Kirjoitukset

Perintö

Keijutar, 18.11.2010 15:51
Katsottu 1298 kertaa

Peilin himmenneelle pinnalle vuosien saatossa kerääntynyt tomu pöllähtää ilmaan puhallukseni voimasta. Pölyhiukkaset tanssivat hetken ilmassa ja laskeutuvat sitten lattialle jalkojeni juureen. Kosketan varovasti pientä säröä peilin yläkulmassa miettien, mistä sekin on tullut. Askeleeni kaikuvat tyhjillä seinillä. Ulkona puhaltava tuuli ja sade pieksevät ikkunoita, joista heijastuu yksinäisen kynttilän lepattava liekki. Kellertävä kajo yltää hädin tuskin huoneen reunoille, pimeys kätkee nurkkiin piiloutuneet salaisuudet. Pysähdyn antiikkisen mahonkilipaston ääreen ja annan sormieni liukua äidin vanhan korurasian koristeellisella puupinnalla, jonka aika ja lukuisat kosketukset ovat hioneet sileäksi. Sormeilen lukkoa hetken. Rasian tutkiminen on aina ollut kielletty lapsilta, äidiltänikin silloin kun rasian suojiin oli piilotettu isoäitini muilta salattu puoli. Poimin taskustani pienen kultaisen avaimen, jonka pinnalla kuvittelen äidin käden lämmön viipyvän. Lukko aukeaa napsahtaen ja avain jää lepäämään kämmenelleni viileä metallipinta ihoani vasten. Raotan rasian kantta ja nostan kynttilän vähän lähemmäksi. Hopeinen medaljonki hohtaa tummaa samettia vasten. Nostan korun käteeni ja tutkin hetken sen koukeroiden peittämää pintaa. Pienen epäröinnin jälkeen työnnän peukalonkynteni korun sivussa olevaan rakoon ja väännän puolet erilleen. Toisella puolella äiti hymyilee onnellisena, toiseen on teipattu pieneksi taiteltu paperi, joka rapisee hiljaa aukoessani lukuisia laskoksia. ”Juon teeni loppuun, katson varjoasi, astun askeleen kohti ikkunaa ja ikävä syttyy uudelleen. Tänään huomasin lehtien kellastuneen, puron harmaa vesi on jo kylmää. Puunrungossa sydän ja kaksi kirjainta haalistuvat pian näkyvistä.” Luen sanat uudelleen ja uudelleen yrittäen ymmärtää, kunnes lopulta tajuan. Mietin, milloin äiti heitti pois isän kuvan ja kiinnitti tilalle runon tajuttuaan, ettei enää rakasta. Mahtoiko isä tietää tunteiden kuolemisesta? Itse en ollut huomannut mitään, eliväthän he kuitenkin riidoitta yhdessä äidin kuolemaan saakka. Salaisuus oli jälleen säilynyt rasian kätköissä. Pujotan medaljongin kaulaani ja käännän selkäni lippaalle. Kynttiläni turvin uskaltaudun syvemmälle vanhan talon tuttuun sokkeloon. Kurkistan oven raosta huoneeseen, joka ennen oli täynnä tavaroitani. Nyt seinällä riippuu vain lapsuudessani piirtämäni omakuva. Haparoiva piirtotyyli ja värisevä valo saavat kuvan heräämään mielessäni henkiin. Iloiseksi tarkoitettu hymy muuttuu irvokkaaksi, katse tunkeutuu tutkimaan omistajaansa ulkopuolisen silmin. Riuhtaisen itseni irti mielikuvitukseni maailmasta, ja vaikka järjellä ajateltuna pelättävää ei pitäisi olla, sydämeni heittelehtii rinnassani vielä pitkään huoneesta poistuttuanikin. Jatkan matkaani keittiöön. Siellä kaikki on edelleen samoin, kuin lähtiessäni yhdeksäntoista vuotta sitten. Pöydälle jääneestä hopealusikasta heijastuu yllä riippuva kattolamppu. Ikkunanraosta sisään päässyt vesi on muodostanut työtasolle lammikon, joka näyttää kuvajaiseni vääristäen kasvojeni piirteitä hieman enemmän äitini näköisiksi. Hipaisen veden pintaa, ja kuvajaiseni särkyy veden liikkeisiin. Otan muutaman askeleen huoneen poikki ja istun natisevalle tuolille pöydän ääreen. Viimein palaan korulippaan luo kädessäni paperi, jolle kynän piirtämät koukerot muodostavat oman sisimpäni ytimen: ”Tunnetko minut kokonaan? Senkin puolen, joka on jo luovuttanut vaikka koetan olla vahva. Sen, joka ei koskaan ole tarpeeksi hyvä, sen, joka epäonnistuu joka tapauksessa ja joka huutaa äänetöntä ahdistustaan pimeyteen. Sen, joka ei kerro miltä tuntuu jottei vetäisi muita mukanaan. Sen, jonka hopeiset kyynelhelmet kimmeltävät kuin yötaivaan kirkkaimmat tähdet, tuikkivat tummaa taivasta vasten, helmeilevät hennoiksi puroiksi haaveitteni hautuumaalle. Voiko olla jopa vaarallista tuntea toinen kokonaan?” Lukitsen uuden salaisuuden lippaaseen. Sade on lakannut, ikkunoista tulviva kuunvalo punoutuu ympärilläni tuhansiksi unenomaisiksi kertomuksiksi tähdistä ja enkeleistä. Vuosia myöhemmin seison väärällä puolella kaidetta kuohuvan meren yllä valmiina luovuttamaan pienen kultaisen avaimen tyttärelleni. Tuuli hyväilee poskiani, joille hopeisina kimallelleet kyynelvirrat ovat kuivuneet jo kauan sitten. Lapsuudenkodissani särkynyt peili on jälleen peittynyt pölyyn.

Kommentit