-
Bongaa! ImagePark.biz Hauskat videot Pikavippi
 
Etusivu Kirjoitukset Kirjoita Jäsenet Info Linkit Keskustelu

Kirjoitukset

Rakas päiväkirja…

tinakenkatytto, 01.04.2010 1:18
Katsottu 1353 kertaa

17.8.1998 Ensimmäinen viikko ysiluokkaa takana. Mua pelottaa ja ahdistaa. Mikään ei oo muuttunut, sama meno jatkuu. Vaikka miksikäs se olis siitä muuttunut. Kukaan ei käsitä mua ja mun tunteita. Kuinka ahdistavalta tuntuu mennä kouluun, istua luokassa ja kuunnella koko päivä kuinka toiset aukoo naamaansa mistä vaan ikinä keksivätkin, ja niellä itkunsa kotiin asti. Miksi ne ei tajua, mitä ne tekee mulle? Mä muistan kuinka kerran taas yhden tunnin jälkeen, yksi mun pahimmista kiusaajista, Arttu tuli mua yksin välitunnilla vastaan. Mä katoin sitä tosi ilkeesti ajatellen: ”Onks nyt hyvä olla, kun sait mun päivän taas pilalle?” Se katto mua silmiin ohimennessään, mutta sen ilmeestä näki, ettei se tajunnut miks mä katoin sitä niin. Eikä kukaan oo näyttänyt hämmästyvän niitäkään kertoja, kun mä oon tunnin jälkeen juossut suoraan vessaan itkemään ja kaverit on yrittäny lohduttaa. Ne ihmiset ei vaan tajua, kuinka ne pilaa mun elämäni. Kasiluokka oli ihan kauheeta. Hyvä etten mä seonnut. Mun kaveritkaan ei osaa oikeen auttaa mua. Eikä niiden tarvikkaan, ei se oo niiden tehtävä. Mä en vaan osaa edes pukea sanoiksi miltä musta tuntuu. Välillä tuntuu, ettei mua edes tarvita tässä elämässä. Ja kuolluthan mä jo oon. Niinhän ne luokassakin jo sanoo: ”Toi on aivan kuollut.” Kun mä vaan yritän olla mahdollisimman huomaamaton ja olematon, ettei kenellekään tulis mitään sanomista ja sais olla rauhassa, mutta pitäähän siitäkin jotain keksiä. Entäs sitten opettajat? Ne ei tee yhtään mitään. Osa ei edes huomaa mitään, mutta osa on ihan varmasti huomannut, ne ei vaan oo muka huomaavinaankaan. Ja toisaalta miten ei muka voisi olla huomaamatta, jos toistuvasti heitellään milloin milläkin päähän ja tuumataan kovaan ääneen: ”Sori ei osunu roskikseen!” Ja nauretaan porukalla jutulle. Vaikka eipä se toisaalta mitään auttaisi, vaikka opettajat jotain tekiskin, se vaan pahentais mun kiusaamistani. Mä en tajua, miten mä kestän vielä tämän viimesen vuoden. Eikä ne oo kesän aikana edes tullu yhtään järkevämmiksi, vaikka emmä niin ajatellutkaan. Heti ekana päivänä keksittiin viisastella siitä, kun mä hankin kesän aikana piilarit, ettei tarvitsis aina rilleistä kuulla. Vaikken ole luokallani edes ainut, mutta ainoa silti joka siitä sai päivittäin kuulla älyttömiä kommentteja. Ja muutenki tosi mukava kun välitunnilla tulee ihan vieraat tyypit aukomaan naamansa ja ivailemaan, vaikken tunne koko ihmisiä. On sitte näköjään onnistuneet tekemään musta koko koulun silmissä yleisen naurun aiheen. Että joo, sitä aletaan olla vissiin melko kuuluisia. No sitähän ne idiootit toivookin, että saisivat lisää porukkaa mukaan, vaikka luulis ettei ventovieraita edes kiinnostaisi. Mä en käsitä miten saan itteni kammettua maanantaiaamuna sängystä… Mä en jaksa… Mä en halua, enkä kestä enää. Mä haluan vaan olla rauhassa. Hitto! Mitä pahaa mä oon tehnyt?! Kai mä oon sitte tän kaiken ansainnu… -Vera- NINA (Veran ystävä): Tuo edellinen kirjoitus oli ote Veran päiväkirjasta. Viimeinen kirjoitus minkä enää koskaan kirjoitti. Aivan viimeinen… Vera ei ole enää täällä. Mun rakas ystäväni väsyi tähän elämään, eikä vaan kerta kaikkiaan jaksanut enää. Se oli mulle kauhea järkytys, mutta mä alan pikkuhiljaa toipua siitä sen avulla, että oon ajatellut Veran olevan paikassa, jossa sitä rakastetaan ja sen on hyvä olla. Vaikka kyllähän ne itsesyytökset välillä valtaa mielen. Olisinko mä voinut tehdä jotain toisin? Mä yritin sanoa Veralle monta kertaa, että sen pitäis mennä puhumaan asiasta jollekin, mutta ei se uskaltanut. Se pelkäs, että tilanne vaan pahenis ja olishan siinä niin voinu käydäkin. Silti se vaan on niin väärin! Jonkun olis pitäny puuttua asiaan. KATARIINA (Veran luokanvalvoja): En ollut lainkaan tietoinen, että meidän luokalla esiintyi kiusaamista. Olin täysin yllättynyt. Olin jotenkin ajatellut, että meidän luokalla on hyvä luokkahenki. ARTTU (Yksi kiusaajista Veran luokalta): En mä tajunnut, että se ne meidän jutut niin tosissaan otti. Huumoria ne meidän kaikki jutut vaan oli. Sille oli niin hyvä sanoa kaikesta, kun se ei ikinä sanonut vastaan mistään. Me aina odotettiin koska se räjähtäis oikeen kunnolla, mutta eipä se koskaan räjähtäny. KIMMO (Veran luokalta): Aika hiljanen tyyppi se oli. Oltiin samalla luokalla. Mä seurustelin joskus vähän aikaa sen kaverin Ninan kanssa. Sillon tuli joskus juteltua Verankin kanssa. Kyllä sillä oman porukan kesken juttua riitti, mutta koulussa se oli hiljanen. Kyllähän munkin piti sille kans jotain joskus aina heittää, sanohan kaikki muutkin, enkä mä halunnu olla erilainen. Mä yritin sanoa Artulle muutaman kerran, että se lopettais, mutta ei se kai tajunnut mitä mä tarkotin, koska suurempaa muutosta ei tapahtunut. ARTTU: Me oltiin Veran kans kesällä samalla riparillakin. Oli se vaan jotenki jännä tapaus. Kun se oli niin hiljanen. Sille sai sanoa ihan mitä vaan ja se oli vaan hiljaa. Toisaalta mun kävi sitä sääliksi, mutta maineestaan on pidettävä kiinni, siks kai mä sitä jatkoinki, että sanoin sille kaikkea. Aika järkyttävää tää oli, kun mä kuulin. Tais siinä vähän silmätkin kostua. Kaikki on aina pitäny mua kovanaamana, kai mun sitten täytyy olla sellanen, kun mun kuvitellaan olevan. Toisaalta Vera oli jotenkin niin… emmä tiedä. Siinä vaan oli jotain. Sen ilmeet oli kyllä välillä sydäntäsärkevää katseltavaa… No joo, nyt tää menee taas herkistelyksi. NINA: Vera oli hyvä ystävä. Sen kanssa oli hyvä nauraa. Siihen saattoi aina luottaa. Joskus se jaksoi itsekin pilailla asioista, joista sitä kiusattiin. Veralla todellakin oli huumorintajua. Silti siihen sattui kaikki se, miten sitä kiusattiin. Sille oltiin tosi ilkeitä vaan siksi, että Vera oli hiljainen ja ujo. Eikä se uskaltanut ikinä sanoa kenellekään vastaan, ei halunnut loukata ketään. Vera ei myöskään kuulunut luokan suosittuihin. Kukaan ei saisi olla erilainen. Vera olisi halunnut lastenhoitajaksi. Se tuli hyvin toimeen lasten kanssa. Se tykkäsi pienistä ja pienet tykkäs siitä. Munkin pikkuveli ihastui siihen ja Vera mun pikkuveljeen. Vera puhuikin usein siitä, miten se perustaa isona lastentarhan ja hoitaa siellä muksuja. KATARIINA: Vera oli suhteellisen hyvä oppilas koulussa. Olisi voinut olla vieläkin parempi, jos ei olisi ollut niin kovin hiljainen. Veran paras kouluaine oli äidinkieli. Hän oli hyvä äidinkielessä ja erityisesti kieliopissa. Hänellä oli myös hyviä aineita ja niitä hän tykkäsikin kirjoittaa. NINA: Mä löysin taas Veran päiväkirjasta otteen, joka sai mut itkemään. Jos Vera vaan olis kertonut meille… Jos me oltais tajuttu… 17.5.1998 Joo. Voi että mua ällöttää! Se jätkä, Arttu. Se seisoi tänään mun takana ruokajonossa ja selitti kaverilleen musta jotain tähän tyyliin: ”Tästä kaatais sen tohon pöydälle ja sitte vähä duunais, sitte olis tukkaki aivan sekasin ja…” Sitte kauhee nauru päälle. Joku huorako mä sille oon vai?! Kun mä olin menossa välitunnille, se käveli mun takaa ja läppäs mua takapuolelle. Mä itkin vessassa. Mä oon täysin arvoton ja likanen. Arttu vihaa mua. -Vera- NINA: Voi Vera, mä en tiedä mitä sanoa. Tämä on hirveän vaikeeta. Ei tähän löydy vaan sanoja… Mä en muutenkaan ymmärrä, miks ne kiusas Veraa. Olihan se hiljanen, mutta ei ne tunteneet sitä ollenkaan. Vera oli herkkä ja tunteellinen, eikä vaan hiljanen ja ujo. Eikä se, että joku on hiljainen, saisi olla syy kiusaamiselle. KIMMO: Mä en loppujen lopuksi edes paljoa tiennyt Verasta ja tuskin kovin moni muukaan meidän luokalta. Silti sieltä löytyi muutamia, jotka sitä jakso kiusata, mä mukaan luettuna. Ai mikskö? Suoraan sanoen mä en tiedä… Varmaan se on niin, että joukossa tyhmyys tiivistyy. Yks alotti ja muut matki, ei siihen muuta paljon tarvittu. Toisaalta mä luulen, että Arttu oli kiinnostunu Verasta jollain lailla, koska Arttu sen touhun yleensä alotti. Ja muutenki eniten käytti energiaansa Veran tekemisten ja sanomisten tarkkailuun. Muut sitten kai ihailtiin Arttua niin, että itekin lähdettiin siihen touhuun mukaan. NINA: Eihän Vera vapaa-aikanakaan aina saanut olla rauhassa, jos satuttiin tiettyihin tyyppeihin törmäämään, niin samat jutut jatkui tavalla tai toisella. Viikonloppuisin osa tuli juttelemaan pienessä tuiskeessa ja Verasta huomas, että sitä ahdisti ne tilanteet. Osa jopa kehtas tulla lässyttämään ettei ainakaan oo ikinä kiusannu tai nauranu Veralle jne. Koulussa sitten puitiin viikonlopun tapahtumia, missä Vera oli milloinkin ollu. Käsittämätöntä. Yksissä koulunpäättäjäisissä mä hermostuin Veran puolesta sen verran, että painelin Artun juttusille ja tivasin siltä, että miks sen pitää olla Veralle semmonen? (Ja myönnän, alkoholilla oli osuutta asiaan.) Vastaus oli vaan: ”Kun se ei koskaan puhu mulle mitään”. Justiinsa?! Ei koskaan sitte käynyt mielessä, että minkähän takia ei puhu?! Luulis, että olis huomannu, ettei sillä konstilla ainakaan saanu Veraa puhumaan. Kyllähän sitä jostain kuuli sellastakin, että rakkaudesta sitä hevonenkin potkii. Mutta mitä rakkautta se on, kun saa toisen aivan rikki ja lynttää toisen ihmisen persoonan ja itsetunnon täysin mitättömäksi? Kukaan ei koskaan edes kunnolla yrittänyt tutustua Veraan. Se jäikin niiden menetykseksi, mä en aio unohtaa rakasta ystävääni koskaan. Kaikille meille on paikka tässä maailmassa. Hiljainen ja huomaamaton ei tarkoita aina sitä, ettei sellaiseen tarvitse kiinnittää huomiota. Joskus taustalta saattaa löytyä todella kipeitä asioita, joihin tarvitaan muiden apua. Koulumaailmasta näitä hiljaisia syrjittyjä löytyy aina ja siihen todella pitäisi puuttua paremmin. Jo pienestä pitäen osataan olla toiselle tosi ilkeitä ja syrjiä porukasta pois. Sellasissa olosuhteissa pitäs sitte jaksaa vielä käydä koulua ja oppiakin jotain. 15.8.1990 Rakas päiväkirja! Huomenna minulla on ensimmäinen koulupäivä. Minua jännittää kovasti. Osaan jo onneksi aika hyvin lukea ja kirjoittaa. En tiedä kuka tulee samalle luokalle. Ehkä paras kaverini Nina. Minulla on uusi reppu ja penaali. On kiva mennä kouluun ja saada uusia kavereita. Toivon, että opettaja on kiva. Toivottavasti saan illalla unta, vaikka jännittääkin. Kerron sitten huomenna lisää. Rakkaalle päiväkirjalle -Vera 7 v.- ”Hän muistaa, kuinka koulussa naurettiin, kun hän oli toisenlainen kuin kaikki muut. Ja unissaan hän palaa pulpettiin ja tinasotilasarmeija tukkii toisten suut…” -Kaija Koo-

Kommentit

Cloverfield, 08.05.2010 19:01

Tämä jätti sanattomaksi.

Minäkö?, 08.08.2010 1:11

Tää oli tosi koskettava ja nykypäivää kuvaava teksti. Monet ihmiset vois samaistua siihen.

Nimimerkki


Varmistuskoodi
Syötä kuvassa näkyvä varmistuskoordi tekstikenttään. Rekisteröityneiden jäsenten ei tarvitse tätä tehdä. Näin estämme kommenttispämmiä.
varmistuskuva
Kommentit


 
 
Copyright © Prologi.net, 2005-2010 | Tekstit ovat kirjoittajiensa omaisuutta | prologi@prologi.net