-
Bongaa! ImagePark.biz Hauskat videot Pikavippi
 
Etusivu Kirjoitukset Kirjoita Jäsenet Info Linkit Keskustelu

Kirjoitukset

Talvi kaupungissa

maggie, 12.03.2011 0:58
Katsottu 972 kertaa

Roikotin taas siipiäni kun olin taas palaamassa jostain kotiin. Koivujen oksat näyttivät taas hiussuonilta, vaikka olivatkin sulemmat kuin viimeksi. Alkaa taas tulla kevät. Tuulet kuljettivat pilviä taivaan halki, ja samalla kai talvea myrskyn mukana kauemmaksi, jotta kevät voisi raivata taas tiensä lähemmäksi. Minusta keväässä on aina ollut jotain pirun painostavaa. Pitäisi muka alkaa elämään, mutta miten hitossa kun ei niitä eväitä elämään oo taaskaan annettu. En minä taaskaan mistään mitään tiedä. Aina kun väitän tietäväni, psykologitäti supisee jotakin äidille ja sitten ei taaskaan pääse ulos. Ja ne alkaa kyttäämään jokaista askelta ja suupala, vaikka senhän pitäis olla mun tehtävä, sehän se saatanan pointti on! Raahasin jalkojani lumen läpi ja katselin samalla varjoani. Se näytti väriltään oudon ohuelta ja läpinäkyvältä, aivan kuin olisi katoamassa. Mutta tiesin etten ole sillä varjoni näytti kuitenkin liian leveältä. Pitäisi taas kaventaa lahkeita, niin olisin taas lähempänä minua ja rajojani. Aikuiset ei ymmärrä miten tärkeetä teinille voi olla lehkeenleveydet, pitäis johonkin muottiin mahtua tai edes itseensä. Ettei olisi liian erilainen eikä vielä ainakaan aikuinen omaa elämäänsä hallitseva yksilö. En jaksanut enää jalkojani enkä niiden tuijottamista, joten katsahdin taivaalle. Tunsin taas katsovani maailmaa eläimen silmin. Nyt olin lintu, suuri leveäsiipinen kotka joka liitää taivaalla ja näkee maailman pienenä ,mutta silti laajana ja loputtomana lumimerenä. Tunnen aina välillä itseni liian suureksi, aivan kuin ihminen ei voisi olla niin suuri. Minä en ainakaan, enkä tahtoisi olla. En tahtoisi nähdä itseäni näin, mutta niin minulle en aina opetettu, etten minä kelpaa eikä minua kutsuta synttäreille. Roikotin siipiäni kuin ne olisivat olleet vain rispaantuneisiin hihansuihin hakaneuloilla kiinnitetyt lapaset. Tästä takista en vielä aio luopua kuten en lapsuudestanikaan. Odottavat että menisin siihen johonkin elämäksi kutsuttuun, odottavat hyviä arvosanoja ja suorituksia. Opettajat siis. Ei mulla kotona mitään odoteta. Tahtoisivat vaan että olisin niinkuin muutkin nuoret ja paiskoisin ovia ja kävisin jossain. Mutta kun ei ne muut tahdo mua sinne, en jostain syystä tunnu kelpaavan. Ei tässä nyt ole aikaa kuin tuijotella itseään. Ei olis enää olla aikaa olla lapsikaan. Minä kun vain haluaisin mahtua puhvihihoihin ja vaaleanpunaisiin röyhelöihin. Mut ei kai se enää käy, pitäis matkalla aikuisuuteen luuhata jossain jengeissä syljeskelemässä maahan ja nauraa ohikulkijoille. Minä kun en tahtoisi olla paha enkä ilkee, niinkuin muut tytöt, tahtoisin vaan olla hyvä ja kiltti. Teki mieleni taas vaan kahlata syvemmälle lumeen ja jäädä siihen makaamaan. Mut kun en oikein jaksais nyt vielä kuollakaan, tässä välitilassa voi kai vielä vähän aikaa olla. Matkalla jonnekin aikuisuuteen ja vastuuseen. Mä vain haluisin olla vähän aikaa ihminen ja vain leikkiä lintua, voisin kävellä vielä enkä olla liian kevyt lentämään. Jätin taakseni houkutuksen kadota ja menin ovelle. Kohahdin olkiani, kopistelin lumet siivistäni ja menin sisälle.

Kommentit

Nimimerkki


Varmistuskoodi
Syötä kuvassa näkyvä varmistuskoordi tekstikenttään. Rekisteröityneiden jäsenten ei tarvitse tätä tehdä. Näin estämme kommenttispämmiä.
varmistuskuva
Kommentit


 
 
Copyright © Prologi.net, 2005-2010 | Tekstit ovat kirjoittajiensa omaisuutta | prologi@prologi.net