Kirjoitukset

Ilmojen halki

samoaja97, 31.07.2010 20:40
Katsottu 1499 kertaa

1.luku Ilma oli lämmin, ja aurinko paistoi puiden lehtien välistä muodostaen tielle kirkkaita läiskiä. Ise hypähteli niiden välistä, käsissään yksinkertaiset, naruista ja nahkasuikaleista valmistetut suitset. Hän oli kuitenkin joutunut käyttämään puoli päivää niiden väsäämiseen. Ruskea, nahkainen olkalaukka hakkasi pojan kylkeä, kun hän hölkkäsi kohti hevoslaidunta. Saapuessaan suuren, polviin saakka ulottuvaa heinää kasvavan niityn reunalle ei kylän omistamaa hevoslaumaa näkynyt missään. Ehkä ne ovat purolla tai metsässä, Ise mietti ja lähti tarpomaan eteenpäin heinikossa. Päästessään pienen, keskellä niittyä nousevan kumpareen päälle hän huomasi, että kaikki kahdeksan hevosta laidunsivat juuri metsän reunassa, päästäkseen halutessaan varjoon. Ise siristi silmiään kirkaalta auringonsäteiltä, ja yritti erottaa laumasta perheensä hevosen. -Aleis! Hän huusi ja taputti muutaman kerran käsiään yhteen. Yksi hevosista, jolla oli harmaaläikikäs karvapeite, nosti päänsä heinikosta. Hetken aikaa se seisoi paikoillaan, tähystellen kukkulalle, ja lähti sen jälkeen tallustamaan laiskasti omistajaansa kohti. -Kylläpä siinä kesti, Ise hymähti ja naputti toista käsivarttaan odottavasti Aleisin saapuessa viimeinkin hänen luokseen. Hevonen painoi päänsä ja näytti äkäiseltä. ”Ei tarvitse äristä. Täällä on niin kuuma että kärpäsetkin kuolevat” se sanoi painokkaasti. ”Olet muutenkin aina niin hirveän määräilevä. Joskus minua harmittaa se, että osaat puhua kanssani”, Aleis huokaisi. Ise saattoi kuitenkin nähdä iloisen häivähdyksen eläimen silmissä; se pilaili. Ise tuhahtu kuuluvasti. Hän oli osannut aina puhua Aleisin kanssa, mutta syytä siihen hän ei ollut koskaan keksinyt. Ja kyky päti vain ja ainoastaan Aleisiin. Muut eläimet eivät äännähtäneetkään jos niille puhui. Samassa hevosen katse osui hänen pitelemiinsä suitsiin. Se hörähti kummastuneena ja kysyi:”Mitkä nuo ovat olevinaan?” Ise naurahti hevosen ilmeelle ja kysymykselle. -Suitset, hän vastasi. -Kyllähän sinä sentään tiedät mitä ne ovat. Isähän käyttää niitä aina peltotöissä. Aleis hirnahti ja työnsi päänsä kiinni Isen rintakehään. ”Kyllä kyllä tiedän, pikkuherra” Ise punastui. Hän oli aina inhonnut ruumiinrakennettaa. Hän täyttäisi tänä vuonna neljätoista, ja oli todella hintelä ja pienikokoinen. Hän ylsi näkemään juuri ja juuri Aleisin selän yli, vaikka hevonen oli lauman vanhin ja pienin. -Tarvitseeko sinunkin naljailla siitä? Saan kuulla Meriltä ihan tarpeeksi huomautuksia joka päivä, poika murahti viitaten parhaaseen ystäväänsä. Aleis väläytti hänelle myötätuntoisen katseen, ja laski päätään jotta Ise sai sujautettua päitset siihen. Sen jälkeen poika talutti hevosen läheisen kiven viereen, ja ponkaisi sen päältä selkään. ”Minne on matka?” Aleis kysäisi ja lähti kävelemään kohti metsätietä jolta Ise oli hetki sitten laitumelle tullut. -Ileasiin, Ise sanoi. -Isä tarvitsee uutta vasaraa. Sepän on vaikea työskennellä ilman sitä. ”Vai että Ileasiin. Sehän on se kylä metsän toisella puolella? Emme olekkaan käyneet siellä kertaakaan kaksistaan. Sinun sietää olla varuillaan, kun pääsemme jokivarrelle. Siellä liikkuu kaikenlaista hämärää sakkia” -Turhaan sinä siitä huolehdit, Ise totesi lyhyesti ja taputti tamman säkää. Aleis ei kuitenkaan näyttänyt kovin vakuuttuneelta. ”Hyvä on” se kuitenkin pärskähti. ”Mutta en halua joutua toteamaan 'mitä minä sanoin?' '” Ise hymyili ja painoi pohkeensa hevosen kylkiin. Hän ei aikonut todellakaan tuottaa kenellekkään kyseisin lausahduksen käyttötilaisuutta. Koko ei merkitse kaikkea, hän ajatteli Aleisin laukatessa tietä pitkin.

Kommentit