Kirjoitukset

En pelkää

samoaja97, 06.12.2010 18:41
Katsottu 1368 kertaa

Tämmönen vanha hirvitys, wannabe-herkkä. Lukekaa jos vain viitsitte. Samoaja97 on puhunut. Lumi sataa hiljaa kasvoilleni ja vaatteilleni. Hiukseni ovat jo sen pietossa, eikä valkoinen huuru jätä mitään paljaaksi. Askeleeni ovat jo kuluneet pois, ja tunnen oloni sellaiseksi että olisin ilmestynyt tyhjästä keskelle tietä, ilman menneisyyttä, ilman tulevaisuutta. Mutta minä en pelkää. Joukko työmiehiä raivasi tietään korkean kasvillisuuden valtaamalla, hylätyllä pellolla. Ainoa näkyvä maamerkki, jota kohti heidän tulisikin suunnistaa, oli suuri, ehkä viidenkymmenen metrin korkuinen vankka tammi. Suuresta koostaan ja kuluneesta kaarnasta päätellen se oli hyvin vanha. Sen oksat levittäytyvät laajalle, ja vihreät lehdet luovat tumman varjon puun alle. Näky oli hyvin, hyvin kaunis. Mutta siitä miehet eivät välittäneet. Vaikka puu olikin kasvanut siinä jo paljon kauemmin kuin kukaan heistä oli syntynytkään, ja ryhtyivät yksissä tuumin kaatamaan sitä. Jylläävän sahan edetessä rungon poikki näytti siltä kuin puu olisi itkenyt. Lehdet havisivat valittaen, ja repeilevä kaarna näyttää hyvin katkeralta. Lopulta oksisto valahtaa maahan, ja luonto on jälleen hiljaa. Tuulen käydessä heinät kumartavat viimeisen kerran mahtavalle tammivanhukselle. Kauppakadun monista puodeista hieman syrjään sijaitsi veneveistämö. Omistaja oli jo vanha, ryppyinen vanhus, joka veisteli enää mielellään pienempiä puuesineitä. Hänen poikansa oli jo siirtynyt yhtiön johtoon jo ajat sitten, ja seuraajana tulisi pieni pojanpoika. Olihan vanhuksella toki muitakin lapsia ja heillä lapsia, mutta tätä poikaa hän rakasti erityisen paljon. Lapsen tuikkivat, amestistin väriset silmät saivat hänet heltymään joka kerta, kun niiden omistaja vain pyysikin jotain. Niin ei kuitenkaan tapahtunut usein. Vanhus huokaisi raskaasti. Oli ollut jopa häneltä hyvin varomatonta kiintyä enää yhteenkään toiseen elävään olentoon. Poika sairasti usein, ja vietti siksi hyvin paljon aikaa kotona. Kerran hän ei koko vuonna ollut päässyt ylös vuoteestaan, vaan pystyi ainoastaan katsomaan surullisena lasin läpi, kun muut elivät vapaasti eivätkä voineet kuvitellakkaan, miltä tuntui elää suljettuna pieneen huoneeseen, josta tuli pian hänen oma valtakuntansa. Lasinen valtakunta, hyvin kaunis ja kiiltävä, mutta murheellisen helposti särkyvä. Ehkäpä hänestä ei siksi olisikaan enää seuraamaan perheen muiden miesten jalanjälkiä. Ehkäpä vanhuksen tulisi vain luovuttaa, ja myöntää kaikki toisen poikansa lapsille, vaikka nämä eivät olleetkaan osoittaneet minkäänlaista taipumusta puun käsittelyyn. Hänen paljon rakastamansa poika oli poikkeus. Hän oli pienestä pitäen ollut halukas taltuttamaan tappuraisimmankin puun tahtoonsa ja saamaan sen juuri sellaiseen muotoon kuin halusi. Oivaa ainesta, vanhus totesi partaansa usein itsekseen, hyvin hiljaa ettei kukaan kuullut. Pojanpoika oli todellakin hänen unelmiensa täyttymys. Vaatimaton ja ahkera-näitä ominaisuuksia hän arvosti kaikkein eniten. Oli jo myöhäinen ilta, joten vanhus päätti mennä nukkumaan. Keppiinsä nojaten hän käveli kamariinsa, jonka ikkunasta hän katseli kovaa ja kylmää tuulta. Pohjoistuuli puhaltaa lävitseni jättäen jälkeensä kivistävän jäisen olon. Käänny takaisin, pieni ääni sisälläni sanoo, mutta jatkan päättäväisesti matkaani. Minä en pelkää, toistan yhä uudestaan ja uudestaan mielessäni. Tammi kuljetettiin eräälle suurelle puunkäsittelylaitokselle. Siellä se sahattiin ja hiottiin siisteiksi lankuiksi, jotka lopuksi pakattiin muovin peittämiin pinoihin. Puu tuoksui vielä tuoreelta pihkalta, ja sitä noruikin yhä nyörien välistä uhkaavasti pölyistä lattiaa kohti. Valuva neste kahisutteli väsyneesti kuivuneita kaarnoja, ja ääni kaikui hiljaa tyhjässä varastossa. Seuraavana päivänä mennessään taas veistämölle oli paikka tyhjänä. Vanhus ihmetteli aikansa, kunnes ryhtyi odotellessaan veistelemään pöydänjalkaa. Tunnin päästä verstaan ovi käy. Sisään astui eräs työntekijöistä, vanhuksen pojan hyvä ystävä. Hän näytti kiihtyneeltä ja hengitti polviinsa nojaten kuin olisi juossut pidemmän matkaa. Sanaakaan sanomatta hän viittoili vanhuksen mukaansa. Äkkiä tuuli tyyntyy, ja lumi lakkaa pyörteilemästä ympärilläni. Seisahdun taas, ja nostan katseeni ylös kohti taivasta. Pilvet väistyvät pois ja paljastvat takaansa kirkkaan sinisen värin. Tunnen taas tuulen kasvoillani. Mutta nyt se on erilainen. Hymyilen hiljaa. Minä en pelkää. Seuraavana päivänä lankut kuljetettiin työmaalle. Tammesta tehdyt vietiin eräälle uudelle omakotitalolle, missä niitä alettin sahata ja nostaa pystyyn seiniksi. Talon omistaja kävelee ympäriinsä ja sivelee kädellään vakaita lautoja. Vanhus talutettiin yläkertaan pojanpojan huoneeseen. Kesken matkaa vastaan tuli eräs arvostettu yliopistolehtori. Mies tiesi tämän opettaneen hänen pojanpoikaansa ja pitäneen tästä kovasti. Lehtori kuivaili silmiään vaaleaan nenäliinaansa, ja nyökäytti päätään vanhukselle. Huoneeseen astuttuaan vanhus näki poikansa ja miniänsä istuvan lapsenlapsensa vuoteen äärellä. Hän oli nähnyt pojan ennenkin sairauden väsyttämänä ja kalpeana, mutta tässä oli jotain erilaista. Vanhus teki ristinmerkin, rukoili hiljaa ja nosti katseensa ylöpäin kyyneleen valuessa hänen ryppyistä poskeaan pitkin. Kävelen ympäriinsä niityllä. Kaikkialla on kaunista ja valoisaa, ja tunnen oloni vapaaksi. Istahdan erään suuren, vanhan tammen alle, jonka lehdet levittäytyvät kauas ylitseni ja luovat päälleni varjon. Nojaan sen vankkaan runkoon ja katselen, kuinka pilvet purjehtivat ohi. Olen kotona.

Kommentit