kapteenin ja perämiehen kesken.

Kommentit

Irishe, 12.11.2007 19:09

Näin aluksi. Pitäisikö tämän olla tuola "Pitkät tekstis" osiossa. Sillä harvemmin novellit ovat pidempiä kuin yhden luvun. Hyvin kirjoitettua tekstiä. Mielenkiinto säilyy yllä loppuun asti. Lukijalle jää myös aukkoja, jotka hän saa itse täyttää omalla mielikuvituksellaan. Kaikki ei siis ole ennalta selvää, joka on hieno juttu. Kiitos mukavasta lukukokemuksesta. Aurinkoista syksyä!

Nimimerkki


Varmistuskoodi
Syötä kuvassa näkyvä varmistuskoordi tekstikenttään. Rekisteröityneiden jäsenten ei tarvitse tätä tehdä. Näin estämme kommenttispämmiä.
varmistuskuva
Kommentit


 
 
Copyright © Prologi.net, 2005-2010 | Tekstit ovat kirjoittajiensa omaisuutta | prologi@prologi.net