Kirjoitukset

Ikävä

Milena, 31.03.2011 0:50
Katsottu 1224 kertaa

Kirkkosalissa on hämärää. Alttari on kauniisti valaistu, kaikkialla on kynttilöitä. Ihmiset ympärilläni laulavat ylistyslauluja, minä painun yhä alemmas penkissäni. Kyyneleet saavat jälleen koristaa poskiani. Mitä varten on kirkkoja? Minä esitän itselleni tämän saman kysymyksen, jonka uskonnonopettaja oli laittanut ala-asteella uskonnonkokeeseen. Minä olin kirjoittanut kokeessa: ”jotta rakastuneet ihmiset voisi mennä naimisiin”, ja saanut pisteen. Nyt kyseenalaistan koko jutun. Jos Jumala kerran on hyvä ja kaikkivaltias, miksi me emme koskaan seisoisi alttarilla, miksi en koskaan saisi tuijottaa syvälle sinisiin silmiisi ja sanoa ”tahdon”? Pappi puhuu mikrofoniin ja kertoo, että seuraavan rukousjakson aikana jokainen voisi tulla pyytämään siunausta kolmelta esirukoilijalta tai tulla itsenäisesti alttarille rukoilemaan. Kirkkosalin vasemmassa reunassa olisi neljä pistettä, joista voisi hakea kiven. Sen saisi myös viedä alttarille, puristaa konkreettisesti kädessään kaikkea sitä tuskaa, surua, iloa ja kiitosta. Minä epäilen hieman, en osaa pukea sanoiksi tuskaani. Kuinka voisin osata rukoilla, kertoa Jumalalle, kuinka kaipaan sinua? Istun pitkään pehmustetulla penkillä. Kyyneleet valuvat poskilleni vuolaana virtana, en osaa enää pysäyttää niitä. Hiljainen musiikki soi taustalla. Minä nousen varovasti, kävelen pienin askelin kirkkosalin reunaan ja pysähdyn erään pöydän eteen. Pöydälle on asetettu mustia kiviä, minä otan niistä yhden ja rutistan sen nyrkkini sisään. Otan muutaman askeleen kohti alttaria, paljaat varpaani uppoavat pehmeään mattoon. Uusi, hysteerinen itkukohtaus saa minut tärisemään, kun tassuttelen kevyesti alttarille. Putoan polvilleni, musta kivi vierii kädestäni kolehtikulhon eteen. Tunnen jonkun kannattelevan minua hennosti, silmissäni pimenee ja hetken luulen, että sinä olet vierelläni. Viime jouluna sinä halusit kanssani joulukirkkoon. Sanoit, että se on perinne. Minä ihmettelin, sillä en ollut koskaan tuntenut ketään, joka olisi todella käynyt joulukirkossa. Hymyilit kun astuimme sisään tupaten täynnä olevaan kirkkosaliin. Sinä sanoit näkeväsi enkeleitä, ne kimalsivat katossa ja seinillä, niin sinä minulle kerroit. Minä vain hymähdin ja nyökyttelin sinulle, enhän voinut silloin ymmärtää, millaista olisi nähdä enkeleitä. Vasta alttarilla, polvilleni pudonneena ymmärrän sinua. Minut ympäröi kirkas, kimmeltävä valo, kuin tuhannet taivaalla tuikkivat tähdet. Minä hengitän valoa, hengitän rakkautta, hengitän äärettömyyttä ja sinua. Ihmettelin aina sinun tapaasi tuijottaa kirkkaina öinä tähtitaivasta. Ensimmäisellä kerralla kysyessäni asiasta sanoit vain, että enkelit vilkuttelivat sieltä, jolloin minä naurahdin hämmentyneenä ja totesin sen jälkeen joka kerta: ”vilkutetaan takaisin!” En koskaan ymmärtänyt, mitä tarkoitit sanoessasi, että elämä on raskasta. Otin sinut aina syliini, silitin hiuksiasi, suutelin otsaasi ja vakuuttelin, että kaikki järjestyy. Katsoit minuun surullisesti hymyillen, huokaisit hiljaa ja painoit pääsi olkaani vasten. Minä halusin pitää sinut turvassa, lupasin, etten anna sinulle tapahtua mitään pahaa. Lupasin sinulle ja lupasin itselleni. Nyt, Pyhän Jumalan kasvojen edessä, minä kadun lupaustani. Sitä aamua on vaikea kuvailla. Muistan sen hyvin tarkasti, mutta samalla tuntuu, kuin kaikki yksityiskohdat sumenisivat. Aamu oli kirkas mutta pehmeä. Aurinko paistoi hellästi ja hyväili kasvojasi kun istuit keittiön pöydän ääressä juomassa kahvia. Sinulla oli Mymmeli-muumimuki. Istuin vastapäätä sinua ja sivelin kämmensyrjääsi puolihuolimattomasti avatessani tietokoneen lukeakseni päivän uutisotsikot internetistä. Sinä sanoit minulle jotain, olen yrittänyt muistella, mitä se oli, mutten saa kiinni sanoistasi. Saatoit kertoa, että suodatinpussit ovat lopussa, tai ehkä suunnittelit hankkivasi parvekkeelle kukkalaatikon kesäksi. Muistutitko äitisi lähestyvästä syntymäpäivästä? Vai sanoitko rakastavasi minua? En ole varma. Minä jäin kotiin tekemään töitä, kuten joka ikinen arkiaamu siihenkin asti. Sinä lähdit, kuten joka ikinen arkiaamu siihenkin asti. Minä luulin, että kaikki on normaalisti. Join sitruunateetä Haisuli-mukista, lähetin useita työsähköposteja ja varasin hammaslääkäriajan. Kaikki oli normaalisti, kaikki oli kuten aina. Sairaalasta soitettiin. Sen jälkeen kaikki muistikuvani ovat sumeita. Soitin taksin, soitin siskolleni, soitin sinun äidillesi. Ajoin taksilla sairaalaan, näin sinut, huusin hysteerisenä. Herään edelleen öisin omaan kirkumiseeni. Olen unissani edelleen vihainen sinulle. Sinä et ollut enää kaunis. Minä halusin suojella ja varjella sinua, mutta siinä sinä olit, kaikkialta ruhjeilla ja rikki. Minä mietin, missä sinun enkelisi silloin olivat, kun sinä heitä olisit tarvinnut. Missä oli Jumala? Miksi sinun oli kuoltava? Sain kaksi kuukautta sairaslomaa ja muutin pois asunnostamme. Sinun asunnostasi, minun asunnostani, meidän asunnostamme. Kuinka olisin voinut elää siellä sinun lähdettyäsi? Minä itken, sydämeni haluaa kirkua ja huutaa mutta minä tyydyn vain itkemään. Syvällä sisimmässäni käännyn Jumalan puoleen. Näen valoa hohtavat enkelit alttarilla. En näe sinua, mutta tiedän, että sinä näet minut. Sinun läsnäolosi kietoutuu hiljaa ympärilleni, ja tiedän, että sinun on nyt hyvä olla. Sinä näit tämän parhaaksi, sinä tiesit mitä pyysit ja mitä teit. Minun tehtäväni on vain antaa anteeksi, sinulle ja itselleni. Nousen alttarilta ja kävelen paikalleni. Rukoushetki päättyy ja minä ymmärrän vihdoin, etten tarvitse sanoja rukouksiini. Minä ikävöin sinua, minä vain yksinkertaisesti ikävöin sinua, ja kaikkivaltias, hyvä Jumala näkee ja ymmärtää sen kyllä.

Kommentit