Kirjoitukset

Dēmēns

LYDI, 22.09.2010 16:34
Katsottu 1517 kertaa

Seisoin kuilun partaalla, kuka tahansa olisi voinut syöstä minut kaikensyövään pimeyteen - tai pelastaa minut kaipuun krokotiileilta, jotka söivät minua elävältä. Olin aina ennen nauranut elokuville ja tarinoille, jotka kertoivat sydäsuruisista, heikoista ihmisistä, ja mussuttanut popcornia oikein olan takaa, kun sydämensä menettänyt nuori heittäytyy elämän runtelemana kalliolta alas. Mutta nyt... En voinut nukkua vierelläsi, sillä minun oli pakko kuulla hengityksesi ääni tietääkseni sinun olevan elossa. En voinut syödä tietämättä, oliko sinulla kaikki hyvin. En voinut ajatella muuta kuin sydämesi lyöntejä, käheää nauruasi, itkunpyrskähdyksiäsi... En ollut halunnut menettää hetkeäkään mahdollisuudesta olla kanssasi. En tajunnutkaan milloin silmittömästä rakkaudestani tuli päätön pakkomielle. Se taisi koko ajan olla olemassa - siellä jossain - ja minä vain ruokin sitä tullakseni kylläiseksi sinusta, tajuamatta ollenkaan, että silmitön ihailuni vain ruokki yhä kasvanutta nälkääni. Pystyin viimein ymmärtämään nälkiintyneitä lapsia Afrikassa, vaikka nälkäni olikin erilaista - henkistä. Nälkäni ei laimentunut läsnäolostasi: en saanut tarpeeksi tyydytystä hetkistä kanssasi. Janosin aina vain enemmän. Minulle ei olisi riittänyt koko elinikä kanssasi, minä halusin koko ikuisuuden. Kun näin sinut ensimmäisen kerran, koko maailma vaihtoi väriä. Kaikki kirjastui, muutti muotoa. Lupasin itselleni, että jos näkisin sinut vielä toisen kerran, tekisin kaikkeni jotta saisin sinut omakseni. Jotta voisin ylpeästi osoittaa sinua ja sanoa omistavaisella äänellä: "Hän on minun." Halusin enemmän kuin mitään voida suojella sinua kaikelta, jopa tarpeen vaatiessa itseltäni. Maailma olisi meidän. Ja jollakin kummallisella tavalla sain sinut tuntemaan samoin. Kaikki kuitenkin loppui, kun sait tietää, kuinka neuroottisesti sinua palvoin. Olin ollu valmis ihan kaikkeen: kuolemaan vuoksesi, murhaamaan vuoksesi... Murhaamaan jopa sinut, jos se olisi ollut ainoa keino suojella sinua. Nyt, katsellessani korkeaa pudotusta alas, en ymmärtänyt, mitä olin tehnyt väärin. Olin yrittänyt tehdä kaiken oikein, jotta olisit ollut mahdollisimman onnellinen - onnellisin ihminen koko maailmassa, onnellisempi minua tai ketään muuta. Lopulta, kun sanoit jättäväsi minut, ymmärsin, ettei minulla ollut koskaan ollutkaan muuta mahdollisuutta, ei muuta keinoa saada olla kanssasi ikuisesti. Sinun henkesi riistäminen oli ollut vaikeaa - ja sen naamioiminen onnettomuudeksi vielä vaikeampaa - mutta se oli ollut pieni hinta kaikista tulevista vuosista kanssasi. Kasvojesi ilme oli painautunut lähtemättömästi verkkokalvoilleni, kun kerroin suunnitelmastani. "Hullu! Hullu!" sinä hihkuit, "sinä neuroottinen paska!" Huumorintajusi oli aina ollut vertaansa vailla, enkä voinut olla nauramatta uusimmalle lempinimelleni. Katsoit minua silmät selällään, niin kiihkoon antautuneena. "Mä en usko sua, et sä voi!" karjuit käheästi, "sä tarvitset todellakin apua - ja kipeästi!" Muistan kallistaneeni päätäni katsoessani lähes mustiin silmiisi: milloin minä muka olin valehdellut sinulle? Ehdottamasi avunpyyntöehdotuksen hylkäsin sitä sen kummemmin ajattelematta, olinhan minä jo tehnyt suunnitelmani. Hukkuminen uimareissulla oli yksi kesän suurimpia kuolonuhreja vaativa tapaturma... tai kuka tahansa voisi livetä kalliolta nojautuessaan liian lähelle reunaa ja katkaista niskansa. Oli aika yllättävää, että suostuit mukaani sinä sumuisena aamupäivänä, kun pyysin sinua kanssani retkelle kansallispuistoon. Ehdin jo pelätä kieltäytymistäsi, sillä halusit keskustella vakavasti, kuten asian ilmaisit. Mutta kaikki olikin sujunut mallikelpoisesti. Olit huutanut riemusta lentäessäsi tönäisyni lomasta alas kalliolta. Kierit maassa muutaman kerran ympäri ja pysähdyit vatsallesi. Muutama hysteerinen kiljahdus ja tradegia oli valmis. Seistessäni siinä reunalla kaikki tämä tuli taas mieleeni. Ei sillä, etten olisi muutenkin ajatellut sinua joka päivä, lähes kaiken aikaa, mutta muistaessani nämä samat muistot täällä sinun kuolinvuoteesi yläpuolella, minulle tuli pakottava tarve päästä luoksesi. Vaikka olimme sanattomasti sopineet keskenämme, että sinä luopuisit elämästäsi minun vuokseni, jotta minä saisin elää pitkän ja onnellisen elämän, kaipuu lähellesi iski kovana. Ajattelematta mitään, tuntematta mitään, kuulematta mitään, astuin askelen ilmaan. En tiedä, mistä edesmenneen äitini ja sinun kasvosi ilmestyivät, mutta ne rupesivat pyörimään vinhasti pääni ympärillä kirkuen sanoja, joita en ymmärtänyt. "Älä päästä irti! Älä luovuta! Elämä on ihanaaa..." karjui äänesi hellästi. "Kuole, sinä likainen, saamaton huoranpenikka! Kuole, murhaaja, kuole!" äitini huusi kasvot vääristyneenä tunteesta, jota en koskaan ollut oppinut lukemaan. "Älä rakas, meillä on koko ikuisuus aikaa, sen ei tarvitse alkaa vielä!" "Lutka, helvetti nielaisee sinut mielellään ja nauraa vielä päälle! Senkin luonnonoikku!" "Ei ikuisuutemme tarvitse alkaa vielä, ymmärrä se, kultapieni. Elä elämäsi, minunkin puolestani." Yhtäkkiä ojensit jostain kätesi, hipaisit poskeani, huultani, nenääni... "Minä rakastan sinua", kuiskasit käheästi. "Huoranpenikka! Saastainen epäsikiö! Sinä et ole minun lapseni!" Äiti, älä! vaikka minä rakastankin sinua, sinä peitätä hänet! yritin huutaa. Äiti oli itsekäs, kun peitti sinun ihanan enkeliäänesi oman rääyntänsä alle. Odota vuoroasi, äiti, yritin sanoa, mutten saanut ääntäni kuulumaan. "Muista, minä rakastan sinua - aina ja ikuisesti, sinun täytyy vain jaksaa odottaa aikaasi", kuiskasit lämpimästi. Saatoin jopa tuntea huumaavan hengityksesi tuoksun kasvoillani, kunnes huulesi hipaisivat alahuultani ja sinä katosit. "Lena! Mitä helvettiä?" Tiukka puserrus käsivarressani oli pakko olla todellinen, sillä se riuhtoi minua puolelta toiselle. "Mikä sulla on? Lena! Kuuletko sä mua?" Katseeni harhaili hetken ja räpyttelin silmiäni hämmentyneenä tilanteelle. Minne katsoit, entä äiti? "M-mitä?" kysyin ääneen. Katseeni tarkentui häneen, Joonaan, melkein täydelliseen kopioon sinusta, armaani. "Mitä helvettiä sä olit tekemässä äsken? Ei saatana, en olis saanut tuoda sua tänne... anteeks, mä ihan unohdin Santerin ja sen onnettomuuden... anna mulle anteeksi, rakas!" Joonan kasvoilla pyöri vuoron perään tunteita: vihaa, loukkaantuneisuutta, syyllisyyttä... "Kaikki jotenkin palautui mieleeni ja menin jotenkin sekaisin, anteeksi", mutisin katsoen maahan. Nyt olin ainakin varma, että odottaisit minua siellä jossain äidin kanssa. .. "Ah, Lena, mennään kotiin, niin mä hyvitän tän sulle", Joona sanoi kasvot tuskasta vääristyneenä. "Mennään vain, rakas", sanoin kurottautuen varpailleni voidakseni suikata hänen huulilleen kevyen suukon - aivan kuten tapasin tehdä sinulle. Ujutin kylmän käteni hänen suureen kouraansa ja käsi kädessä kävelimme aina meidän kotiimme asti. Meidän kolmen. Kohta meitä olisi kolme - sinä, minä ja hän - aina ikuisesti yhdessä ja jos Luoja soisi, ehkä neljäskin... "Minä rakastan sinua", sanoin ja suljin suuni tyytyväisenä hymyyn. "Mäkin sua", Joona mutisi. "Niin minäkin sinua, rakkaani." Hymyni leveni.

Kommentit