Kirjoitukset

Meri

Sebastian, 10.04.2010 1:57
Katsottu 1483 kertaa

Minä suljen silmäni ja kuulen meren pauhun. Minne ikinä kuljenkin, minä kuulen sen. Mutta minä en halua sulkea silmiäni, sillä silloin minä näen kauhuja, joita kukaan ei osaa kuvitellakaan. Kauhuja, jotka ovat minulle arkipäivää. Olivat, olivat niin hyvin kauan sitten. Toisinaan minun on silti suljettava silmäni, kuunneltava meren kaunista laulua, tunnettava olevani osa sen mahtavaa voimaa. Olen kuin meri, olen tiennyt sen aina. Yksin, kylmä, armoton ja saastainen.Kaukaa minä saatan näyttää kauniilta ja lempeältä, kuin voisin henkäykselläni yhdistää kaikki maailman kansat. Mutta todellisuus on aina toisin, kun meitä tarkastelee lähemmin. Minua ja merta. Toivoisin olevani vettä, kuten merikin. Voisin velloa läpi maailman, haihtua yläilmoihin synkiksi pilviksi ja sataa sitten alas, maankamaraa hegelmöittäen tai takaisin mereen. Hajoaisin ja syntyisin uudelleen. Aina ja aina, kunnes meret kuivuisivat pois ja maailma hajoaisi kuivuuttaan. Minä haluan kannatella maailmaa. Avaan silmäni ja pakotan itseni katsomaan kuvajaistani peilistä. Kukaan ei näe sitä mitä minä näen sieltä. Minä näen kaikki ruhjeet ja mustelmat, jotka kasvoihini on koskaan lyöty, näen jokaisen haavan ja arven kehossani, vaikka niitä ei olisi ollut enää vuosiin. Näen peilistä totaalista rumuutta, säälittävyyttä. Isäni ääni kaikuu korvissani: "Sinä et ole mitään." Mutta minähän kannattelen maailmaa! Minä todella kannattelen sitä käsissäni. Minä olen valtias niin maailmassa kuin parisuhteessanikin, ja ainoa asia jota en kykene kontrolloimaan, olen minä itse! Ehkäpä siitä onkin kysymys, ehkä saan raataa omaisuuteni ja valtani eteen läpi elämäni, saamatta silti mitään vaikka minulla olisikin kaikki. Jos en kykene hallitsemaan itseäni. Vilkaisen vielä peiliin, sidon hiukseni ja työnnän sormet kurkkuuni, toivottavasti ei ole vielä liian myöhäistä saada kaikkea sitä ulos, mitä aterialla jouduin syömään. Tapaaminen on päättynyt. Huuhtoessani suutani oksennuksen mausta minä kokoan itseäni nopeasti. Niinä varastettuina hetkinä, jolloin lukittaudun miestenhuoneeseen hoitamaan itseäni, minä tunnen itseni heikoksi. Oikeastaan tunnen olevani heikko tauotta, mutta en anna edes itseni huomata sitä, jotta muut eivät huomaisi. Inhoan ja rakastan samanaikaisesti noita pieniä varastettuja hetkiä, joina hajoan kappaleiksi ja oksennan itseni alas viemäristä. Kehenkään en voi koko maailmassa luottaa tarpeeksi voidakseni antaa itseni olla heikko toisen elollisen olennon silmien edessä. En edes oman puolisoni. Hän juoksee minua vastaan iloisesti hymyillen ja painautuu rintaani vasten, kasvoni pikku suudelmiin hukuttaen. Minuun sattuu nähdä hänet niin kovin onnellisena, sillä tiedän rikkovani pian tuon onnen. En tahallani, mutta niin on käynyt ennenkin ja niin tulee aina käymään. Hän saa minut suuttumaan itseeni ja omaan säälittävyyteeni, täysin tietämättään. Ja kun seuraavan kerran ymmärrän ympäristöstäni jotakin, ylipäätään oman olemassaoloni, minä pesen hänen vertaan käsistäni. Sinä olet jo tajuton, kun avaan rintaasi syvän haavan, upotan käteni haavaan ja kosketan sormillani sydäntäsi. Olen jälleen täyden ymmärryksen valossa enkä siten käsitä, miksi teen näin. Miksi satutan sinua näin. Minun on kosketettava sydäntäsi ennen kuin paikalle kutsumani lääkärit saapuvat. Minun on pidettävä sitä käsissäni. Tunnen sydämesi sykkeen sormieni alla ja se kiihottaa jokaisen aistini äärimmilleen. Se sykkii nimeäni, etkö kuule? Sinun sydämesi on minun, sillä minulla on oltava sydän, omani kun on lakkanut toimimasta jo kauan sitten. Varovasti vedän käteni pois rinnastasi ja annan heidän hoitaa sinut kuntoon. Jos vain kykenisit uskomaan, etten tee sitä tahallani. Anna anteeksi, en halua olla painajaistesi hirviö. Painaudun itkien rakastajaani vasten ja annan hänen lohduttaa itseäni, häneen minä luotan tarpeeksi voidakseni itkeä. Hänellä on valta satuttaa minua, valta tappaa minut. Hänen luonaan minä en hallitse mitään, vaan hän ottaa narut käsistäni ja vetelee niitä hetken puolestani. Ainoana hintana on se, että hän ohjailee myös minua noiden hetkien ajan. Silti en anna itseni olla heikko hänen sylissään, itken vain. Hän silittää minua, puhuu rauhoittavalla äänellä riisuessaan minut alastomaksi niin ruumiiltani kuin hengeltänikin. Hänen ihonsa on kylmä, hänen kosketuksensa on kova, mutta silti olen hänen luonaan enemmän turvassa kuin missään muualla. Lepään vuoteella, hiljaa ulos aamuiseen hämärään katsellen. Rakastajani on lähtenyt, puolisoni lepää sairasvuoteellaan ja minä... Minä olen meri. Yksin, kylmä, armoton ja saastainen. Tunnen puolisoni veren yhä käsissäni, hänen sydämensä sykkeen sormissani. Tunnen rakastajani siemenen kuivuvan hitaasti sisälleni ja saatan tuntea, miten katkerasti pettyneitä ovat ne kaikki pienet siittiöt, jotka eivät löytäneetkään kilpajuoksunsa päämäärää. Minun olisi aikoinani pitänyt olla yksi heistä. Mieluummin yksi valtava pettymys koko lyhyen elämän aikana kuin monta valtavaa pettymystä pitkän elämän aikana. Nousen harjaamaan hiuksiani, auringon noustua on aika jälleen raapia pois nuo jäljet, jotka vainoavat minua edeltäneistä tunneista. Hiuksia harjatessani mietin öljyriuttoja meressä ja minua surettaa meren puolesta. Öljyä ei voi leikata pois, kuten minun saasteeni voi. Minä suljen silmäni ja kuulen vereni pauhun. Kuulen, kuinka se noruu ulos ruumiistani, aivan kuten kymmeniä kertoja aiemminkin. Minä en halua sulkea silmiäni, sillä silloin näen kauhuja, joita muut eivät osaa kuvitellakaan. En saa enää silmiäni auki ja uppouduin sisälle kauhun valtakuntaan. Vierailen siellä usein ja siitä on tullut minulle jo toinen kotini, jonka valtias minä olen.Valtakunnassani minä olen kaikennielevä meri, joka jäätävällä henkäisyllään yhdistää pelolla kaikki maailman kansat. Eikä todellisuus ole koskaan toinen kun minua tarkastelee. Minua, merta.

Kommentit