Kirjoitukset

Salainen Agentti 2002

Swatninja, 03.08.2005 0:00
Katsottu 2121 kertaa

Lupasin Niemiselle laittaa tämän tänne. Tässä se on. Kyseessä on jatkoa tarinoille "Salainen agentti 2000" ja "Salainen Agentti 2000-1". Mutta se toimii myös itsekseen. ___ Salainen Agentti 2002 "Suuri uhka 2005" Osa ichi, uno tai yksi, maasta ja kielestä riippuen. Aurinko häikäisi silmääni nostaessani käsivarttani jonka suurinpiirtein ranteen kohdilla sijaisti uskollinen Rulex (tm) kelloni, uusinta mallia tietenkin. Tammikuun seitsemäs vuonna 2005, luki kellon digitaalisessa päivälaskurissa, ja kellotaululla suurempana nopsaan numeroitaan vaihtanut myöskin digitaalinen näyttö vilkutti ajan juoksevan tiuhaa tahtia eteenpäin klo 12.07.56 kohdasta. Vilkuilin hetken ympärille, todetakseni olevani yhä siellä minne hetkeä aikaisemmin olin jäänyt. Ah Teneriffa!, huokaisin lausuen olinpaikkani puolitahallani väärin. Paljon oli tapahtunut sitten edellisen jopa kirjalliseen muotoon siirtyineiden tapahtumien. Saddam joka melkein onnistui pääsemään Amerikan presidentiksi, ja käytännössä sellainen olikin teknisesti tai periaatteessa ottaen noin puolisen tuntia, ennenkuin karkotin hänet maasta panssarivaunun ja polkuveneen ystävällisellä avustuksella suurehkon hymyn kanssa. Husseini löytyi sittemmin ilmeisesti puhtaasta häpeästä hautautuneena jonkun entisen likaviemärin pohjalle ja oli tällä hetkellä jossain paikassa jolla ei ole niin suurta merkitystä että sitä erikseen jaksettaisiin kenellekään mainita, odottamassa tuomiotaan. Hieman katkerana täytyy minun myöntää tilannetta seuranneeni, sillä koska en ollut niihin aikoihin lukenut lehdistä muuta kuin Lassin ja Leevin, oli uutinen Saddamin suurehkosta kiinniottopalkkiosta päässyt ohitseni. Vaivuttuani toviksi pienehkön epätoivon ja masennuksen välitilaan, nousin ylös kuin Feenix lintu tulesta ja hymyilin niin että aurinkokin jäi kakkoksi, ja se oli todella helppoa sillä oletko itse nähnyt auringon koskaan hymyilevän ?. Syy oli selkeä, pelastettuani Amerikan Saddamin vallalta, tosin se sittemmin siirtyi Bushin vallaksi, joka se ei välttämättä tosin ollut yhtään sen parempi vaihto-ehto, joka sai laukapieliäni valuamaan alaspäin noin 3 asteen sekuntivauhtia kohti "ei niin iloinen hymy" asentoa, vedin suuni väkipakolla "neutraali" asentoon ja jatkoin pohdintaani. Joka tapauksessa kaiken sen sotkun jälkeen sain lomaa siihen saakka kunnes minua tarvittaisiin seuraavan kerran. Lomat olivat aina tervetulleita, joskin Agenttien elämä oli kuin lomaa koko ajan, jos piti 5 minuutin toimintavalmiutta, jatkuvaa hengenvaaraa ja lentokoneruokaa lomana, kuten minä silloin kun se tuntui lomalta, joka ei ole silloin kun se ei tunnu lomalta. Tavailtuani samaa sanaa myönteisissä ja kielteisissä versioissa mielessäni reilun varttitunnin, silmissäni pimeni. Huippuunsa koulutettu agentinvaistoni, joka oli vähintäänkin hämähäkkimiehen vastaavaa parempi, joka on itsestään selvyys, sillä hämähäkkimiehellä ei ole agentinvaistoa vaan hämäkkivaisto, sai minut toimimaan. Muutin hetkessä aurinkotuolini tappavaksi aseeksi, joka oli käytännössä kuitenkin yhä oli aurinkotuoli, mutta valmiina käytettäväksi krav magan oppien mukaan lähitaisteluvälineenä oli valmis tappamaan kenet tahansa ilman hetkenkään epäilystä, joskin aurinkotuoleilta, kuin miltään muultakaan huonekalulta ei oltu tietääkseni koskaan kysytty heidän valmiuttaan tappaa ketään ilman epäilystä, joten edellämainittu oli puhtaasti oma arvioni omien kokemuksieni pohjalta. Mitään ei kuitenkaan tapahtunut, Pimeyskin johtui siitä että aurinko, ilmeisesti häpeissään häviöstään hymyilykilpailussamme, joka taisi kuitenkin tapahtua enimmäkseen omassa päässäni, siirtyi pilven taakse piiloon, joka johti auringonvalon vähenemiseen tutkimusten mukaan noin 40% prosentilla. Todettuani ettei lähelläni maannut lievästi ylipainoinen auringonottaja, hänen tympääntynyt miehensä tai kukaan hiekkakakkuja tehnyt polvenkorkuinen lapsi ollut uhka, ellei heillä ollut halpa-hallista ostamistaan keltaisissa ja sinisissä muoviämpäreissään kemiallisia tai biologisia aseita.Kelloni olisi tosin varoittanut ABC aseista, joten laskin aurinkotuolin suosiolla takaisin maahan. Huomatessani että noin puolet rannasta katsoi minuun päin ihmeissään, joka ei ollut minulle mitenkään uutta sillä aiheutin poikkeuksetta hämminkiä ollessani missä tahansa, tyydyin laskemaan tuolin maahan ja vilkaisemaan jokaista rannalla olijaa suoraan heidän silmiinsä, jonka vaikutus tosin jäi aurinkolasieni takia epäselväksi ja lausahdin "Is mui importantes, mirar, para adelante!" samalla viuhtoen käsilläni ilmaa kuin epilepsian saanut espanjalainen pörssimeklari joka kertoo puhelimessa Nasdakin ja Tokion pörssin vuorovaikutusta maailmankauppaan ja kahvin kilohintaan. Saatuani taas "jonkun hullun" maineen, siirryin takaisin makuuasentoon tuolilleni. Kerrattuani pohdiskeluani jälleen kymmenen minuutin verran saavutin kuvamuistillani, josta ei muistelemisen muistelemisessa ollut pahemmin hyötyä, kohdan johon jäin. Olin siis lomalla, kunnes minua taas tarvitaan, lähdin lomille ulkomaille, koska amerikan tila oli jonkinmoinen järkytys, sitten kolmella lentokoneella tehdään terrori-isku muutamaan amerikkalaiselle tärkeään maamerkkiin, syttyy sota, sota loppuu, irakilaiset kettuilevat, syttyy sota, sota loppuu, muttei lopu oikeasti, tulee vaalit, ja Bush voittaa uudestaan vaikka kaikki ovat varmoja että Kerry voittaisi. Tunsin ja tiesin silmiäni itse näkemättä, koska en ollut peilin tai muun heijastavan pinnan lähettyvillä, enkä näin olleen voi nähdä silmiäni, kuinka pupillini ensin pienenivät, sitten suurenivat jonka jälkeen ne pyörivät ympäri kuin sekaisin mennyt hedelmäpeli jonka moottorit yrittävät pyöriä molempiin suuntiin yhtä aikaa, ja välillä sivuttainkin. Tanssittuani hetken piruettia silmieni mukana rannalla, kaataen 47 auringonvarjoa, 54 juomaa, 3 jäätelönmyyjää, 2 hengenpelastajaa ja lopulta rikkoen jonkun viattoman lapsen hiekkalinnan, ja aiheuttaen hänelle elinikäisiä traumoja, havahduin todellisuuteen. Olen maannut lomalla jossain aurinkorannalla yksi, kaksi, kolme, lähes neljä vuotta tehden "ei mitään" sillä välin kun kaikki Amerikassa kuin muuallakin on mennyt päin, jätettäköön se sanomatta etten aiheuta enempää traumoja viattomille lapsille. Huudettuani kuitenkin, näin lukijoille sensuroitua avautumista rannalla noin viitisen minuuttia, loppui keuhkoistani ilma ja lysähdin maahan. Nieltyäni epätoivoissani noin neljä ruokalusikallista rantahiekkaa, kaksi desiä merivettä, muutaman meressä elävän nilviäisen, aloin kuulla päässäni pientä jyskettä joka isku kerrallaan sai aivoni toimimaan suurinpiirtein niin kuin evoluutio oli ne suunnitellut. Nousin ylös samaisen hiekkalinnalta, jonka olin jo hetki sitten tuhonnut ja siitä hyvästä saanut kostoksi 18 hiekkalapion iskua pollaani hiekkalinnan tehneeltä "ei enää niin viattomalta" lapselta jonka luomuksen ja luottamuksen aikuisiin olin turmellut. Käyttäytymiseni tuntui todella pahalta, joten nostin aurinkolasejani ja katsoin lasta suoraan silmiin hellällä katseella ja tokaisin "Arigato, otoko-chan, watashi wa genki to baka, sayonara", laskin aurinkolasini yhtä hiljaa kuin ne olin nostanutkin ja ihailin lapsosen äimistynyttä ilmettä noin viiden sekunnin verran. Koska lapsi ei alkanut itkemään, pystyin hyvin mielin poistumaan rannalta. Tunsin sen sisuksissani, jotain pahaa oli tapahtumassa. Sisäiset mittarini mittausalue ei enää riittänyt kuvaamaan graafisesti tai edes sanallisesti kuinka sisuksissani tuntui joten en edes yritä kuvailla sen kauhua, tuskaa ja ilkeää vihlontaa otsalohkossani jonka vihamieliselle tärinälle antaisin asteikolle kymmenestä sataan noin 7.8 richterin asteikolla. Asialle täytyi tehdä jotain ja välittömästi. Juoksin lentokentälle maratoonarin vauhdilla, joskin kyseinen mitta on huono, koska siinä ei kerrota kuka maratoonari on kyseessä, esimerksiksi neliraajahalvaantunut serkun kummin kaimani Johnnien maratoonivauhdissa ei ole paljoa kehumista. Mitä tapahtuu maailmassa, ja milloin agentti sen tajuaa ?. Se selvinnee toivon mukaan seuraavassa osassa, tai maailman tasapaino on vähintäänkin vaarassa. Salainen Agentti 2002 Uhka 2005 Osa joka tulee heti ykkösen perään Tapahtui edellisessä osassa: Agentti oli viettänyt lomaa melkein neljä vuotta teneriffan maastossa aiheuttaen tapaansa yleistä pahennusta jolle hän ei voi mitään, vedoten lähinnä koulutukseensa ja ylikehittyneisiin taistelija ja selviämis vaistoihinsa. Agentin pysähdyttyä hetkeksi ajattelemaan asioita mitä maailmassa oli tapahtunut tapahtui hänen aivoissaan ratkaisevia hermoliitoksia jotka mahdollistivat hänen ymmärtää että hänen poissaollessaan oli amerikassa tapahtunut ihan liikaa asioita jotka voidaan kuvailla sanoilla "ei hyvä". Avasin silmäni katossa olevan lampun häikäistessä silmääni. Jatkuva pieni humina ja hassunkuuloinen musakki täytti ääntä vastaanottamavat elimeni. Nostin kättäni ja katsoin kelloani joka oli edelleen samassa paikassa ranteessani. Kahdeksas tammikuuta vuonna 2005 kello 05.23.12 kelloni näytti. Pääsin lentokoneeseen yli 12 tunnin odotuksen jälkeen ja vihdoinkin olin onnellisesti kyydissä. Joskin reittilennoissa on tunnelmaa, on valitettavaa ettei niitä voi napata lennosta taksien tapaan, pohdiskelin ja tungin uuden purkkatyynyn suuhuni edellisen pudottua lattialle kuolattuani runsaasti unissani. Täytyi myöntää että edellisen lähes neljän vuoden makaamisen jälkeen en ollut ihan täydessä särmässä. Olin lihonnut, naamallani oli ilkeä parransänki jonka poistamiseen tarvisi vähintään hiomalaikan. mikä parasta, postuessani tohkeissani lentokentälle olin jättänyt hotellihuoneeseeni kaikki tavarani palvelusarsenaalista lähtien.Onneksi hotellihuoneeni oli varattu periaatteella "tästä eteenpäin" eli valtio maksoi laskua sitä mukaan kun sitä syntyi, eli huonettani ei todennäköisesti olla tyhjentämässä ihan piakkoin. Olin siis periaatteessa aseeton joka jätti minut vain toivomaan että lähitaistelutaitoni olisivat edes jonkinlaisessa toimintakyvyssä. Lisäksi päälläni oleva ruma kelta-puna-violetti hawajipaita ja siniset shortsit eivät kuuluneet yleisesti ottaen sellaisen matkustajan varusteisiin joka on matkalla napapiirille. Kyllä juuri sinne maailman perille olin matkalla ja syykin oli harvinaisen selkeä. Tässä tilanteessa en halunnut riskeerata kaikkea menemällä suoraan Amerikkaan vaan minun täytyi ensin ottaa selvää mitä maailmassa oli meneillään eikä vain juosta valkoiseen taloon aseet tanassa, jonka olin tosin jo kerran tehnyt ja valkoinen talo taisi olla vieläkin jonkinlaisessa remontissa sen jääjiltä. Olihan luonnollisesti mahdollista ettei mitään sen kummempaa oikeasti ole tapahtunut, mutta liian paljon ilkeää asiaa oli tapahtunut heti sen jälkeen kun olin poistunut. Lähin sisäpiirin asioita tunteva löytyy Rovaniemeltä, jonne olin matkalla. Lentokone oli varsin tyhjä, sillä ei kukaan järkevä halua lentää Teneriffan lämmöstä lapin pakkasiin, ellei asu siellä tai omaa jotain muuta syytä, kuten minä. lentokonetta ei yritetty kaapata, räjäyttää pommilla tai mitään muutakaan minulle tavallista, joka oli tässä tapauksessa epätavallista. Kone lasketui ongelmitta ja siirryin lentokentän sisätiloihin. Ostettuani nopsasti paikallisesta souvernier shopista tax freenä itselleni villapaidan, sarkahousut, kalsarit, pipon ja t-paidan jossa luki "I love poro" aloin näyttää jo pikkuhiljaa tavalliselta tollolta turistilta. Huikkasin itselleni taksin ja sanoin kuskille sanakirjasuomellani "aja minut Santapark". Kuski oli kuullut selvästi huonompiakin väkerryksiä ja auto lähti rullaamaan kohti sanomaani olinpaikkaa. Reilun vartin päästä olimme perillä. Suuri parkkipaikka ammotti tyhjyyttään, olihan sesonki jo ohitettu useammalla viikolla joka sai pihalla koreilevat kynttiläkoristeet näyttämään yksinäisiltä. Hetken pohskelin että pidettiinkö kynttilöitä pihalla myös kesäisin, joka kieltämättä voisi näyttää hupsulta. Tyhtyänio äärimmäisen typeriä johtopäätöksiä äärimmäisen tyhmistä asioista kipitin sisään itse luolaan missä Santapark sijaitsi. Sattuneista syistä joka puolella pyörivät jouluaiheiset värkit aivät lämmitääneet mieltäni joten koitin unohtaa niiden olemassaolon, ja voin paljastaa ettei se ollut kovin helppoa. Pienen tuskanhien saattelemana saavuin erään pimeässä nurkassa sijaitsevan pienen oven luokse jossa luki "vain henkilökunnalle" noin seitsemällä eri kielellä. Sen sijaan noin kahdestakymmestä seitsemässä muussa olisi ihan hyvin voinut lukea "pakastekuivattua turskaa" tai "se ovi jonka takaa tulee juna niinkuin piirretyissä", sillä minulla ei ollut hajuakaan mitä niissä olevat koukerot ja kirjaimet merkitsivät. Oven vieressä oli viattoman näköinen kortinlukija jonne ohimennen sujautin agenttikorttini joka oli ovelasti naamioitu pankkikortiksi, joka toisinaan tosin aiheuttaa kaupassa pieniä ongelmia sillä oikeaa pankkikorttiani ja agenttikorttiani ei pysty erottamaan toisistaan ainakaan näkö, kuulo, tunto tai hajuaisteilla. Onneksi tällä kertaa kortti oli oikea, sillä muuten ovat turvajärjestelmät olisivat saattaneet höyrystää minut näille sijoille. Oven lukkomekanismi päästi hassun "surrrr" äänen joka merkitsi että lukko oli avoinna. Koska hassua surinaa ei enää kuuluisi kovin kauaa, otin kahvasta kiinni ja astuin sisään. Oven takana oli pieni huone joka oli täysin valkoinen, laittaessani oven kiinni perässäni sen saumat katosivat täysin ja kahvakin katosi jonnekin seinän sisuksiin. hetken kuluttua huoneen kirkas valkoinen valo muuttui sinertäväksi ja alkoi toisenlainen, ei tälläkertaa niin huvittava surina. Kaksi lasersädettä kulki ohitseni ja skannasi ruhoni millimetrin tarkuudella, ei auttanut kuin toivoa että liikakiloni eivät vaikuttaisi tunnistuksen mahdolliseen epäonniostumiseen sillä ihmistä ei ole luotu elämään kaasumaisessa olomuodossa. Jonkinlaiset raja-arvot kuitenkin täyttyivät ja tunsin kuinka huone, joka kuitenkin käytännössä oli hissi, alkoi liikkua alaspäin. Tovin kuluttua hissi pysähtyi ja ovi aukeni, edessäni avautui avoin halli joka oli tuttuun tapaan koristeltu graniitilla amerikan lipuilla. Lattialla silmiini katsoi vielä se tuttu amerikan kotka. Hallin päässä oli mahonkinen ovi jossa luki "johtaja". Sen suuremmitta ongelmitta, joskin ilahtuneena sisustuksen tasosta edellisiin mauttomuuksiin verrattuna työnsin oven kaksin käsin auki ja huikkasin "Terve", kuten kuuluu sanoa entiselle Amerikan presidentille ja nykyiselle pomollesi. "No moro vaan" itse Bill Clinton virkkoi ison pöytänsä takaa ja jatkoi "Mikäs sinut tänne toi". " no olin tässä lomailemassa jo neljättä vuotta, joten ajattelin tulla morjenstamaan" sanoin hänelle nostaen kulmakarvojani strategisesti että Bill tajuaisi vihjeen. Bill ei tosin tajunnut, sillä en minä itsekään tajunnut mitä vihjettä olin antamassa. "Sepä kiva, täällä Suomessa kun ei tapahdu koskaan mitään mielenkiintoista" Bill virkkoi ottaen hieman tympääntyneen ilmeen. "Mitä kettua amerikan erikoisten erikoisjoukkojen päämaja muuten tekee Suomessa jonkun sesonkihöpötyksen kellarissa?" kysyin hieman hämmentyneellä äänellä, ja istahdin Billin suuren pöydän edessä olevalle mukavan oloiselle tuolille. "Jaaa, tuotapa noin" Bill pohdiskeli ja sitten kuin valaistuksen saaneena lausahti "pirustako minä voisin tietää" ja otti hörpyt vesilasistaan jonka jälkeen selvästi raikastuneena jatkoi " Vähän lähtösi jälkeen tuli käsky siirtää kaikki erikoisten erikoisjoukkojen toiminnot suomeen ja odottaa lisäohjeita". Eikö tämä kuulosta sinusta jotenkin oudolle" supatin Billille nostaen tällä kertaa kulmakarvojani ihan syyn kanssa. Bill mietti tovin ja sanoi "Empäs ole ajatellut asiaa noin, on ollut niin rauhallista ja silleen". "Eli anna kun minä kertaan" sanoin pikkuhiljaa vakavoittaen ääntäni, "Lähtöni jälkeen, Amerikan viimeinen ja paras puolustus ulkovaltojen ja sisäistä saastaa vastaan, kaikista suurimman terrorismikohun sun muun keskellä siirretään hevon skuttaan, kaikki agentit lomautetaan ja sinä istut täällä persiilläsi etkä tajua että jotain isoa on meneillään" huusin ja kuiskasin yhtä aikaa Billille jonka naama alkoi saada viitteitä siitä että jotain oli oikeasti meneillään. "No, kun noin sen sanoit niin kyllähän se aika oudolta tuntuu" Bill totesi mietteliäästi ja kaivoi pöytälaatikosta puhelimen. "Mitä sinä nyt oikein aiot tehdä" kysin Billiltä joka näytti olevan kiinnostunut tällä hetkellä ensisijaisesti löytämään puhelimensa laatikosta joka näytti olevan täynnä ensimmäkseen Kinder munista saatavaa muoviroinaa. "Soitan tietty omalle pomolleni ja kysäisen mikä on tilanne tällä hetkellä, tänne kun ei ole soittanut kukaan muu kuin muuan pizzakuski joka ei ollut yllättäen löytänyt perille, sitten tämän keskuksen perustamisen. Viimeisetkin palaset alkoivat loksahdella kohdalleen. Rakas kotivaltiomme on tällä hetkellä niin monessa sodassa yhtä aikaa että niiden lukumäärä on laskettavissa sieraimien määrällä eikä erikoisia erikoisjoukkoja ole muka tarvittu mihinkään. Haistoin palaneen käryä, eikä se johtunut siitä että selkäni taakse oli juuri heitetty savukranaatti. Tosin hetken pohdiskelun jälkeen jouduin ikäväkseni toteamaan että kyseinen savunhaju tuli todellakin siitä että selkäni takana oli savukranaatti joka parhaillaan toimi täsmälleen kuten se oli suunniteltukin eli tuuttasi savua muutaman kuution sekuntivauhdilla. Käännähdin Billiin päin joka oli jo ilmeisesti käyttänyt jonkinsorttista pakomekanismia sillä pöydän takana näkyi vain pyörivä tuoli. käännähdin jälleen savun suuntaan joka alkoi peittää täysin suunnan josta tulin sisään. "Agentti 2002" kuului outo epäinhimillisen kuuloinen ääni kuin joku olisi puhunut kaasunaamarin läpi. Aloin pohtimaan jo seuraavia liikkeitäni kuunnellen samalla miten puhe jatkuisi ja jatkuihan se. "Miksi et jäänyt Teneriffalle, miksi sinä rupesit ajattelemaan ja ottamaan asioista selvää, olisit ihan hyvin voinut maata takapuolellasi Teneriffan lämmössä kunnes olisit lihonnut muodottomaksi möykyksi ja kuolla rauhallisesti diabeteksen tai muun sydän/verisuonisairauksien jälkeisiin komplikaatioihin. "Höh" tuhahdin äänekkäästi ja aloin saarnaamaan "Koska uskon vapauteen, tasa-arvoon, yhteiseen seurakuntaan ja maailmanrauhaan, koska olen kuka olen, yksilöllinen puhdas sielu joka tuntee myötätuntua maailmankaikkeutta ja kaikkea elollista kohtaan, ja mikä parasta, koska omaan väkivaltaisia taipumuksia joita aion purkaa kaltaiseesi ihmissaastaan hyvin pian!" uhosi varpaat täristen. "Sääli, sillä nyt sinun täytyy kuolla" ääni sanoi umpitylsästi ja olin kuulevinani ääniä joita pääsee kun aseiden kaasumännän päässä olevia luisteja vedetään taaksepäin viritinkahvasta. Äänet kuuluivat uhkaavasti savusta joten nyt hyvät neuvot ja väistämismetodit olivat tarpeellisia. Samassa lukuisten sarjatuliaseiden ilkeä räminä täytti ilman äänillään ja luodit alkoivat viuhua ympärilläni, onneksi minulla oli kuitenkin veden ja luodinpitävä suunnitelma. Millainen suunnitelma agentilla on, kuka on mystinen "ääni" ja missä Bill on ? Kaikki tämä ja muutakin selvinnee seuraavassa osassa... Salainen Agentti 2002 Uhka 2005 Osa 2002 + 54 - 1056 + 3 - 1000 Tapahtui edellisessä jaksossa. Agentti matkusti täysin ongelmitta napapiirille, tarkemmin Rovaniemelle paikalliseen nimeltämainitsemattomaan sesonkihöpötykseen jota kutsutaan myös Santaparkiksi minkä kellarista hän löytää Amerika erikoisten erikoisjoukkojen uusi päämaja. Keskusteltuaan tovin instituution johtajan Bill Clintonin kanssa, ja samalla tajuten että hommat todellakin ovat päin hanuria, joka tässä tapauksessa ei tarkoita musiikki-isntrumenttia, hyökätään Billin huoneeseen ja mystinen ääni uhkaa tappaa Agentin, ei siis mitään uutta. Avasin silmäni, oli pimeää, joskin molemmilta sivuiltani näkyi hieman kajastajaa valoa. Kelloni oli havainnut yllättävän pimeyden ja kytkenyt valot päälle. Oli yhä tammikuun kahdeksas päivä vuonna 2005, joskin kello oli 13.34.41. Sarjatuliaseet olivat vaienneet ja ilmeisesti odottivat seuraavaa liikettäni. Olin ottanut suojaa Billin työhuoneen maton alta. Olin näet muistanut että näissä piireissä kaikki tehtiin luodinkestävistä materiaaleista, myöskin siis lattialla ollut turkkilaismatto. Hengähdin muutamaan kertaa ja huokasin syvään, tilanne oli ollut tavallistakin tiukempi joka kertoo että taitoni olivat todellakin hapettuneet edellisen melkein neljän vuoden aikana. Tosin nyt kun maistoin pikkuhiljaa oikea tilannetta pinacoladan sijaan tunsin kuinka vanha vetreys valui lihaksiini, tai ainakin sinne missä niitä oli vielä muutama vuosi aikaisemmin. monimutkaisella laskukaavalla uskoin melkoisella varmuudella ainakin muutaman asettaan käyttävän henkilön olevan suoraan edessäni savun peittäminä mutta kuitenkin. otin kiinni maton pohjassa olevista kahvoista, jotka oli ilmeisesti laitettu maton pohjaan juurikin kohta käyttämääni kikkaa varten, ja nykäisin mattoa voimalla. Matto liikahti pari metriä eteenpäin ja maton päässä tuntunut kevyt vastus poistui ja savusta kuului muutama kopsahtava ääni. Olin siis toistaiseksi saanut muutaman vihollisen pois pelistä, samalla hetkellä lähdin valumaan noin 10 kertaisella etanan nopeudella valumaan maton alla kohti Billin työpöytää, juonenani oli löytää Billin työpöydästä edes joku tuliase tai vaihtoehtoisesti Billin käyttämä pakoreitti. Tunsin saapuneeni pöydälle pääni kopsahdettua sen mahonkiseen pintaan josta hetken päätäni pidellen nopealla swat käännöksellä heilautin itseni pöydän taakse. Olin jälleen hetken turvassa, sillä pöytä oli myöskin luodinkestävä. Pöydän alla oli kuitenkin varsin ahdasta, nimittäin jaoin sen Billin kanssa. "Mitä sinä täällä hommaat, mikset käyttänyt salaista pakoreittiä" Kysyin Billiltä jonka naama lähenteli omaani uhkaavasti. "Koska täällä ei ole sellaisia salaisia pakoreittejä" Bill kuiskasi ja jatkoi "leikitään nyt vaan etten ole täällä, ok ?". Nyökkäsin hyväksyvästi ja kysyin "onko täällä aseita?". Bill katsoi minuun suurilla silmillään ja sanoi "Mitä aseita". "Sellaisia aseita jotka ampuvat projektiileja joiden ensisijainen tarkoitus on tappaa!" huusin Billin korvaan niin että toinenkin korva ja hyvin geelillä laitettu tukkakin heiluin ilmanpaineessa. "Ai semmoisia aseita, ei meillä sellaisia enää ole, budjettia kun leikattiin aika paljon että vaarallisin esine tässä huoneessa taitaa olla kirjeveitsi, ja sekin on aika tylsä" Bill sanoi mietteliäänä. "arvasinhan" kirosin puoliääneen ja katsoin taas Billiä suoraan silmiin ja kysin "onko sinulla peiliä". "Tottahan toki minulla peili on, tarvitko meikkivoidettakin ?" Bill virkkoi lievä hymy naamallaan ja ojensi taskustaan pienen taskupeilin. Olin kuullut ehkä liikaakin, mutta tyydyin silti ottamaan peilin jonka törkkäsin ulos pöydän yläkulmasta ja tähystin ympäristöä. Ihmetyksekseni savu oli lähestulkoon hälvennyt eikä ovensuussa näkynyt muuta kuin tyhjä avonainen ovi. Nousen ylös hieman hölmistyneenä ja katson hälvenevää savua, hieman myöhemmin myös Bill uskaltautuu pois pöydän alta. "Satutko tietämään kuka hän mahdollisesti oli" sanoin ja suuntasin kysyviä katseita Billin suuntaan. valitettavasti Bill suuntasi "en tiedä" katseita minuun päin ja lausahti arvattavasti "en tiedä". Oli kuitenkin yksi asia jonka minä tiesin ja se oli se ettei kyse enää ollut leikistä, joskaan se ei koskaan ollutkaan sellainen. Jätin Billin huolehtimaan työhuoneensa savuvaurioista ja suuntasin itse eteenpäin. Jotta voisin tehdä asialle jotain tarvitsin aseita, paljon aseita, tai oikeastaan en tarvinnut mutta minusta tuntui että niiden läsnäolo tekisi olostani hieman turvallisemman. Minne Agentti on menossa ja mitä hän hankkii. Paljonko on 2002 + 54 - 1056 + 3 - 1000 ?. Laske itse ja odota seuraavaa osaa. Salainen Agentti 2002 Uhka 2005 Osa 4 jota nuoremmille ei tätä tarinaa suositella pienten osien takia. Tapahtui edellisessä osassa: Agentti selvityi Amerikan Erikoisten erikoisjoukkojen Santaparkin kellarissa olevaan päämajaan tehdystä hyökäyksestä. Nyt jos koskaan agentti oli varma että jotain pahemmanlaatuista oli meneillään, eikä hänen haluttu sotkeutuvan siihen. Ei siis mitään uutta vieläkään. Avasin silmäni, oli pimeää, joka johtui siitä että pohjoisessa päivät pimenevät nopeasti tähän vuodenaikaan. Päivä oli edelleen 8.1.2005 ja tiima oli 17.32.12. Olin Bussissa, syykin tähän oli äärimmäisen hyvä, nimittäin se ettei minulla ollut rahaa mukanani juurikaan paria dollaria enempää. Luottokorttini, pankkikorttini kuin lompakkoni oli yhä Teneriffan hotellihuoneessani. Ainoa asia joka oli mukanani oli agenttikorttini jota ilman en poistu mihinkään. Onneksi tosin saan uudet kortit ja muut tarvittaessa Amerikan konsulaatista, joskin sellainen on kaukana. varustukseni ollessa yhä Villapaita, sarkahousut ja pipo menin täydellisesti läpi paikallisesta kylähullusta. Suuntanani oli kaupunki hieman etelämpänä. Kaupunki oli nimeltään Oulu, paikka ei ollut minulle vieras. Paikalliset konditoriatuotteet olivat arvossaan ja Clinton oli hulluna munkkeihin joita pieni liike myi jossain etelä-Oulun lähiöissä. En kuitenkaan ollut munkin osto matkalla, vaikka voisinkin jossakin munkkikahveilla jossain vaiheessa poiketa. Suuntani oli aivan toinen. Menneiden vuosien aikana Oulukin oli muuttunut, siitä en tosin osannut sanoa kumpaan suuntaan. Minulla ei ollut aikaa kuitenkaan ihailla paikallista kaupunkiarkkitehtuuria vaan ostaa aseita, ja mistä aseita saa Oulun kaltaisessa kaupungissa. paikkojahan tietysti riittäisi paikallisten urheiluliikkeiden sankasta joukosta mutta tarvitsin jotain parempaa. Suuntasin kulkuni perille saavuttuani heti keskustan suuntaan. Paikallisen, jopa joissain määrin kansainvälisesti tunnetulla kävelykadulla, josta tyhmät keskivertoamerikkailet eivät tosin tienneet mitään, sillä tuskin tunsivat edes oman kotikujansa nimen, varrella oli Stockmann niminen suuri kauppakeskus. Astelin sisään liikkeen mahtipontisista pyörö-ovista ja painelin suoraan hisseille. Ohitettuani kosmetiikka-osaston ja paikallisen lounasravintolan saavuin hisseille. Tosin jouduin odottamaan tovin että pääsin hissiin yksin, sillä kello oli jo sitä luokkaa että kaupassa oli pienehköä ruuhkaa. Vihdoinkin pystyin laittamaan suunitelmani seuraavan osan käytäntöön. Otin kellostani esiin ruuvimeisselin jolla kääsin hissipaneelin vasemman yläkulman ruuvia täsmälleen 45 astetta oikealle jonka jälkeen valitsin kerroksen 18. Eipä aikaakaan kun hissi lähti sotkemaan alaspäin. Pienen tovin jälkeen hissi pysähtyi, jota olin odottanut jo innolla sillä jostain syystä hississä soi yhä jouluteemainen hissimusakki. Olin jonkisorttisessa kellarissa missä oli suhteellisen pimeää. Edessä oli tunnelmallisesti valaistu käytävä jonka päässä siinsi ovi. Tunsin oloni yllättäen varsin kotoisaksi ja lähdin etenemään kohti ovea joka ystävällisesti jonkinsorttisen liikesensorin ystävällisellä avustuksella avautui jonka jälkeen saavuin tunnelmavalaistuun suurehkoon huoneeseen. Huone oli varsin avoin, ja siellä täällä oli kaikenlaista jalopuista kalustetta kuin muutama strategisesti asemoitu viherkasvi, joiden elossapysyminen näin hämyisessä ympäristössä kuulostaa jo itsessään mahdottomuudeltaan. "Onnea ylennyksestä, eipä olla aikoihin nähtykkään" Kuului jostakin hämyisyyden joukosta. "Kiitti, olin jo ansainnutkin sen" vastasin kohteliaasti. Samassa rauhallinen klassinen musiikin helmi Carmin Burana, alkoi soida ja valaistus muuttua hämyisestä, tunnelmallisen hämyiseksi missä ihmissilmä saattaa nähdä jopa eteensä ilman valonvahvistimia. Suurehkon pöydän takana istui varsin lipevän näköinen tummaihoinen nuorehko mies pukeutuneena tummaan pukuun kätkien silmänsä pyöreiden aurinkolasien taakse. Se mihin aurinkolaseja näin pimeässä tilassa tarvitaan jäi yhä mysteeriksi, joskin tämä tuntuu kulkevan suvussa. Mies tunnettiin nimellä "Jep Jep Mies", kuten arvata saattaa hän oli Jees Jees Miehen sukulainen, veli tarkemmin sanoen. Siinä missä Jees Jees Miestä kutsuttiin Jesseksi, kutsuttiin Jep Jeppiä siis yllättäen Jepeksi, ei tosin hänen läsnäollessaan. En ollut nähnyt Jeppeä reiluun kuuteen vuoteen, silloin hän piti sukunsa ylläpitämän liikkeen sivukonttoria jossain Bahrain seudulla, mutta se milloin ja miksi kyseinen sivukonttori on siirretty Ouluun Stockmannin tavaratalon kellariin oli jäänyt minulle hieman epäselväksi mutten viitsinyt alkaa utelemaan sen enempää. "kiva mesta, eikö vain?" Jeppe kysäisi ilmeisesti myöskin suvussa kulkevalla leikkisällä äänellään. "Joo" vastasin hieman yllättyneesti hänen keskeyttäessäni pohdiskeluni. "Vähän kaukana kaikesta, mutta onneksi on postimyynti" Jeppe tokaisi ja jatkoi "Sie vissiin tarvit jotain?". "No, niinkin voisi sanoa" vastasin Jepelle vähintään yhtä leikkisästi, joskin tiesin jo ennalta ettei hänen tai hänen sukulaistensa kanssa kannata kilpailla leikkimielisimmästä äänestä. Jeppe kaivoi jo legendaariseksi muodostuneen kaukosäätimen esiin ja esiin kääntyi hyllyjä jotka olivat täynnä erilaisia aseita ja varusteita jokaiseen makuun ja tyylisuuntaukseen. Pohdiskelin nopeasti millaista varustusta tarvisin. Toistaiseksi vihollinen on käyttänyt savua ja automaattiaseita, joten vastineeksi tarvisin jotain millä nähdä savun läpi ja automaattiaseita ja muutama käsikranaatti olisi myös bonusta. Kahlasin läpi asehyllyt ja nappasin hyllystä jonkinlaiseksi uudemmaksi vakioksi muodostuneen FN P90 konepistoolin joka omasi sellaisia hyviä ominaisuuksia kuten kompakti koko, hyvä läpäisykyky ja suuri lipas. Nappasin samalla kaksi reisilipaskoteloa joihin upposi yhteensä 6 lipasta eli yksi lisäksi aseessa teki yhteensä 350 panosta, joka riitti väliaikaisesti vallan mainiosti. Vyölle erillisiin koteloihin kaksi Glock 17 pistoolia ja niihin lippaat hoitaisivat ongelmitta vähän pienemmät ongelmat. Tuttuun tapaani nakkasin vielä niskaani pitkän mustan takin joka mukavasti peitti varustukseni jolla tapettaisiin joukkueellinen pahiksia. Takissa oleviin ripustuslenkkeihin nakkasin muutaman sirpale ja fosforikranaatin. Pisin mietintä-aika meni aurinkolasihyllyssä kokeillessani mikä malli sopisi minulle kaikista parhaiten. Valitsin kuitenkin tummat soikionmalliset joiden erikoisominaisuuksiin kuului IV-sukupolven pimeänäkö joka tarkoitti käytännössä yhdistettyä IR-UV valonvahvistusta jolloin savunkaan turvissa piileskelevät vihulaiset eivät jäisi minulta huomaamatta, elleivät he käytä mustaa savua, missä piileskely ei kuitenkaan taida kuumuuden takia olla viisasta ilman ilmatiivistä asbestipukua. Juuri kun olin saanut varusteet päälleni muistin epäkelvon rahatilanteeni ja käännyin Jeppeen päin vetisillä koiranpentusilmillä, joiden vaikutuksesta aurinkolasit päällä voidaan olla montaa mieltä. "Eiks sulla ole rahaa mukana?" Jeppe aavisti kauppanmiehen taidoillaan. Nyökkäsin myöntävästi jolloin Jepen naama alkoi saada uusia ilmeitä, joiden havaitseminen pimeässä aurinkolasit päällä oli varsin hankalaa. "No, ei se mitään, sulle onkin kerääntynyt jo aika reippaasti plussapisteitä kanta-asiakaskortilles, joten aseet voidaan kuitat niillä, ja koska on kymmenes ostokertasi saat lisäksi kaupan päälle kanta-asiakas lahjana tämän lippalakin. Otin Jepen heittämän lippalakin kiinni jossa luki komeasti brodeerattuna "Jep & Jees, pimeitä aseita jo vuodesta 1982". Kyyneleitä pidätellen laitoin lakin päähäni ja heilautin kättä lähtöni merkiksi. "Kiitti käynnistä, ja tervetuloa uudelleen" Jeppe lausahti leikkisällä äänellään perääni poistuessani hissiin. Oloni oli huomattavasti parempi kantaessani vähän alle 50 kiloa erilaisia aseita takkini alla. Seuraava missioni olikin ottaa selvää mitä tehdä seuraavaksi Mitä tapahtuu seuraavaksi, miksi ja miten. Seuraava osa paljastaa kärsivällisille ja kärsiville. Salainen Agentti 2002 Uhka 2005 Osa 5, sehän riittää! Kevyt humina ja kolke kantautui korviini ja raotin silmiäni muutaman millimetrin. Olin junassa matkalla kohti Helsinkiä, Suomen pääkaupunkia missä sivistymättömät Amerikkailaset uskovat näinäkin päivinä elävän jääkarhuja ja pingviinejä. Oli sunnuntai 9.1.2005 kello 10:37 paikallista aikaa. Bill oli ystävällisesti puhelinsoittoni johdosta tulostuttanut minulle junaliput Helsinkiin mistä jatkaisin matkaani lentokoneella Irakiin. Irakiin siksi että tarvitsin kipeästi apua joka olisi ehdottomasti huippukunnossa. Ensimmäisenä ihmisenä mieleeni tuli Joe josta en ollut kuullut aikoihin. Tuo Amerikan erikoijoukkojen ninja oli ehkä hieman omaperäinen tyyppi, mutta en antanut sen häiritä itseäni, sillä mies osasi sen mitä häneltä vaadittiin ja enemmänkin. Yritin ottaa selville Billiltä mistä Joen voisi tavoittaa. Bill joutui valitettavasti jälleen jakamaan "ei oota" ja kertoi että Irakin sodan alettua Joe teki sen mitä erikoisninjat kaikista parhaiten tekevät, eli häviävät eivätkä näy tai kuulu. Lisäksi hänen kauttaan sovin että pankkikorttini ja muuta yleishyödyllistä roinaa tuotaisiin minulle Helsingin juna-aseman säilytyslokeroon numero 181. Sattuneista syistä Irakiin ei lentänyt tällä hetkellä reittilentoja, joten Bill kertoi että minun oli hankittava itse kyytini perille. Juna oli saapumassa perille jälleen ongelmitta, joka tuntuu jaksaa joka kerta tuntua yhtä oudolle, sillä lähes poikkeuksetta kuljetusvälineisiini tehdään ties minkälaisia iskuja aseina kaikki mahdollinen tappajamuurahaisista kamikazevyötiäisiin. Tai mistäpä minä sen pystyi tietämään vaikka kyseisiä eläinkunnan ihmeellisyyksiä olisi käytetty, vaan Suomen ikävän kylmä ilmasto ei tee hyvää tropiikin lämmössä eläville lajeille. Pohjoisen pakkasista oli siis todellakin hyötyäkin pohdiskelin ja katselin junan ikkunasta vaihtelevaa mutta subarktista urbaania kaupunkialuetta. Heti junan oltua enemmän pysähdyksissä kuin liikkeessä pomppasin ulos ja suuntasin jalkojeni kävelyliikkeen kohti säilytyslokeroita ja etsin sieltä lokeron 181. Avasin lokeron kellostani löytyvällä yleisavaimella ja kaivoin siellä olevan vihreän putkikassin esiin. Kelloni teki välittömästi varoituksen, ei tosin ja onneksi ABC aseista vaan laukustani lähtevästä radiosignaalista. Koska kelloni herkät sensorit eivät havainneet laukussa mitään yleisiä räjähdysaineita täytyi radiosignaalin tulla jäljityslaitteesta. Juoni siis alkoi syvetä ja pystyi tekemään johtopäätöksiä siitä että vastavoimieni musta käsi ylettyy myös Suomen Amerikan suurlähetystöön. Päätin kuitenkin leikkiä mukana ja antaa vihollisen seurata liikkeitäni, sillä antamalla heidän luulla että olin niellyt syötin pureskelematta, he jättävät todennäköisesti tehokkaammat seurantametodit käyttämättä. Alan jonkinsortisena asiantuntijana voin sanoa että halutessaan Amerikan tiedustelu selvittää Persianlahden sodassa olleen sotamiehen päässä olleen täinkin sosiaaliturvatunnuksen, siitäkin huolimatta ettei täillä ole sosiaaliturvatunnuksia. Tämä tosin vain hiukan liiotellen mutta hieman yliampuvat kuvaukset ovat yleensä mielenkiitoisempia kuin kylmää faktaa olevat. Kerrotaan myös todellisuuden olevan fiktiota vilkkaampaa, joskin itse käyttäisin rimmaavampia adjektiiveja. Heitin laukun selkääni kuin en olisi tajunnut mitään ja heitin vielä muutaman vihellyksen perään katsellassani kattoa joka saattoi ehkä olla hieman itsestään selvää peittämään tekemiäni havaintoja joita tein kuitenkin jatkuvasti viheltämisestä ja kattoon katselusta huolimatta. Juna-aseman penkillä nimittäin istui pitkään takkiin, aurinkolaseihin ja peittävään hattuun joka oli mennyt muodista jo silloin kun hänen isänsä oli muodikas lukemassa epäilyttävän näköisesti lehteä. Kyseessä oli selvästikin joku lomittaja joka oli innoissaan nähnyt suunatonta vaivaa leikaamalla yltiöpaksuun Hesarin sunnuntaipainokseen silmänreiät. Koitin olla välittämättä miehestä, kunnes hän nousi perääni ja lähti seuraamaan minua. Päätin pysyä leikissä mukana vaikka kyseinen varjostaja oli ilmeisesti saanut oppinsa 3-12 vuotialle suunnatusta salapoliisin käsikirjasta. Käveltyäni tunnin Helsingin keskustassa kyseisen varjon pysyessä perässäni niin että kuka tahansa pystyi näkemään hänen seuraavan minua, päätin oikaista sivukujalle jonne erään lehtikeräyslaatikon taakse jäin vartomaan varjostajaa. Eipä kestänyt aikaakaan kun hän juoksi hädissään sivukujaa ilmeisesti peläten hukanneensa minut. Hänen tullessa kohdalle otin hänet välittömästi yhtä kättä käyttäen ranne, polvi kaula lukkoon jonka jälkeen toisella kädellä laukussani vakiovarusteena olevalla ilmastointiteipillä teippasin Hesarin hänen naamansa ympäri, ensin syötettyäni hänelle urheiluliitteen. Ilmeisesti poju ei tykännyt urheilusta sillä hän kakoi aika lailla maassa sätkien kuin tasapaino-ongelmainen kaalimato. Lopuksi ympäristöarvoja tuntevana ihmisenä sulloin hänet lehtikeräyslaatikkoon odottamaan kierrätystä. Kärsivällisyys joka ennen oli ollut suuri hyveeni oli näköjään päässyt rupsahtamaan, josta voin syyttää vain itseäni sillä makoilu viiden tähden täysihoitoloissa voi saada ihmiset kärsimättömiksi ja laiskoiksi kun kaikki on puhelinsoiton tai huudon päässä. Joskin minusta tuntui että poju kaipasi elämänsä opetuksen, ehkä hän nyt tajuaa suuntautua jollekin muulle alalle, kuten vaikka hortonomiksi. Olin nyt paljastanut liikkeistä kiinnostuneille tahoille että tiesin heidän olevan perässäni, joskin ajattelin yhä pitää seurantalaitteen laukussani. Päästyäni takaisin tielle huikkasin itselleni taksin ja käskin kuljettajan ajaa lentokentälle. En ollut kiinnostunut katsomaan seurattiinko taksiani, sillä olinpaikkani oli heidän tiedoissaan joka tapauksessa. Olisin tietenkin vointu alkaa kyselemään kysymyksiä itseäni seuranneelta amatööriltä, mutta epäilin ettei hän olisi muistanut siinä paniikissa edes nimeään tai äidinkielensä alkeita muutamaa vokaalia kuten A, Ö, Ä ja I lukuunottamatta, joita olisin kuullut pitkinä sekavina äänteinä ehkäpä liiankin pitkän tovin. Saavuin lentokentälle ja kävelin sen suuremmin pohdiskelematta suoraan ensimmäiselle lippuja myyvälle tiskille. "Minne teiltä lähtee seuraava lento?" kysyin esittäeni turistia joka oli saanut pakottavan tarpeen poistua maasta mahdollisimman nopeaa. "Tuotanoin, Lento Pariisiin lähtee vartin kuluttua." Tiskin takana ollut nuorehko naishenkilö sanoi asiakaspalveluäänellä jota hän oli selvästi harjoitellut jossain kauppakorkeassa ainakin kolmen opintoviikon edessä. "Sinne siis!" sanoin päättäväisesti ja ojensin pankkikorttini oletettavasti neidille, koska en havainnyt sormusta hänen vasemmassa nimettömässään. Minne agentti on menossa, seuraako tästä mitään hyvää. Mitä "uhka 2005" joka lukee jokaisen jakson alussa tarkoittaa. On hyvinkin mahdollista että nämä asiat selviävät ennenkuin tämä tarina kohtaa viimeisen osansa. Salainen Agentti 2002 Uhka 2005 Osa 6 joka on melkein seitsemän, muttei ole. Tapahtui viimeksi: Agentti matkustaa Helsinkiin mistä hän saa pitkään kaipaamansa pankkikortin kuin muutakin hyödyllistä tavaraa ihan putkikasseittain. Tosin kuljetusvälineeseen on ujutettu jäljitin jonka Agentti hämäysmielessä jättää laukkuun. Samalla hän huomaa amatöörimäisen varjostajan seuraavan häntä. Annettuaan hälle annoksen journalismia Hesarin sunnunatipainoksen muodossa, osittain sisäisesti. Agentti suuntaa lentokentälle ja ottaa äkkilähdöt keski-eurooppaan. Pariisi, Frankfurt, Berliini, Amsterdam, Kenia, Kapkaupunki, Naurusaaret, Autralia ja Kuwait. Siinä matkakohteet joiden jälkeen tajusin ettei välttämättä ole fiksua päämäärättömästi mastkustella ympäriinsä vain päästäkseen jonnekin. Tämä paikka oli tässä tapauksessa Kuwait joka oli tarpeeksi lähellä Irakia, jonne olin suuntaamassa. olin ollut Irakissa ennenkin, muutamaankin kertaan ja edellinen niistä tapahtui melkein nelisen vuotta sitten jolloin lähdin etsimään todisteita tai paremminkin vastauksia siihen miksi ympärilläni pyöri väkivaltaisia kuminaamarisia Boris Jelsineitä ja muuta ihmeellistä. Vastaus tulikin sitten ystävällisesti erään Irakilaisen upseerin toimesta. Toivon mukaan hän on tosin saanut näkökykynsä takaisin pienen juttelutuokiomme jäljiltä. Kuten arvata saattaa oli Kuwait täynnä Amerikkalaisia sotilaita joten porukan sekaan oli ainakin helppo sulautua. Sattuneista syistä jetlagini oli melkoinen, olinhan sentään käynyt siellä puolella maapalloa missä talvellakin on kesä ja päinvastoin. Kaipasin hotellilepoa ja onneksi sellaista oli myös saatavilla lukuisten kyseiseen palveluun erikoistuneiden yritysten kautta. Kuittasin itseni hotelliin jonka nimi taisi olla öljylähde, hiekkamyrky tai turbaaniapina, nimellä ei ollut enää merkitystä kun väsy alkoi painaa raskaasti silmäluomiana maan vetovoiman suuntaan muutaman sadasosa newtonin voimalla. Laitoin oveen lappusen "ei saa häiritä" ja hyppäsin suureen parisänkyyn jonka pehmeys viekotteli minut autaaseen uneen. Varusteeni kolahtivat ilkeästi osuessani sänkyyn, mutten antanut sen haitata itseäni vaan annoin autuaan mustuuden täyttää pääni ja tyhjensin turhat ajatukseni antaen niiden lipua pois maille kaukaisille, josko sellaisia maita edes oli, tarkemmin sanottuna lopetin turhanpäiväisen lässytyksen, heitin lampailla ja lastenhöpötyksillä vesilintua, joka ei tietääkseni kuulu uneen liityviin taruolentoihin ja otin vähän rehellistä "eyeshuttia" Agenttivaistoni kuitenkin veti ahterissani olevat karvat kuitenkin sojottomaan ääriasentoon jo noin tunnin unen jälkeen. Loikkasin uni-asennosta suoraan jaloilleni ja pidin molempi pistoolejani kädessä suunnattuna eteenpäin kallistettuna keskelle noin 30 asteen kulmassa. Edessäni oli tummiin pukeutunut varsin laiha keski-ikänsä ohittanut mies taaksepäin kammatussa tukassa. Hänellä oli sellainen huumorintajuttoman keski-iän ohittaneen miehen ilme ja hän katsoi minua täysin liikkumatta. "Agentti 2002" mies sanoi käheällä äänellään. Vastasin miehen käheään puhutteluun kääntämällä pääntäni hieman sivuun ja siirtämällä molemmat pistoolin hahlotähtäimet miehen rintaan. "Hyvä, näytät olevan vielä ruumiin ja sielun voimissa" mies jatkoi käheällä äänellään. Ellen olisi huippuunsa koulutettu ja kaiken nähnyt erikoisagentti niin voisin julkisesti myöntää miehen läsnäolon olevan äärimmäisen pelottava, joten kiellänkin kaiken ehdottomasti viitaten lapsuudentraumoihin pelleistä ja joulupukista. "Mitä sinä tahdot ?" sain ulos suustani ja yritin hallita käsiäni tärisemästä. "Tulin varoittamaan sinua hyvä agentti 2002, olet vaaraassa, suuressa vaarassa" Mies lateli ikäviä totuuksia yhä kähenevällä äänellään. Kun puheenaihe alkoi laskeutua tasolle jota kuulin jatkuvasti sain otettua itseäni niskasta kiinni, tosin vain kuvainnollisesti sillä sen tekeminen oikeasti olisi ollut vähintäänkin äärimmäisen tyhmän näköistä. "Kerro minulle jotain mitä minä en tiedä" Sanoin naurahtaen yrittäen keventää tunnelmaa. Mies näytti miettivän hetken aikaa, tai sitten hän vain oli hiljaa ja vaikutti siltä että olisi miettinyt ja lausahti "Mikä oli Sergio Leonen ensimmäinen Spagettiwestern?" Mies sanoi kryptisen käheällä äänellään. "Kourallinen dollareita, pääosassa Clint Eastwood ja juoni kopiotu suoraan Yojimbo - onnensoturi elokuvasta, helppo kysy jotain vaikeampaa" sanoin naurahtaen uudestaan. Miehen ilme ei värähtänyt milliäkään ja hän piti hetken taukoa laukaistakseen vain uuden kysymyksen "Tiedätkö sinä kuka minä olen". Tähän kysymykseen en yllättäen tietänyt vastausta joten sanattomasti viestin tämän hänelle liikuttamalla päätäni negatiivisyyden merkiksi. "Epäilinkin" mies sanoi ja jatkoi "Nimeni ei ole oleellinen, enkä jaksa keksiä typeriä nimiä kuten syväkurkku tai herra X joten voit kutsua minua miksi haluat" mies sanoi ja "mieheksi" tulisin häntä tästäkin asti kutsumaan. "Tämä asia selvä, mutta onko sinulla oikeasti asiaakin vai alammeko seuraavaksi arvuuttelemaan toisiamme Englannin jalkapalloliigasta." sanoin rypistäen kulmiani hiukan. "En ole tullut tänne leikkimään kanssasi Agentti 2002, joten toivot ettet sinäkään leiki kanssani" Mies mutisi käheällä äänellään ja jatkoi "Muista mielessäsi seuraava asia, kun kuulet tai näet sanan "uhka 2005" olet oikeilla jäljillä.". "Uhka 2005 ?" kysyin ääneen mutten saanut minkäänlaista vastausta miehen suunnalta. "Kas, aikani alkaakin olla täysi, muista mitä sanoin, niin ehkä tapaamme vielä uudelleen" Mies lausahti ja viimeiset sanat jotka muistin olivat "ja nyt, hyvää huomenta" Avasin silmäni, oli hämärää, poskessani tuntui pientä jomotusta ja niskani oli täysin jumissa ja oloni oli muutenkin outo. Syy tähän kaikkeen selvisi piakkoin havaitessani olevani puoleksi lattialla ja puoleksi sängyssä, tosin pää puoli lattiaa kohti. kesti hetki muistaa mystinen mies ja mitä hän oli sanonut. Noin muutamassa lyhyessä aikayksikössä olin taas 110% taisteluvalmiudessa ja nopeasti käänsin koko hotellihuoneeni ympäri. Mitään epäilyttävää ei kuitenkaan löytynyt mistään, ovestakaan ei löytynyt minkäänlaisia tunkeutumisen merkkejä. Pitäisin muuten koko tapahtumaa unena, mutta tilanne oli liian realistinen, ja toisekseen pidin pistooleita käsissäni herätessäni. Toki oli mahdollista villin unen seurauksena olisin eläytynyt tilanteeseen liiankin reippaasti, joka antoi syytä ehkä tulevaisuudessa harkita lippaiden pitämistä irti öiden aikana. Agentin ammatti on kuitenkin täynnä vaaroja joita varten tulee varautua. En antanut tilanteen häiritä itseäni liikaa, joskin se satunnaisesti aiheutti ilkeitä väristyksiä selkärangassani. Minun täytyi jatkaa eteenpäin kaikista tapahtumista huolimatta ja etsiä Joe. Tämän päivän suunnitelmaani kuuluikin ylittää raja ja suunnata tieni Bagdadiin joka oli muuttunut reilusti sitten edellisen vierailuni, edellisellä kerralla siellä ei nimittäin käyty sotaa. Onko mystinen"mies" oikeasti olemassa vai onko hän vain Agentin mielikuvituksen tuotetta. Sarjan nimenkin pikkuhiljaa selvittyä, onkin hyvä aika odottaa seuraavaa vähintäänkin yhtä jännittäävää seuraavaa osaa. Salainen Agentti 2002 Uhka 2005 Osa 7 oikein, ei valitettavasti yhtään kappaletta tälläkään viikolla. Tapahtui edellisessä osassa. Agentti on hankkinut itsestä varsin epäekonomisesti Kuwaitiin eli tarpeeksi lähelle Irakia mistä agentti uskoo löytävänsä ystävänsä Joen, joka Amerikan erikoisjoukkojen ninjana on kadonnut Irakin taistelukentille, joskin toivon mukaan ihan puhtaasti työnsä puolesta. Viettäessään yötä paikallisessa hotellissa herää Agentti yöllä kun mystinen mies on hänen huoneessaan. Monen kryptisyyden jälkeen mies paljastaa että törmätessään sanaan "Uhka 2005" on agentti oikeilla jäljillä. Tosin hieman myöhemmin agentti herää ja on epävarma siitä tapahtuiko mitään oikeasti muualla kuin hänen päänsä sisällä REM univaiheen aikana. Avasin silmäni ja haistoin palaneen öljyn katkun. Olin matkalla Bagdadiin, Irakin pääkaupunkiin mistä löytyisi todennäköisimmät vastaukset ja viitteet Joen olinpaikasta. Kyydin olin hankkinut äärimmäisen ovelasti naamioitumalla Amerikkalaiseksi sotilaaksi. Toivon mukaan ehdin perille ennenkuin kersantti McDouglas alkaa kaipaamaan kuivapesulaan viemiään varusteita ja asettaan jonka oli huolimattomasti jättänyt telttansa viereen. Olin rekan lavalla monen muun sotilaan mukana, suurin osa heistä nukkui onnellisena, ehkä tietämättömänä siitä mihin olivat joutumassa. Sota oli helvettiä, sen tiesin minäkin sillä sota on aivan erilaista kuin mitä minä teen työkseni. Sodassa on paljon muutakin murhedittavaa kuten siviilejä, rakennuksia ja omia taistelutoverit. Joskin mietittyäni hetken oli samat asiat läsnä myös omassa toiminnassani joten koitin unohtaa joko touhun kuittaamalla vain sodan olevan helvettiä. Pieni hiki virtasi otsallani sillä tiesin että millä hetkellä hyvänsä saattaisimme ajaa miinaan tai joutua väijytykseen jossa ei todennäköisesti kävisi hyvin vaan hyvinkin ohraisesti. Onneksi ajatukseni harhautuivat miettimään sitä että mitä tekemistä viljalajikkeella on tekemistä huonosti käymisen kanssa. Pääsimme kuitenkin perille turvallisesti, joka oli äärimmäisen hyvä juttu moneltakin kannalta. Bagdadin kaupungin ulkopuolella eräällä tarkastuspisteellä luikahdin ulos rekasta ja lähdin talsimaan omaan suuntaani joka oli toistaiseksi tuntematon, onneksi tiesin myös minne suunnata kunhan löytäisin ensin paikan mistä lähteä sitä etsimään. Koska amerikkalaiset kurkkusalaatit päällä ja varsinkin yksin liikkuessa, olin houkutteleva lynkkauksen uhri joka pienelle laumalle siviilejä, vaihdoin vaatteeni ensimmäisen mahdollisuuden turvin paikallisiin vaatteisiin. Koska halusin auttaa paikallista taloutta, jätin pyykkinaruun sadan dollarin setelin laannuttamaan paikallisen miehen raivoa joka ei välttämättä löydäkään lempi vaatteitaan kun niiät seuraavan kerran kaipaa. Peitin naamani tehokkaasti paikalliseen kevyt turbaaniin ja lähdin etsimään hotellia jossa edellisellä kerralla olin ollut. Hotelli löytyikin lähes ongelmitta pienen etsinnän jälkeen, nyt oli jonkinlaisilla jäljillä. Syy miksi minun täytyi löytää vanha hotellini oli se että täältä viimeksi lähdin Joen matkassa hänen salaiselle piilopaikalleen mistä saattaisin löytää johtolankoja hänen olinpaikastaan. Koska reitti kulki lähinnä Bagdadin kattojen kautta, ja kaupunki ei minulle niin umpituttu ollut, täytyi minun käyttää kuvamuistiani ja lähtemällä alkupisteestä löytää perille. Lähestyessäni hotellia aloin saada kylmiä väreitä, muistot edellisestä käynnistä alkoivat kummitella mielessäni ja pakotti minut tärähtelemään muutaman sekunnin välein hallitsemattomasti. Onneksi sain rauhoitettua itseni muistamalla ettei Saddam enää ollut Irakin johdossa, joten hänen naamansa eivät todennäköisesti enää korista jokaista hotellin esinettä tapestista servetteihin. Ja oikeassa olin, eteisen lattiassa ollut kaakelinen Bush vanhemmat kuva oli laikattu irti ja ilmeisesti muurattu freskoksi jonnekin muualle, tapetit oli vaihdettu vaanläheisempiin ja serveteissä oli amerikanlippuja. ääripäästä toiseen oli menty selvästikin toivon mukaan en törmäisi yhteen Bush nuoremman kuvaan sillä saattaaisin flipata siitäkin. Puoli huomaamattomasti livahdin hissiin ja valitsin kerroksen. Patrioottinen laulu oli korvannut lastenlaulut joka lisäsi viihtyvyyttäni hieman nousuni aikana. Hotellissa oli hiljaista joka saattoi johtua turistien pulasta ja siitä että hotellin seiniin oli tullut runsaasti uusia näkö-alaikkunoita jotka oli tehty lähinnä raketeilla ja ontelokranaateilla. Vanha huoneeni oli kuitenkin vielä ehjä, lukuunottamatta sisätiloja jotka olivat ilmeisesti ottaneet vauriota jo ensimmäisellä vierailulla, kun siivoojaksi naamioitunut militantti yritti disintegroida minut kevyellä tykillä. Nousin parvekkeelta kerros kerrallaan katolle mistä avautui näkymä Bagdadin ylle. Muutoksia oli tapahtunut runsaasti. Läheisellä aukiolla ei enää seisonut Saddamia kuvannut patsas ja rakennuksetkin näyttivät menettäneen rappauksensa taistelujen tiimellyksessä. Löysin kuitenkin haluani suuntimen ja lähdin etenemään hitaasti mutta helposti kohti sitä mistä uskoin löytäväni etsimäni. Muutaman tunnin kuluttua olin perillä pienellä sivukujalla missä eteeni avautui pieni ovi. Oven suurehko lukko oli oikeasti hyvinkin high-tech vehje vaikkei se näkynyt päällepäin. tunkin pääni lähemmäksi ja kurkistin lukonreikään nähdäkseni vain kirkkaan välähdyksen. Nyt ei auttanut muuta kuin toivoa että retinascanneri muistaa vielä silmäni verisuoniston kuvan. Ovesta kuului lupaava napsahdus joten uskalsin raottaa ovea ja painella sisään. Sisällä oli pimeää ja tunkkaista, eteistä ei selvästi oltu siivottu aikoihin sillä minua tervehti kasoittain pikaruokaloiden ja kuivamuonapakettien hylsyjä. Osassa paketeissa oli ollut ruuantähteitä niin pitkään etten yhtään olisi ihmetellyt ettei Joen eteisessä minua olisi ollut vastassa jo siellä syntynyt uusi kulttuuri joka olisi ollut kieltämättä hyvinkin pelottava ajatus. Mielikuvitukseni alkoi toimia jälleen liiankin tehokkaasti kuvitellessani pieniä ruskeita möykkyjä ryömimässä minua kohti ja kertoen olevani tervetullut heidän kebab valtakuntaansa. Outo mielikuvituskohtaukseni päättyi yhtä nopeasti kuin se oli alkanutkin, sillä aloin kuulla vaimeita ääniä seuraavan oven takaa. Kuuntelin ääntä tarkasti ja se paljastui puheeksi, eikä miksi tahansa vaan irakilaiseksi puheeksi. kielitaidollani sain ymmärrettyä ainakin lauseet "kuollut, amerikkalainen, pommi, isku, räjähdys, tappo, Saddam ja jihad" joista kahteen viimeiseen ei tarvinnut erikseen kielitaitoa niitä ymmärtärtääkseen. Nyt ei ollut enää aika ajatella vaan toimia, ja sen tein sillä sen osaan parhaiten ja kaivoin pistoolit nopeasti esiin. Pistoolit kopsahtivat käsiini varsin mallikkaasti ja valmistauduin ryntämään ovesta sisään, tein äänettömästi ryntäämisen uuden ennätyksen ja syöksyin polveni taisteluasennossa edessäni olevaa ovea kohti. puinen rusahdus kajahti ja ilma oli täynnä pieniä puunsiruja jotka hidastetun oloisesti pyörivät kaaottisesti luonnon lakeja noudatten ilmassa. Kirkas valo sokaisi minut hetkeksi mutta se ei haitannut sillä toimin nyt puhtaasti vaistoillani. Noin puolen sekunnin kuluttua olin oven sisäpuolella aseet eteen ojennettuna valmiina toimimaan. Mitä agentti näkee ?, löytyykö Joe vielä elossa ?, tapellaanko tässä vielä jossain kohdassa ?. Vastauksia jaellaa kärsivällisille seuraavissa osissa. Salainen Agentti 2002 Uhka 2005 Osa 8 joka olisi sivuttain ikuisuus. Tapahtui edellisessä osassa: Agentti on hankkiutunut Irakiin, tarkemmin Bagdadiin jäljittääkseen ystäväänsä Joea. löydettyään Joen salakämpän kuulee Agentti sisältä epäilyttävää irakilaista keskustelua joka saa hänet rynnäkköön aseet tanassa. KUOLKAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAARGHKERPELEJOE!. Huusin niin kovaa että tärähtely havaittiin varmasti alueen seisomologissa mittareissa. Olin tuhonnut oven ja mahtavalla ilmassa tehdyllä ukemilla, johon kuka tahansa ei pystykään. Tämän jälkeen olin valmis tuhoamaan kaiken, muttei tuhottavaa löytynyt ellei halunnut vain puhtaasta mielihyvästä tulittaa huoneen irtaimistoa tai Joea joka istuskeli tuolissa edessäni sipsipussi kädessä katsoen televisiosta jotain paikallallista uutiskanavaa jossa ilmeisesti puhuttiin Irakin nykytilanteesta. "Kas sinä" Joe sanoi väsyneen yllättyneenä ja röyhtäisi perässä niin kovaa että se menisi todennäköisesti samaisissa seisologisissa mittauksissa jälkijäristyksenä. Joe oli suorastaan kulahtaneen näköinen, Hänen silmänsä olivat sumeat, naama retkotti, hän haisi pahalle ja vaikutti muutenkin siltä ettei ollut harrastanut henkilökohtaista hygieniaa satunnaisia hiekkakylpyjä lukuunottamatta ainakaan kuukauteen. "Jumaleissön, katso itseäsi hyvä mies, mitä sinulle on oikein tapahtunut?" huusin Joelle, joskin tällä kertaa maltoin pitää ääneni matalammalla ettei geologien tarvitse antaa tsunamivaroitusta lähiseuduille. Joe katsoi minuun, otti leppoisan hymyn naamalleen ja röyhtäisi. Koska Joe ei selvästi ymmärtänyt kysymystäni esitin sen hänelle uudelleen hyvin hitaasti tavu kerrallaan. Röyhtäistyään kolmesti ja tungettua kourallisen sipsejä naamaansa ja juotua kolme huikkaa nimeltämainitsemattomasta kevytjuomasta Joe katsahti taas minuun ja sanoi "Mikäs tässä, ollahan ja piereskellähän". Ei tarvinnut olla rakettitiedemies tai edes teoreettisen fysiikan tohtori huomatakseen ettei kaikki ollut aivan kohdallaan. Otin Joesta kunnon kahden käden otteen ja repäisin hänet sopivalle keskusteluetäisyydelle. Joe ei laittanut mitenkään vastaan vaikka aloin käydä ikävän offensiivikseksi, tai sitten hän ei kuolleen lahnan veroisilla reflekseillään saanut mitään yksinkertaisesti tehtyä. Katsoin Joea äärimmäisen tuimasta suoraan hänen pieniin sinisiin silmiinsä. Saatuani kuitenkin vastaukseksi vain väsyneen röyhtäyksen. "Aha, että näin" sanoin ja lähdin raahaamaan Joea perässäni. Hieman myöhemmin uitettuani Joea Tigrisjoen viileässä vedessä ja läpsittyäni hänen naamaansa noin puolisen tuntia alkoi Joe saada uutta lämpimpää väriä naamaansa, joka tosin taisi johtua läpsimisestä. "Kas, sinä" Joe sanoi tutulla äänellään. "Hyvä, alat jopa hieman ymmärtää tästä todellisuudesta jotain" totesin puoleksi itsekseni ja puoleksi Joelle. Laitoin Joen istumaan maahan ja puhdistettuani ensin hieman vaatteitani istahdin hänen viereensä aloittaakseni tenttimisen aiheesta "Mitä helvattua oli meneillään" Esitettyäni ylläolevan kysymyksen Joelle, hän mietti tovin ja sanoi "En mä vaan tiedä, mulle sanottiin että pidäs lomaa ja mie pidin". Lausahdukset kuulostivat jotenkin tutuilta joten en piinannut Joea enempää asian paheksumisella. Olin langennut itsekin samaan, joskaan en välttämättä ihan näin pahasti. Ilmeisesti Joe oli viettänyt suurimman osan hänen lomastaan juurikin kyseisessä salamajassaan, jota voisi ehkä paremmin kutsua loukoksi, ja sen jätteistä päätellen eläen aika pitkälle puhtaalla roskaruualla. Onneksi Joe oli ilmeisesti ylikehittyneen metabolisminsa eli aineenvaihdunnan avulla pysynyt jokseenkin normaalipainoisena, mutta hänen lihasmassansa oli todennäköisesti varastoitunut kokonaan hänen istumalihaksiinsa. Muutaman tunnin selityksen jälkeen siitä mitä oli tapahtunut edellisen melkein neljän vuoden ja muutaman viikon aikana, alkoi Joekin ymmärtää mistä oli kyse. häen silmänsä alkoivat kirkastua ja niiden takaa alkoi pikkuhiljaa paljastua se Joe jonka tunsin vielä noin neljä vuotta sitten ja kysymys "saanko mä ampua jonku?" paljasti viimein että Joe alkoi olla enstisellään. "Eiköhän sekin tässä piakkoin onnistu" sanoin Joelle ja taputin häntä ystävän ottein selkään. Palasimme Joen salakämppään ja nopsahti työnnettyämme suurimman osan töhnästä ulos, istahdimme tuolille pohtimaan tämän hetkistä tilannetta. "Elikkäs" aloitin rivakasti ja jatkoin "Suoritimme edellisen tehtävämme, karkotamme Saddamin Amerikasta missä on hän on keplotellut George Bushiksi naamioituneena kansan äänestämään itsensä presidentiksi, tässä valitettavasti onnistuen" luettelin kohta kohdalta Joen nyökytellessä päätään. "Tämän jälkeen koko Amerikan erikoisten erikoisjoukkojen jäsenet saavat yllättäen palkallista lomaa ja heille kerrotaan että heihin otetaan yhteyttä" jatkoin luettelua Joen yhä nyökytellessä päätään. "Kestää melkein neljä vuotta ennenkuin joku tajuaa että jotain on pahasti vialla ja tämä on äärtimmäisen huonosti sillä kuka taulapää voi olla huomaamatta että poissaollessani tehdään maailman historian pahimmat terrori-iskut kotimaahan, aloitetaan muutama sota ja valitaan kyvytön presidentti uudelleen valtaan" Paasasin vakavana ja Joe nyökytteli samassa tahdissa vähintään yhtä vakavana. "Mikäli kohtaamiseni mystisen Miehen kanssa tapahtui oikeasti, tai omaan ennalta unessanäkemisen lahjoja niin sanoilla "uhka 2005" on jotain tekemistä asian kanssa" jatkoin pohdiskelua ääneen, mutta Joe oli lopettanut jo nyökyttelyn ja kaivoin tyhjien tölkkien ja pullojen alta jotain. "Mitä sinä nyt hommaat" kysyin ystävällisesti Joelta. "Aloitan tutkimukset saman tien" Joe lausahti ja nosti esiin kannettavan tietokoneen. "Internethän on ratkaisu näinä päivinä lähes kaikkeen, kuten siihen että kuka tahansa voi saada sähköpostia, joskin täysin tuntemattomilta tyypeiltä jotka yleensä koittavat myydä sinulle äärimmäisen turhaa tavaraa ja nyhtää rahasi" Joe sanoi asiantuntevalla äänellä. Suhtauduin epäilevästi siihen että Internetistä oikeasti löytyisi mitään mainintaan moisesta, ottaen huomioon että jos aiotaan suunnitella isomman luokan operaatioita niin vähintään joku PR tai vastaava osasto pitänee huolta uutispimennosta myös internetin suhteen. "Löytyi, yksi linkki" Joe sanoin, joka sai minut unohtamaan välittömästi omat epäluuloni asian suhteen. "Hakusanalla "Uhka 2005" löysin artikkelin jonka on kirjoittanut muuan Billy Thompson jostain Floridan suunnilta" Joe selitti samaisella asiantuntevalla äänellä ja jatkoi " Hän kertoo ollessaan työharjoittelussa valkoisessa talossa löytäneensä nivaskan papereita jotka käsittelevät maailmanvalloitusta ja montaa muuta äärimmäisen ikävää ja yllätys yllätys nivaskan etusivulla lukee sen enempää peittelemättä sanat "Uhka 2005" ". En osannut sanoa mitään minkä ihminen voisi luokitella selväksi puheeksi vaan päästin erilaisia piipittäviä ja vinkuvia ääniä. Kuten mystinen mies oli sanonut, olimme nyt lähellä, täytyi vain jatkaa eteenpäin. valitettavasti papereiden sisällöstä ei nettisivulla ollut sen enempää, joka tarkoitti sitä että meidän täytyi lähteä tutustumaan kyseiseen Billyyn henkilökohtaisesti Floridan suunnille. " Käännähdin Joeen päin kertoakseni hänelle sen että olimme lähdössä kun huomasin hänen istuvan taas sohvallaan lipittämässä kevytlimsaansa sama väsynyt katse silmissään. "JOE!" huusin välittämättä paikallisten seisomologien kahvitauoista. "Sorkke ei paljon kiinnosta" Joe sanoi ja avasi television josta tuli suora lähtys joikaamisen maailmanmestaruuskisoista. Rivakalla käsiliikkeellä repäisin pullon Joen kourasta sillä aavistelin jotain hyvin ilkeää. Joe ei jälleenkään laittanut tilannetta vastaan kuin sanallisesti mumisten jotain "se on mun pullo" tyylistä vinkumista. Pullosta leijali jotenkin tuttu tuoksu johon olin törmännyt kahdesti aikaisemminkin viime aikoina, joskin toinen niistä oli tapahtunut lähes huomaamatta, mutta kelaamalla muistiani löysin molemmat tapahtumat helposti. Pullosta kantautunut tuoksussa oli selvä sivuhaju jonka olin haistanut Teneriffalla ollessani jokaisesta juomastani, samoin kuin vieraillessani Billin luona Santaparkissa samainen tuoksu leijali hänen vesilasistaan. Kolmivuotiaskin saattaisi tässä vaiheessa tajuta monta asiaa, joskin ei välttämättä mitään suoranaisesti aiheeseen liittyvää. Ilmeisesti kaikkien Erikoisten erikoisjoukkojen hiljattain juomiin nesteisiin oli lisätty jotain mystistä kemikaalia joka vähentää heidän aivotoimintansa minimaaliseen alistaen heidät turhanpäiväisten viihdykkeiden orjiksi, joskaan kyseessä ei ollut aspartaami jolla on tapana omistaa varsin samanlaisia vaikutuksia. Ilmeisesti kunnon, mielellään fyysinen, kuritus tuo uhrin takaisin todellisuuteen. Valmistauduin viemään Joen käymään uudella uimareissulla Tigriksessä kun kuulin ilkeän tutun äänen ulko-ovelta. "Ymmärsit siis viimein, mutta valitettavasti liian myöhään" sanoi tuttu kumea ääni jonka kolkko ääni oli kuin suoraan kaasunaamarin tai vastaavan suukappaleen takaa. Työnsin Joen nurkkaan ja otin aseeni esille. "Tule ulos kumiturpa, hoidetaan tämä niinkuin miehet sen tekevät, ja joskus naisetkin, mutta harvemmin" Huusin varsin vihaisella äänellä. "Saamasi pitää, mutta minun säännöilläni" ääni vastasi ja savua alkoi leijailla ovesta sisään. Tällä kertaa olin valmis, suuntasin pistoolin seinällä olevaan sähkölaatikkoon ja kahdella napakalla laukauksella eliminoin pahimmillaan koko lähikortteliston sähkönsaannin. Huoneen valot kuin telkkarinkin sammui ja suhteellisen pimeä valotaso valtasi Joen kämpän, ainoa valo tuli ulko-ovesta ja sieltäkin yhä vähenevissä määrin sisään tulvivan savun myötä. Aktivoin aurinkolasini pimeänäön vain huomatakseni että joukko selvästi hyvin varustettuja ja he olivat juuri tunkeutumassa sisällä. Pistoolini olivat valmiita joten uusilla napakilla laukauksilla aloin kykyjeni mukaan eliminoimaan sisään tukeutuvia joukkoja. Pahasti vaikutti siltä että sisään rynnivät joukot oliva varsin hyvin suojattuja, sillä vain hyvä osumat päähän, alueelle jota kypärä ei suojaa näyttivät tehoavan. Kaksi ensimmäistä rynnäköijää sain pudotettua mutta seuraavat osasivat ottaa suojaa kulman takaa. Osasin kuitenkin lukea heidän seuraavan liikkeensä joka oli heittää kranaatti sisään. Vasta viimeisillä hetkillä muistin etten voinut enää luottaa taitoihini täysin sata prosenttisesti sillä olin ensimmäisessä kunnon tulitaistelussa sitten edellisen keikkani, josta on kulunut jo se vakioksi muodostunut melkein neljä vuotta. Kranaatti lenti kuin lensikin minua kohti, Aika tuntui hidastuvan ja yritin epätoivoisesti osua kranaattiin pistooleillani koska tajusin että aika ei enää riittänyt väistämiseen. Saman aikaisesti huomasin kuitenkin että pistoolien luistit jumittivat ikävästi taakse joka oli merkkinä ammusten loppumisesta. Tilanne oli paha, aivan liian paha. Yhtäkkiä kranaatti kuitenkin räjähti, ja tarpeeksi kaukana itsestäni, sukelsin sohvan taakse pohtimaan mistä oli oikeasti kyse ja lataamaan pistoolejani. Kuka ampui kranaatin?, Kuka löytyy kaasunaamarin takaa, osuuko Agentti vielä joskus yhtä hyvin kuin ennen?. Mädättääkö aspartaami aivosi ?. Jotkut sen tietävät, ehkä sinäkin lukemalla seuraavan osan. Salainen Agentti 2002 Uhka 2005 Osa yksi ennen kymmentä eli yhdeksän (9) Tapahtui edellisessä osassa: Agentti on päässyt irakiin, löytänyt Joen ja palauttanut hänet myös henkisesti tähän maailmaan vain huomatakseen olevansa jonkun maailmanvalloitusta suunnittelevan salajuonen uhreja. Juuri tämän tajuttuaan aikaisemminkin läsnäolollaan agenttia kiusannut henkilö joka asiakasystävällisesti tuntuu puhuvan vain kaasunaamarin takaa tekee joukkoineen hyökkäyksen Joen salakämppään. Agentin terän ollessa tylppä ja ruosteessa on hän pääsemässä ensimmäistä kertaa elämässään hengestään sisään lentävän kranaatin toimesta. Kranaatti kuitenkin räjähtää liian aikaisin ja pelastaa päivän. Oli pimeää, ja kellonaika tai päivä ei tällä hetkellä paljon painanut tai kiinnostanut minua. Olin juuri lähestulkoon heittänyt lusikkani nurkkaan mutta sisään heitetty kranaatti oli ammuttu juuri sopivan etäällä. Itse en sitä ollut tehnyt koska panokset olivat jo pistooleistäni loppuneet. Täpärää pelastumistani olin juhlistanut hyppäämällä sohvan taakse ja lataamalla lippaani. Lataamistani ja muutenkin mieltäni häiritsi kuitenkin se yksityiskohta että kuka oli ampunut kohti tulleen kranaatin. Muuten epäilisin kranaatissa olleen liian lyhyt sytytin, mutta kuulin selvän lyhyen sarjan ennen räjähdystä. Itse asiassa sarja kuului hyvinkin läheltä takaani ja mikä oudointa niin kyseinen sarja jatkui koko ajan. Nostin päätäni katsomaan oven suuntaan tarkasteekseni pitivätkö epäilykseni paikkansa. Niin oli tapahtunut kuten olin epäillytkin, joskin en vielä hetkeä aikaisemmin. Joe oli nostanut jostakin amerikkalaisen sotilaan vakioaseen M4 rynnäkkökiväärin ja paukutti sillä lyhyttä ja hallittua sarjaa kohti etenevää vihollista ja päätti toimenpiteensä ampumalla aseen alla olevalla kranaatinheittimellä isomman paukun. Isohkon räjähdyksen jälkeen Joe kääntyi minuun päin ja huikkasi "Lähdetään skuttaan täältä" ja varsin ketterin liikkein nousi pöydän kautta katossa olevalle luukulle ja siitä sisään. Hieman yllättyneenä Joen yhtäkkisestä palautumisesta omaksi itsekseen seurasin hänen perässään ja nousin luukusta ylös mistä paljastui pitkä tunneli ylöspäin ja tikkaat jotka johtivat yllättäen samaan suuntaan. Lyhyen kapuamisen jälkeen olimme katolla missä Joe jo ninjan ottein tarkasti lähimaastoa uusien vihollisten varalta. Mitään ei kuitenkaan näkynyt joten lähdimme poistumaan alueelta Joen jo ennalta suunnittelmaa pakoreittiä pitkin. Tunnin kuluttua olimme kaupungin ulkolaidalla jossain hylätyssä rakennuksessa jossa pystyimme istahtamaan hetkeksi ensin tarkastettuamme ettei meitä oltu seurattu sen pidemmälle. Katsahdin Joeen joka tutulla innollaan jo pikahuolsi asettaan. Olin juuri sanomassa jotain asiaan liittyvää joka painoi mieltäni hiukkasen vain isohkon alasimen painoon verrattavalla massalla, mutta jätin kaiken sanomatta sillä ymmärsin täysin mitä oli tapahtunut hetkeä aikaisemmin. Ilmeisesti kun tilanne kuumui niin kirjaimellisesti kuin periaatteellisesti Joen salakämpässä, ottivat Joen soturinvaistot hänestä yliotteen ja hänen ylikehittynyt metabolisminsa yhditettynä sisuksissaan lymyilevän maksa, tuo kehomme toksiininpoistaja, oli puhdistanut hänen kehonsa sekunneissa kaikesta ylimääräisestä töhkästä ja tehnyt hänet näin valmiiksi tilanteeseen kuin tilanteeseen joka oli lopulta johtanut hänen palautumiseensa katatoniatilasta suoraan Joeksi jonka me kaikki tunsimme ennalta, josko olimme tutustuneet aikaisempaa osaan. Joe sai pikahuollettua aseensa samaan hetkeen kuin sain edellisen ajatelmani päätökseen jonka jälkeen Joe katsoi minua ja tokaisi "No, mites nyt edetään?". "Meidän täytyy päästä Floridaan tuplavauhdilla, uskon että he joita emme tunne, mutta jo viholliseksi luettelemme ovat menossa myös sinne" Sanoin vakavalla äänellä ja jatkoin "Onko Concordesi yhä tallessa". Joe puisteli olkapäitään hiekkapöllähdysten saattelemana ja vastasi "Sori, se meni lunastukseen kun unohdin etten osaa lentää sitä". Joskin Joe oli alansa huippua ei hänen päässään läheskään aina säkenöinyt taivaan kirkkaimmat fuusiovoimalla toimivat kaasupallot joita myös tähdiksi kutsutaan joissakin mundaaneimmissa piireissä, joka tuntui tosin olevan yleistä Amerikan erikoisten erikoisjoukkojen piirissä. "Sitten meidän pitää keksi joku toinen tapa päästä täältä pois." Lausahdin mietteliäänä ääneen. "Minulla on siihen juurikin mahtava idea" Joe sanoi ja näytti siltä että hän oli saanut loistavan idean ja kaivoi parin snorkkeita laukustaan. Viitisen tuntia myöhemmin nousimme olimme vaihtaneet jälleen Kuwaitin puolelle, joskin yltäpäällä mustaksi kullaksikin kutsutussa öljyssä jonka irrottamiseksi ruhostani olisin mielelläni maksanut suurehkoja summia. "Oliko öljyputken läpi sukeltaminen todellakin ainoa ja se paras idea poistua Irakista?" Kysäsin Joelta syljeskellen muinaisia, muotoaan mustaksi töhköksi muuttuneita saniaisia ja sen sukuisia kasveja ulos suustani. "Joe katsoin tutulla pöhköllä ilmeellään minua ja lausahti iloisesti "Ei, mutta olin aina halunnut kokeilla tuota". Vastaus oli täysin oletettu Joelta ja omaan tyhmyyttäni olin häntä seurannut. Onneksi hetkeä myöhemmin törmäsimme muutamaan Greenpeacen ikijäseneen jotka ilmeisesti luulivat meitä jättiläisalbatrosseiksi jotka olivat joutuneet pahan ylikansallisen öljy-yhtiön pahojen juonien uhriksi ja puhdistivat meidät. Mikä parasta he olivat työstään niin tohekeissaan etteivät huomanneet mitään outoa edes kiittäessämme loistavasta palvelusta poistuessamme lentokentän suuntaan. Lentomatka sujui jälleen ongelmitta, joskin Portugalissa tapahtuneen välilaskun aikana Naamioimme itsemme tummalla kajalilla ja tax-freestä ostamillamme kameroilla Japanilaisiksi turisteiksi. Joella oli mukanaan IFPK eli "Istant Fake Passport Kit" jolla passin väärentäminen kävi hetkessä. Ylitimme jorpakon ja päädyimme suoraan Floridan ihanaiseen lämpöön. Lentokentällä ennen passintarkastusta saimme käteemme pienet laput joissa kysyttiin olimmeko mahdollisesti tulleet maahan tekemään rikoksia tai terrori-iskuja. Läpäistyämme palikkatestin kiitettävin arvosanoin vastattuamme molempiin kohtii "ei" pääsimme jatkamaan eteenpäin. Aurinko paistoi palmujen välistä polttavan kirkkasti altistaen ihoni inhalle UV säteilylle jonka määrä oli kasvanut uhkaavasti sitten edellisen vuosisadan, muttei se näyttänyt hidastavan puolialastomia ihmisiä jotka huolettomina pärräilivät ympäriinsä avoautoillaan tai rullaluistimilla. "Meidän täytyy etsiä Herra Thompson" mutisin itsestäänselvyyksiä Joelle oli jo ehtinyt vaihtaa päälleen Hawaiji paidan, vaikkemme olleet lähelläkään kyseisiä tuliperäisiä saaria. "Selvähän se" Joe lausahti ja kaivoi läppärinsä taas esiin. Hetken naputeltuaan Joe katsoi minuun surullisesti ja sanoi "Se on poistettu". Ei tarvinnut olla Einstein, Tesla, Curie, Hawkings, Newton, Kopernikus, Da Vinci tai Pythagoras ollakseen tajuamatta ettei edellisillä henkilöillä ole oikeastaan mitään tekemistä sen asian tajuamisen kannalta että meille tärkeät tiedot olivat jo kadonneet netin ihmeellisestä maailmasta. Tosin onneksi Joen kone oli tallentanut kaiken oleellisen välimuistiinsa. Kyseinen herra Thompson ei näköjään pitänyt sivistyksestä tai omasi muita mielihaluja asua villissä luonnossa, sillä hänm asui keskellä paikallista rämettä eli suota, joskin räme voisi kuvata paikkaa huomattavasti paremmin kuin sana suo joka antaa aivan liian hillaisen kuvan. Räme oli paikka missä oli paljon vettä, epämääräistä vesikasvillisuutta, vihreää inhaa puiden oksilta roikkuvaa sammaleen sukuista eliolajia ja monituista esihistoriallisista ajoista selvinneitä inanuuksia joita kutsutaan krokotiileiksi. Agentti itse oli jo unohtanut olivatko Amerikassa asuvat vastaavat mateliat krokotiilejä vai alligaattoreita, olihan kyseessä kuitenkin selvä ero eikä kyseessä suinkaan ole pelkkä synonyymi. Tutustuttuaan rämeen biotooppiin mielikuvissaan oli aika tutustua siihen käyntännössä. Vuokrasimme veneen jolla pääsisimme Thompsonin kämpälle joka sijaitsi ilmeisesti keskellä rämettä. vene ei suinkaan ollut mikään soutu tai polkuvene vaan sen propellanttina toimi suurehko tuuletin jonka funktio oli antaa työntövoimaa liikuttaa venettä eteenpäin. Onneksi Joe oli ohjannut laitetta aikaisemminkin joten toivon mukaan välttyisimme hänen Concerdeaan kohdanneen kohtalon. Tasainen hurina kaislojen räminä täytti korvani ja muutaman sadan metrin jälkeen mystisesti aurinko joka vielä äsken paistoi pilvettömältä taivaalta katosi jonnekkin kitukasvuisten puiden, sumun ja muun rämeisen ilmapiirin taakse luoden sen rämeisen ilmapiirin joka sen auringon peitti. Johdettuani itseni jälleen ajatuksieni kohdalla harhaan jonnekin aivan muualla, olimmekin jo perille sillä räme ei ollut kuin hehtaarin kokoinen. Siinä keskellä rämettä oli itse asiassa varsin komea taloa, jonka vieressä löytyi lisää sisätkin komeampia taloja, hotelleja ja pikaruokaloita. Vaikutti siltä että "saari" rämeen keskellä ei ollut mikään saari kuten Joe oli väittänyt. Katsoin jälleen Joeen paheksuvasti johon Joe sanoi "Sori, olin vaan aina halunnut ajaa tämmöisellä" "Et siis ollut ajanut tälläisellä aikaisemmin vaikka väitit niin" sanoin hieman kimmastuneella äänellä. "Valehtelin" Joe sanoi hymyn kera ja naurahti tyttömäisesti. Koska tällä hetkellä oli parempaakin tekemistä kuin vetää Joea kuonoon vasemmalla etukoukulla, loikimme rantaan juurinkin Thompsonin talon kohdalla. Talo oli oikein nätti ja sen portaikossa luki kullatuin kirjaimin "Villa Godzilla" joka kertonee jotain omistajan huonosta mausta varsinkin asumuksiensa nimeämisen suhteen. Soitimme ovikelloa johon saimme vastaukseksi räjähdysäänen ja 35 kiloa kattotiilimurskaa joka satoi päällemme. Koska en uskonut kyseessä olevan käytännön pila, kaivoimme aseet esiin ja lähdimme loikkimaan sisään. Kaivettuani P90:n esiin selästäni aloin pohtimaan kuinka ihmeessä olin saanut sen tähän mennessä kuljetettua lentokoneessa Amerikkaan, ja samaisen tempun oli tehnyt Joe varsin isokokoisen M4 rynnäkkökiväärinsä kanssa. Pistin kuvainnollisesti jarrut pohjaan ja pysähdyin aloilleni. "Seis, tämä on ansa!" huusin Joelle joka innolla kirmasi eteenpäin pysähtymättä, joskin epäilin ettei hän ollut huomannut minun edes pysähtyneen. Tosin kuultuaan huutoni Joe pysähtyi ja kääntyi minuunpäin huutaen "Tule sisään, meillä ei ole varaa hukata tätä tilaisuutta". Tarkemmin miettien Joen sanoma piti kutinsa, en ollut aikaisemminkaan pelännyt ansoja sillä niiden kautta ainakin kohtasin viholliseni naamasta naamaan, tai ainakin hänen tai sen kätyreiden kautta sain lisävihjeitä siitä mitä tuli seuraavaksi tehdä. Lähdin juoksemaan Joen perään ja näin kuinka hän hyppäsi voltilla sisään oven vieressä olleesta ikkunasta. Itse päätin tehdä entreen suoraan etuovesta ja tein reippaan hyppypotkun suoraan oven keskukseen. Kuulin kuinka lukkopesä rasahti rikki ja ovet alkoivat avautua sisäänpäin. Osoitin P90:seni eteenpäin ja aloin huutamaan taisteluhuutoani. Oven takana oli kuitenkin vain pimeyttä enkä nähnyt eteeni. Tein ukemit lattialle ja tarkkailin ympäristöni mutten havainnut mitään, en edes Joea joka oli kuitenkin lasinsirpaleista päätellen loikannut sisään kuten olin nähnytkin. Samassa kirkas valo sokaisi minut ja jouduin pakosta sulkemaan silmäni. tein vaistomaisia väistöliikkeitä ja pyörin lattialla hyrrän lailla josta parhaimmatkin breakdancen harrastajat voisivat olla kateellisia. Näkökykyni palauduttua silmäni kuitenkin täytti ilmassa leijaileva konfetti ja ilmapallot. "Hyvää syntymäpäivää Agentti 2002!" kuului railakas huuto ympäriltäni. Hämmennyksessäni en voinut kuin katsoa äimistyneenä edessäni olevaa maisemaa joka oli pullollaan ihmisiä joista osa oli vieraita ja osa tuttuja. Tutuimpina henkilöinä edessä olivat Bill ja Joe jotka molemmat seisovat leveä hymy naamalla pöljät pahviset juhlahatut päässään joissa ilmeisesti kustannussyistä luki "Happy Millenium 2000" Samassa alkoi kaikua perinteine onnittelulaulu "Paljon onnea vaan ja sitä rataa" ja jostain sivuovesta alkoi vyöryä elefantinpoikasen kokoinen täytetekakku joka oli täytetty kermavaahdolla ja luotien näköisillä marenkileivonnaisilla. "No Agentti, tule syömään kakkua" Bill huusi. "Niin sinähän olet juhlakalu" Joe huusi kuin olisi halkeamassa onnesta. Tilanne ei minusta tuntunut yhtään niin juhlalliselta kuin olisi voinut luulla. "Sorkke kaverit, mutta syntymäpäiväni menivät jo viimeviikolla" sanoin ja kieräytin varmistimen sarjalle. Samassa valot katkesivat ja oli hetken pimeyttä, vain että valot syttyisivät uudelleen päälle. Kun valot palasivat oli kaikilla kymmenillä vieraillaan päässään kaasunaamarit ja aseet jotka osoittivat uhkaavasti minua. "Sääli, sillä siinä tapauksessa sinun täytyy kuolla!" kuului tuttu kumiseva ääni kuin se olisi tullut kaikkien suusta yhtä aikaa. Siinä hetkessä minun täytyy paljastaa ettei housujeni lannoittaminen eloperäisellä aineella ollut kaukana. Hammasta purren aloitin pitkän sarjan kohti kaasunaamaripäistän viereiden ja tuttujen laumaa. Yksi kerrallaan näin kuinka he tanssahtelivat verta purskien osumieni voimasta. Hetkeä myöhemmin aloin saada vastatulta vieraiden suunnasta. Koin tunteen jota en ollut tuntenut monesti sillä tunsin kuinka lyijy repi sisuksiani, ei vain yhden vaan lukuisten osumien voimasta. Kipu täytti koko kehoni ja täytti ajatukseni, se otti minusta yliotteen ja lopulta en voinut muuta kuin kaatua maahan. Se hetki tuntui ikuisuudelta, näin vain katon joka näkyi sumeana kaikaisuudessa. Vaikka tuska riipi sieluni syvyyksistä ihoni pintakerroksiin saakka, pystyin kuulemaan askelia. Kaikuvat askeleet päättyivät lähelleni ja näin kuinka yltäpäällä verestä uivat Bill ja Joe astelivat viereeni, he ottivat kaasunaamarit päästään ja katsoivat minua seisovilla silmillään. He kaivoivat Desert Eagle pistoolit taskuistaa ja synkronisoiduista käänsivät piiput osoittamaan kohti päätäni. Osoitettuaan hetken minua ylisuurilla pistooleillaan ja totesivat "Hyvää syntymäpäivää agentti 2002" ja laukaisivat aseensa. Onko tämä Agentin tarun loppu, vaiko jotain aivan muuta. Sen saa selville lukemalla seuraavan osan. Salainen agentti 2002 Uhka 2005 Osa kympit paukkuu! ensimmäisen sellaisen muodossa Agentti oli ainakin luullut pääseensä eteenpäin sillä he olivat Joen kanssa Floridassa jäljittämässä Billy Thompson nimistä henkilöä joka kertoi nettisivuillaan omaavansa tietoa aiheesta "Uhka 2005" joka kiinnosti agenttiamme hyvinkin paljon. Löydettyään Billyn talon sisällä räjähtää ja Agentin rynnättyä sisälle paljastuu että paikalla on järjestetty Agentille yllätysjuhlat hänen syntymäpäivänsä kunniaksi. Syntymäpäivät päättyvät kuitenkin verisesti tulitaisteluun missä hänen johtajansa ja paras ystävänsä teloittavat hänet tunteetta. Mutta eihän tämä voi pitää paikkaansa, eihän ?. Tunsin yhä kivun havahtuessani, mutta se polttava tunne koko ruumiistani kaikkosi piakkoin. Ilkeä tunne tuntui yhä käsissäni, keskittyen ranteiden seudulle. Koko ruumiini oli jäykkä turtana yhtä aikaa joka ei mielenkiintoisuudestaan huolimatta ollut kovin auvoinen tila. Avasin vaivaloisesti silmäni vain todetakseni että oli liian pimeää nähdäkseen kunnolla mitään. Selvää kuitenkin oli ilman näköaistianikin että olin yhä elossa ja roikuin käsistäni sillä jalkani eivät yltäneet maahan. Tähän tietoon lisättyäni silmistäni tulevan informaatiovirran pystyi toteamaan sen lisäksi että olin jossain missä oli pimeää ja tuntoaistini lisäsi kaiken päälle että oli kylmää, kosteaa ja jostain veti tosi pahasti. Lisäsin myös kuuloaistini jolloin kuulin hiljaista kuorsausta lähettyviltä. Onneksi silmäni tottuivat valotasoon varsin pian ja aloin tehdä kunnollisia havaintoja ympäristöstäni. Olin jonkinsorttisessa kellarissa mitä peitti kiviset seinät ja jostain ylhäältä katon suunnalta kajasti sinertävää valoa mutta pääni ei kääntynyt ihan niin ylös että olisin nähnyt sen tarkemmin. Vieressäni käsistään kahleissa roikkui Joe joka kuorsasi kuin pieni marsu pumpulikasan keskellä. Joskin vavahdin Joen läsnäoloa hetken mutta se kesti todellakin hetken sillä ei tarvinnut olla Freud tajutakseen että edellinen syntymäpäiväinsidenssi oli puhtaasti pääni sisällä tapahtunutta toimintaa. Päässäni jomotti siihen malliin ettei kyseessä voinut olla pelkkä Jetlag vaan aivokemiaani oli setkettu jälleen jollain ulkopuolisilla kemikaaleilla. Se missä ja milloin kyseinen oli tapahtunut on jäänyt epäselväksi sillä vaikka kello olisikin kädessäni niin en mitenkään pystyisi yltämään siihen tämänhetkisessä asemoinnissani jota ergonomiaan yhtään paremmin tutustuneet lääkärit moittisivat sitä vähintään sättivin sanakääntein. Ylsin potkaisemaan Joea joka havahtui marsu-unistaan saman tien huutaen "Ei äiti, en halua mennä kouluun!". Onneksi uusi potku havahdutti Joen takaisin tähän maailmaan hänen ruusunpunaisista lapsuusmuistoistaan. "Mikä on viimeinen muistamasi asia?" kysyin Joelta joka näytti vieläkin hieman uniselta. "No se kun äitini oli ostanut uuden koiranpennun joka karkasi, enkä halunnut mennä kouluun ennenkuin se löytyisi" Joe luetteli tarkasti. "Tarkoitin ennenkuin aloit nähdä kyseistä unta lapsuudestasi" Lisäsin Joelle joka alkoi pikkuhiljaa tajuta jälleen erinäisiä asioita, joskin pelkäsin ettei niillä taaskaan ollut mitään tekemistä tämänhetkisen tilanteemme kanssa. "tuota noin, mitä me tehtiin muuten viimeksi?" Joe sanoi pohtivan näköisenä. "Kele!" huusin Joelle ja jatkoin "hain sinut Irakista mistä lähdimme kohti Floridaa etsimään Billy Thompsonia". Joe näytti hetken mietteliäältä jonka jälkeen puisti päätään sanoen "sorry, no can do" Ymmärsin Joen pointin. Olimme saattaneet olla unten mailla tai muuten kemiallisesti tainnutettuina helposti vaikka samaiset neljä vuotta jotka luulimme viettäneemme lomalla Teneriffalla tai Irakissa. Todellisuus jossa luulimme eläneemme onkin ollut vain mieltemme valhetta, kuin pitkä painajaisuni josta ei voi herätä, poislukien se fakta että olimme juuri heränneet. Joka tapauksessa aikaa oli voinut kulua yhtälailla kymmenen tuntia kuin kymmenen vuotta. Hinkkasin leukaani rinnuksilleni todetakseni että minulla oli naamallani vain lyhyt sänki joka viittasi siihen että emme olleet roikkuneet tässä kovin kauaa, tai sitten naamakarvamme oli säännöllisesti huolettu joka taas ei paljastanut mitään. Olimme suhteellisen puhtaassa kunnossa muutenkin joka viittaisi siihen että emme olleet roikkuneet kovin kauaa täällä. "Aivan, lensimme Floridaan!" Joe huudahti yhtäkkiä joka sai minut huokaamaan helpotuksesta sillä mikäli Joe muistaa jotain mitä olimme yhdessä tehneet jonka minäkin muistin, eikä vain muistoja karvaisista lapsuudenlemmikeistään niin asiat olivat huomattavasti paremmin kuin vielä hetki sitten. Kysyin Joelta sitä pääsimmekö me perille asti, johon Joe vastasi kieltävästi. Tässä tapauksessa looginen ajatteluni tuli tulokseen että meidät oli huumattu tai nukutettu, joskin niillä ei tässä tapauksessa ollut kuin marginaalista eroa, lentomatkamme aikana, siellä kun on paha tapa nukahtaa mukaviin penkkeihin rauhoittavan huminan saattelemana. Kaikki tämä tarkoitti sitä että saatoimme olla missä tahansa, ehkä kuuta tai muita maan ulkopuolella sijaitsevia kohteita lukuunottamatta sillä kukaan, edes kansainvälinen salaliitto, ei käyttäisi järkyttäviä summia rahaa lennättääkseen muutamaa vastustajaansa avaruuteen kun heistä pääsisi eroon isohkolla tai ehkä vähän pienemmälläkin kivellä. Tästä voimme päätellä olevamme yhä Maassa, joskin sen tarkemmin paikanmäärittely on mahdotonta sillä voimme olla Siperiassa tai Taiwanissa yhtä hyvin kuin Filippiineilläkin. Sellin kylmähkö ilma kuitenkin viittaa viileämpään seutuun, mutta tämä voi johtua myös siitä termodynaamisesta tai jostain sinnepäin olevasta ilmiöstä että maakellareissa yleensä on kylmä. Pohdikeluni päättyi kuultuani äänen kuin joku olisi vieressäni pudonnut muutaman metrin kohti maata ja ottanut jalkapohjillaan siitä kontaktia. Käännähdin katsomaan Joee:n joka ei enää ollut siinä missä äsken vaan lattialla irti kahleistaan. Joe käännähti minuun päin ja näytti käsiään. "Yksi Tooga vai mikä ikinä se olikaan tuolla Intiassa opetti tämmöisen tempun jolla kaikki ranteen luut saa irrotettua toisistaan jonka jälkeen ranteidensa muiluttaminen ahtaista paikoista on lastenleikkiä, joskin se sattuu aika paljon ja näyttää äärimmäisen iljettävältä. Ja iljettäviltä hänen muodottamat ja lurpsahtaneet kätensä olivatkin. "Hyvä, nyt kun olet irti voit irrottaa minutkin" sanoin Joelle toiveikkaana. "On vain yksi ongelma, kyseinen viisas mies ei opettanut minulle kuinka laittaa kädet takaisin kasaan joten lukkojesi avaaminen voi olla hieman hankalaa". "Nyt opettelet laittamaan ne nivelesi takaisin ennenkuin tulen henkilökohtaisesti tunkemaan ne hanuriisi, enkä taaskaan tarkoita mitään musiikki-instrumenttia" huusin Joelle niin että sellimme kaikui. Ilmeisesti kellarin seinät hajosivat aamuihinsa sillä pelkän huutoni resonanssin voimasta sen rappaukset valuivat lähestulkoon jauhona maahan ja samalla kahleeni seinään yhdistävät pultit vapaa-ehtoisesti pyörivät irti irrottaen minutkin seinästä. Seuraavaksi olisikin hyvä idea poistua montusta ennenkuin koko paikka sortuisi päällemme. Joe oli samaa mieltä ja teimme synkronisoidun hyppypotkun vastakkaisella seinällä olevaan oveen. Yllättäen ovi olikin auki ja sen takaa paljastui luminen erämaa ja muutama nuhainen mänty joka paljasti sen että olimme jossakin aivan liian kaukana pohjoisessa. Takanamme oven takana kuului kolinaa ja rapinaa siihen saakka että se loppui ja possahtavan äänen saattelemana suurehko pölypilvi pullahti ulos sen sisuksista. Olimme nyt jossain pohjolan perukoilla, lähes alasti ja aseitta tietämättä mitään siitä kauanko olimme olleet tajuttomina ja mitä meille oli tehty sen aikana tai mitä maailmassa oli samaan aikaan tapahtunut. Hetkeä myöhemmin tosin saimme vihjeen olinpaikastamme kun löysimme monttuun vievän oleven vierestä puisen kulahtaneen kyltin jossa luki "Isoisä Herman Van Guugel sukuineen varastoi tässä varastossa perunoitaan 1840-1997 USA Alaska". Tämä tieto paljasti meille sen että olimme Alaskassa, ellei joku ollut erikseen laittanut kylttiä tuohon hämäämään meitä, tai hämäämään meitä että hämääntyisimme hämäyksestä ja hämääntyisimme hämäyksestä hämääntyneinä. Sanojen alkaessa mennä jälleen liian hankaliksi otin syvän henkäyksen raikasta ilmaa ja yritin pohtia kuinka pelastuisimme jälleen tästä tukalasta tilanteesta. Joe kuitenkin paljasti jälleen hyödyllisyyteensä huikkaamaalla löytäneensä tuoreet moottorikelkan jäljet lumesta. Tarkastettuani nopesti että kyseinen havainto piti paikkansa, jäi meille vain yksi tapa ottaa selvää minne jäljet johtaisivat ja se oli niinkin yksinkertainen että käyttäisimme niin sanottua apostolinkyytiä eli liikkumiseen tarkoitettuja lihaksiamme jaloissa ja kävelisimme jälkien perässä kunnes ne johtaisivat johonkin. Kävimme tuumasta toimeen huolimatta kylmästä ilmasta ja kepoisesta varustuksesta, sillä ulkona ei ollut tässä kohdassa yhtään sen kylmempää tai lämpimämpää kuin siellä minne olimme nyt menossa. Jäätyykö Agentti tällä kertaa Alaskan kylmyyteen tai syövätkö hänet kenties sudet ?. Lue seuraava osa saadaksesi selville. Salainen Agentti 2002 Uhka 2005 Osa "Saku Koivu" kertausta edellisestä osasta: Pakollisen unijakson jälkeen Agentti herää Alaskassa pienessä perunakellarissa. Kävi selväksi että hänet ja Joe oli tainnutettu heidän lentomatkansa aikana ja sitten siirretty jo mainittuun perunakellariin. Agentin ja Joen vierailu Billy Thompsonin luona joka viimeisimpien tietojen mukaan omaa äärimmäisen olennaista tietoa siitä mitä seuraavaksi tehdä tai toimia liittyen mystiseen "Uhka 2005" sanaan joka on ollut merkkinä Agentille siitä että hän olisi lähestymässä. lähestymistä ei kuitenkan ole tapahatunut juurikaan maantieteellisesti katsoen ja tällä hetkellä Agentti ja Joe seuraavat tuoretta moottorikelkkajälkeä Alaskan viileähkössä ilmastossa. Oli vielä aamu joten oli valoisaa, tai näin ainakin voisi päätellä sillä Alaskassa ei ole valoisaakaan tähän aikaa vuodesta kuin aamuisin. Olimme seuraneet kelkkauraa arvioni mukaan jo ainakin tunnin, mutta jokainen armeijassa ollut tietää että ahdistava marssiminen tuntuu aina kestävän kauemmin kuin se oikeasti olisi kestänyt. Lopulta kuitenkin aloimme nähdä jotain muutakin sivistykseen viittaavaa kuin edessämme jatkuneet moottorikelkan jäljet sillä edessämme näkyi ihka aito hirsimökki jonka piipusta tuprutti kutsuvasta savua. Pihalle oli jätetty moottorikelkka johon edessämme kulkeneet jäljet yllättäen johtivat. Koska olimme aseettomia, täytyi meidän ensin tiedustella sisällä olevan uhkan määrä ja taso eikä vain juosta sisään, jonka tekisimme automaattisesti jos olisimme aseistettuja jollain kättä pidemmällä armamentilla. Otimme tähystyssuojaa suurehkon kuusen juurelta ja koitimme nähdä mitä sisällä oli. Suurehkosta huuruisesta ikkunasta pystyimmekin näkemään yhden henkilön juomassa kaakaota, se kuinka Joe päätteli miehen juovan kaakaota eikä esim kahvia tai vettä johon oli sekoitettu soraa, sahanpurua ja tuhkaa jäi minulle epäselväksi, kai kyseessä oli niitä ninjajuttuja. Joe tokaisia ettei aisti ympärillä suurta uhkaa ja olisi valmis iskuun. Ehdin juuri ja juuri hymähtää myöntävästi kun Joe jo sanoi menevänsä katon kautta. lausahdin Joelle asian olevan selvä ja jo hetken kuluttua Joe singahti katolle muutaman kuusen ja männyn kautta kuin yliaktiivinen liito-orava. Itse tyydyin kävelemään suoraan mökin etuovelle ja koputin oveen. Hetken kuluttua kuulin sadattelua ja lähestyviä askelia. Samalla hetkellä kun ovi oli enemän auki kuin kiinni annoin oikean suorani puhua ja eteeni käppäillyt mieshenkilö oli virallisesti tainnutettu siitäkin huolimatta ettei kukaan ollut laskemassa hänelle sekunteja. Istahdin pöytään odottamaan Joea jonka epäilin piakkoin liittyvän seuraani, joskin oven kautta koska hänen olisi juomakupin sisällön tapaan lasten leikkiä havainnoida että savupiippu päättyi pienehköön kaminaan eikä tulisijaan. Piakkoin hyvin reilusti mustunut ja savua yskähtelevä Joe astelikin sisään ovesta, istahti pöytään ja otti maistiaiset pöydälle olleesta kupista. "Se oli kaakaota, kuten sanoin" Joe sanoi ylpeänä ja hymyili. Mökki oli sisustukseltaan kuin mikä tahansa keskellä mettää oleva mökki. Seinällä muutama metsästysmuisto joista varsin tyhmän ilmeen omannut Karibu tuntui kyyläävän minua liiankin innokkaasti joak kieltämättä häiritsi keskittymistäni hiukan. Pikaisella lisätarkastuksella löysin mökin kätköistä kaksi pumppuhaulikkoa ja kasan niihin sopivia ammuksia. Panoskasata löytyi epämääräinen määrä skeettejä, trappejä, buckkeja ja slugeja. Samaisesta kaapista löytyi myös panosvöitä ja metsästykseen soveltuvia maastotakkeja. Laittaessani lämmintä päälle huikkasi Joe jälleen olennaisesta havainnosta, sillä mökin takana jyrkän alamäen päässä oli järvi jonka jäällä oli lentokone. Tutkailin nopeasti tyrmäämäni miehen taskut ja löysin sieltä avaimet sekä moottorikelkkaan että lentokoneeseen. Ei tarvinnut olla logistiikan maisteri arvatakseen kumman avaimista valitsin ja iloisesti loikkelehdimme Joen kanssa lentokoneelle huolellisesti jättäen muutaman lisäpuun kaminaan ja sulkien oven perässämme ettei miehellä vain tule kylmä herätessään. Järven jäällä odotellut lentokone oli tyypillinen nykyaikainen kaksitaso kahdella moottorilla. Väriltään se oli ruman keltainen ja jalustana siinä oli sukset. Mittaristo näytti että kone oli vasta tankattu ja koneen perässä oli useita jerryjä lisälöpöä josko kävisi niin että se menovesi meinaisi lopahtaa kesken kaiken. Tällä kertaa en suostunut luottamaan Joen lentäjäntaitoihin vaan hyppäsin itse puikkoihin. Joskin siitä kun olin viimeksi lentänyt oli jo aika kauan, kuuluihan kaikkien yleisimpien kulkuneuvojen käsittelyn opettelu jokaisen Erikoisten erikoisjoukkojen jäsenen peruskoulutukseen ja samalla lisäkurssitettuna tekemään sama silmät suljettuina ja kädet selän takana ajoneuvon ollessa tulessa, syöksykierteessä ja aivan liian lähellä vuorenrinnettä. Ikävänä puolena tosin se että aika harva läpäisee kyseistä lisäkurssia. Käynnistin moottorin ja liuimme irti maasta ja otimme suunnaksi Floridan, jälleen kerran. Tällä kertaa laitoin Joen ninjan ominaisuudessaan nuuskimaan lentokoneen sisuksen ettei sieltä löytyisi uusia kemikaaliyllätyksiä. Matka sujui ongelmitta vaihtuvia maisemia katsoessa. Aina kun löpö meinasi loppua kävi Joe tankkaamassa konetta suoraan ulkopuolelta. En tiedä oliko Joe koskaan aikaisemmin tehnyt moisia stuntteja, mutta ainakin hän vaikutti pitävän toimenpiteestä kylmästä vastatuulesta huolimatta. Kuin ihmeen kaupalla pääsimme lopulta Floridaan. Vältimme turhan mielenkiinnon ohittamalla lentokentät kaukaa ja lentämällä muutenkin sivistyksen keskellä matalalla ettei meitä huomattaisi tutkassa, ties vaikka meitä olisi luultu umpikahjoiksi tolloiksi jotka koittaisivat tuhota jonkun kansallismonumentin kaksitasolla. Lentäessämme Floridan aurinkorantojen ja appelssiiniviljemien yli, kaiveli Joe kuvamuististaan mistä löytäisimme etsimämme Billy Thompsonin talon. Sitten Joe osoitti sormellaan alapäin paikallista lähiötä. "Sunnyhunnybunnyroad 123 A 8, tuolla hän asuu!". En voinut oikein muutakaan kuin ohjata koneen kohti alla kiitävää lähiötä ja etsiä sopivaa laskeutumispaikkaa. Onneksi alue oli varsin kovaluokkainen sillä sopiva laskutusmispaikka löytyikin sen myötä tuotapikaa. Minne Agentti laskeutuu ja mitä siellä häntä odottaa, alkaako loppu lähestyä, loppuvatko nämä tyhmät kysymykset myös sitten sillä ne alkavat hajottaa. Etsivä löytää vastauksensa seuraavasta osasta. Salainen Agentti 2002 Uhka 2005 Osa 2x6 tai 6x2 Tapahtui edellisessä osassa: Selvittyään traumaattisesta unijaksosta ja vähintään yhtä traumaattisesta parituntisesta Alaskan jäisistä maastoista on dynaaminen duomme jälleen matkalla kohti Floridaa. edellinen osa jäi kohtaan missä Agentti oli laskeutumassa, mutta minne floridassa voi laskeutua lentokoneella jossa on sukset ?. Molkis!, sanoi lentokone joka putosi hallitun kaoottisesti isohkoon uima-altaaseen jonkun ökypörhön tai turhan julkkiksen takapihalla. Olin tottunut vastaavanlaisiin laskeutumisiin lyhyen mutta vähintäänkin vaiherikkaan urani aikana. Valitettavasti Sunnyhunnybunnyroadilla ei harrastettu tarpeeksi isoja uima-altaita sillä koneemme piti jättää muutaman korttelin päähän. Vihainen talon omistaja oli tulossa kertomaan meille mitä mieltä oli rumasta lentokoneesta uima-altaassaan kunnes näki minun ja Joen ulostautuvan koneesta. Ilmeisesti mies ei ollut nähnyt ennen maastopukuun ja haulikkoihin pukeutuneita henkilöitä tai sitten hän pelkäsi Joen näköisiä rujoja henkilöitä pukeutuneena maastopukuun ja haulikkoon. Siitä miten haulikkoon voidaan pukeutua voidaan tietysti olla montaa mieltä, mutta emme keskity tähän aiheeseen enempää. Joe oli selvästi elementissään ja ja pumppasi innoissaan panoksia yksi kerrallaan aseen makasiinista vain ottaakseen ne näppärästi ilmasta kiinni ja ladatakseen ne uudelleen sisään pidennettyyn makasiiniin varsin hyvällä nopeudella. Itse en lähtenyt moiseen kikkailuun vaan käytin sisäistä kompassiani ja otin suuntiman kohti Thompsonin taloa. Aikaa ei ollut juurikaan hukattavissa sillä vihollisillamme oli tuntematon määrä etumatkaa joka oli jo aivan liikaa. Sen enempää aikailematta lähdimme etenemään kohti kohdettamme linnuntien jälkeen lyhintä reittiä joka kulki huomattavan monen pihan läpi ja talon yli. Ottaen huomioon että olimme varsin kovaluokkaisella alueella olisi fiksumpaa silti varmasti ollut juosta tietä pitkin sillä taloja ympäröi yleensä vähintään kolmemetrinen aita ja monet niistä terästetty piikkilangalla, lasinsiruilla, sähköesteillä tai muulla mukavalla. Kyseiset esteet eivät kuitenkaan pahemmin hidastaneet meitä, ainakaan Joea joka ninjan ominaisuudessa kohtaa vastaanlaisia esteitä liikkuessaan kodissaankin keittiöstä vessaan. Lopulta tutunnäköinen tienviitta tai nimi joka tienviitassa luki oli edessämme. Nopealla katselmuksella laskimme oikean talon kaikkien niiden talojen joukosta joita tien laidat olivat täynnä tuntien alueen tonttien hinnat. Rakennus oli suurehko omakotitalo, tai ehkä paremminkin omakotikartano. Onneksi ihan mielenterveydellisistä syistä talo oli täysin erinäköinen kuin epämiellyttävässä unisessiossani. Nopeassa tähystyksessä emme havainneet minkäänlaisia uhkia, ellei maastopyörillään ohi pyöräilevää tenavalaumaa sellaiseksi lasketa. lasten ilme oli jälleen sitä luokkaa että siitä irtoaisi monet naurut jonkinsorttisessa piilokameraohjelmassa. Kyseessä ei ollut kuitenkaan mikään sunnuntai-illan hömppäviihde parhaaseen katseluaikaan vaan taistelu Amerikkalaisen elämäntavan ja maailmanrauhan puolesta, toivon mukaan ei kuitenkaan tärkeysjärjestyksessä kuin miltä minustakin monesti valitettavasti tuntuu. Pohtiessani globaaleja asioita mieli mutrulla, teki Joe aloitteen ja kissamaisella agiliteetilla heivasi itsensä etupihalla olleen koristepensaan kautta talon katolle varsin vaikuttavassa 1.8 sekunnissa. Annoin Joelle mielikuvitustaputukset sillä turha meteli olisi voinut paljastaa meidät. Joe näytti käsimerkkiä että alue oli selvä ja jäi katolle tähystämään. Hengitin syvään ja valmistauduin omaan liikkeeseeni. tarkoitukseni oli korkeintaan kolmen sekunnin lyhyellä syöksyllä ylittää aita, siirtyä ukemilla koristepensaan taakse ja siitä ryömiä pihavajan taakse. Suunniteltuani liikeeni yksityiskohtaisesti mielessäni valmistauduin suoritukseen sulkemalla silmäni ja tyhjentämällä sen maallisista ajatuksista toistamalla "olen zen laama" kaksikymmentäkahdeksan kertaa ja loikkasin aidan yli. Hetkeä myöhemmin olin puutarhavajan takana. Suoritukseni oli mennyt täysin nappiin lukuunottamatta sitä että aidan ylitettyäni putosin suoraan persuksilleni aidan takana olleeseen petuniapenkkiin, kompastuin vasempaan kenkääni ja lensin turvalleni koristepensaaseen joka oli evoluution myötä kehittänyt itselleen moista tunkeilua ajatellen pitkänpuoleisia piikkejä. Lopun ryömintäosuus sen sijaan onnistui mainiosti sillä käveleminen ei enää tuntunut hyvältä edellisten suorituksien jälkeen. Näytin käsimerkillä olevani valmis johon Joe vastasi että menisi sisään kolmessa sekunnissa. Ennenkuin edes tajusin että minun pitäisi olla valmiina samalla hetkellä menemään sisään kilahti ikkuna jo rikki ja näin vilaukselta jotain Joen näköistä vilahtavan jo rikkinäisestä ikkunasta sisään. Potkin lihaksiini jälleen eloa jo syöksyin portaita ylös kohti rakennuksen etuovea. Onneksi Amerikassa ovet avautuvat sisäänpäin ja herra Thompson ei ollut panostanut ovensa lukitsemiseen sillä ovi kaatui lähes karmeineen sisään. Suuressa eteishallissa näinkin jo Joen joka oli piiloutunut suurehkoon Bing dynastian aikaiseen vaasiin valmiina mihin tahansa. Aula oli rauhallinen, jopa liian rauhallinen kuten oli tapana sanoa. Itse asiassa kun katselin nopeasti ympärilleni niinpystyin toteamaan että paikalla oli jo käyty useampaankin kertaan. Eteisessä ei nimittäin ollut mitään muuta ehjää esinettä kuin samainen vaasi johon Joe oli päättänyt itsensä majoittaa toistaiseksi. Tämän lisäksi poliisin jättämät keltaiset "Rikospaikka - Ei pääsyä" teipit toivat väriä aulan muuten niin ankean vaaleaan väripalettiin. Nostin nopeasti ovea todetakseni vain että oven lukot oli jo valmiiksi murrettu ja ovi oli laitettu takaisin seinään ilmastointiteipillä. Katsoin Joeen päin ja lausahdin vakavasti. "Jos tämä olisi elokuva niin kohta paikka parveilee yleisen järjestyksen ja turvallisuuden ylläpitäjiä eli kansanomaisesti sinivuokkoja sillä rikollisethan aina palaavat rikospaikalle. Joe oli selvästi katsellut samoja elokuvia sillä hän nyökytteli päätään vähintään yhtä vakavasti ja loikkasi ulos vaasista, jonka parasta ennen päivä näytti juuri umpeutuneen koska sekin päätti muuttaa olomuotoaan vähemmän yhtenäiseksi kokonaisuudeksi. Päätimme Joen kansa yhteistuumin tarkastaa rakennuksen niiden kuuluisien johtolankojen varalta ja päätimme kääntää rakennuksen kuvainnollisesti ylösalaisin. Tehtävässä ei tosin kestänyt kovin kauaa sillä kaikki talon irtaimisto oli jo valmiiksi levitelty ympäiinsä josta pystyttiin tekemään nerokkaita johtopäätöksiä siitä että joku muukin oli etsinyt sitä mitä mekin olimme etsimässä. "Mitä me muuten etsitään" Joe kysyi yllättäen. "Johtolankoja Joe hyvä" vastasin johon Joe vastasi "No, miltä ne näyttää, vois olla vähän helpompi niitä löytää". Ymmärsin vihdoin Joe pointin ja pohdin hetken mitä me olimme hakemassa. Muistini syövereistä kaivoin muiston jossa puhuttiin kansiosta jonka kannessa luki "Uhka 2005". Jatkoimme etsimistä eikä edes kaikista rumiempien taulujen takaa löytynyt kassakaappeja. Etsintämme sai ikävän päätöksen kun muuan takkahuoneen lattialta löytyi maahan liidulla piirretty silhuetti joka tarkoitti vain yhtä asiaa. " Tässä huoneeseessa on tapahtunut henkirikos" sanoin vakavalla äänellä. "No shit Sherlock" Joe sanoi vähän ikävän oloisesti muttei lainkaan ilkeällä äänellä. Sen sijaan ilkeitä kiliseviä ääniä pääsi lattialta jalkojemme juuresta. Käännettyämme tutkapallomme lattian suuntaan paljastui että lattialla oli sadoittain, ellei tuhansittain hylsyjä joista jokainen oli numeroitu erikseen pienellä muovilapulla. Olimme siis tukeutuneet rikospaikalle ja organisoidusti sotkeneet jo valmiiksi sotketut todisteet. Onneksi päivän pelasti jälleen Joe joka havaisti palaneen käryä, joskin jälleen kuvainnollisesti mutta kuitenkin varsin osuvasti sanottuna. "Hei, takassa on selvästi poltettu jotain" Joe hihkaisi äänekkäästi. Valuin itse hetken kuluttua paikalle yrittäen olla liukastumatta pyöreisiin hylsyihin joita oli kuin palloja pallomeressä eli paljon ja joka paikassa. Nopealla tarkastelulla havaitsin että tulisijassa oli suurehko nippu hiiltynyttä paperia. Hapuilevat yritykseni nostaa kyseiset paperit pois tulisijasta johtivat siihen että jo valmiiksi karbonisoitunut paperi murentui tuhkaksi kutsutuksi aineeksi. Onneksi paperinipun paksuus oli suojannut muutamaa paperia joista pystyi lukemaan vielä ihmisten kieleksi havaittavaa ja ymmärrättävää tekstiä. Vähä teksti joka paperista oli purettavissa sanoihin: "Suuri uhka", "Elinoitava", "Valkoinen talo", "Maailmanherruus" Otin kasvoilleni ilmeen "Hämmentyneen yllättynyt" ja lausahdin "Suuri skotti!" ja jatkoin stragisen tunnelmaa nostavan tauon jälkeen "jokin epämiellyttävä taho pitää suurimpana uhkanaan valkoista taloa jonka se aikoo eliminoida saavuttaakseen maailmanherruuden!". Hetken mietittyäni tosin muistin että kyseinen paperinivaska oli löytynyt valkoisesta talosta ja jäljelle jääneistä jäännöksistä oli vielä havaittavissa liittovaltion virallisen kotka joka merkitsi että paperit oli mitä todennäköisimmin tehty valkoisessa talossa. Toisaalta, mistä muualtakaan voitaisiin antaa käskyt lähettää kaikki agentit lomalle ja siirtää heidän päämajansa napapiirille. En edes jaksanut ajatella miksi en ollut keksinyt tätä aikaisemmin, mutta tulipahan vähän maisemia katseltua siinä sivussa. "Seuraava suuntamme on siis valkoinen talo, se on rannikkoa ylös pohjoiseen" totesin äänellä kuin olisin tietävänikin jotain, vaikka olinkin livästi sanottuna hieman pettynyt omiin päättelykykyyni. Mitä Agentti ja Joe löytävät valkoisesta talosta, onko ihmiskunnalla enää toivoa?. Lukemalla seuraavan osan voi sekin monen muun asian ohella selvitä. Salainen agentti 2002 Uhka 2005 Osa: "Juudas Iscariot" Yhäkin anonyyminä pysytellyt Agentti ja Joe ovat selvinneet Alaskan kylmyydestä, lentomatkasta Floridaan ja ökylähiön turvajärjestelmistä löytääkseen itsensä sieltä minne he olivat matkalla eli muuan herra Thompsonin taloon mistä he toivoivat löytävänsä tietoa mystisestä "Uhka 2005:sta" joka on ollut tämän tarinan ydin jo aika monen osan ajan. He saapuvat kuitenkin aivan liian myöhään sillä herra Thompsonin talo kohdannut jo muutaman yliaktiivisen remonttireiskan ja paikallisen CSI:n vierailun. Ihme kyllä Agentti ja Joe löytävät vihjeen joka johdattaa heidät suoraan vallan ytimeen eli valkoiseen taloon. Saavuimme Washingtoniin iltahämärään. Olimme vuokranneet auton Floridasta ja olimme ajaneet pysähtymättä koko matkan maan eteläpäästä pohjoispäähän. tai no luonnollisesti autoa täytyi pysähtyä tankkaamaan satunnaisesti sillä itsekseen kulkevaa autoa ei monista yrityksistä huolimatta vielä oltu saatu keksittyä. Radio pauhasi ärsyttävää jenkkimusiikkia joiden syvällisin sanoma oli ilmeisesti koodattu äännähdyksiin "Yo yo" ja "Bling bling". Ennen virallista valtiovierailua valkoiseen taloon oli kuitenkin varmaan hankittava pukuetiketin mukaista varustusta ja oikean kaliberin juhlakaluja. Onneksi tiesin täsmälleen oikean paikan missä tämän suorittaa ja fiksuimmat lukijat sen jo arvaavatkin. Washingtonin kultturellin ja fiinin kliinisen keskustan sijaan ajoimme auton kaupungin laitamilla sijaitsevalle "ei niin fiinin kliiniselle" asuntoalueelle missä kiinteistöhinnat olivat verrattavavissa kengänpohjan korkeuteen maanpinnasta tavallisen kävelysuorituksen aikana. Jätimme auton kulahtaneen koripallokentän viereenl. Auton lukitseminen olisi ollut ajanhukkaa sillä jo tiemme ylitettyä auto oli jo hävinnyt, todennäköisesti maalattu ja saanut svengaavamman rekisteritunnuksen kuten "L33tR4pSk83r4eva" Saavuimme tutun suurehkon oven eteen. Koputin oveen ja hetken kuluttua sen takaa alkoi kuulua ääniä joita pääsee kun joku liikkuu oven takana. Pieni luukku aukesi oven keskikohdalla ja ennenkuin tutut verestävät silmät tulivat luukkuun työnsin käteni sisään ja otin takana olevan körmyn nenästä kiinni ja käänsin sitä puoli kierrosta vasemmalle. "Ovi auki painajainen" sanoin formaalin ärtyneellä äänellä. Ilmeisesti juomani 38 energiajuomaa olivat tehneet minusta arvaamattoman ja agressiivisen. Körmy tajusi vihjeen tai tunnisti minut äänestä. Joka tapauksessa saavutin tarkoitukseni ja ovi avautui jolloin päästin otteeni körmyn isosta nenästä. Tuttu jääkaappipakastin oli yhä vahtimassa Jees jees miehen eli tuttavallisemmin Jessen asekaupan ovea. Körmyn puku oli vaihtunut muutamaa kokoa suurempaan mutta vaikutti siltä että sekin oli räjähtämässä atomeiksi piakkoin vielä isomman mieshenkilön päällä. Ohjasimme itsemme ylös portaita ja saavuimme yhäkin tutun näköiseen hämyiseen tilaan. Viherkasveja oli näemmä siirrelty hieman mutta tila oli muuten samanlainen. Pienen etsinnän jälkeen havaitsin Jessenkin istumassa suurella pöydällään. "Moro" Jesse lausahti tuttavallisesti johon vastasin samoja sanoja käyttäen niin tuttavallisesti kuin kofeiinin yliannostuksessa oleva henkilö voi sanoa. "Olet näköjään käynyt velikultani putiikissa" Jesse sanoi vilkuillen yhä päässäni olevaa lippistä ja hypähti pois pöydältä. "Joo tulihan siellä käytyä, en vaan tiedä milloin". "No sitä se ikä ja vaarallinen ammatti tuottaa" Jesse sanoi ivallisesti. Puristin naamalleni hymyn ja vihjasin Jesselle hampaitteni välistä että voisi vain ottaa artikkelinsa esiin. Jesse oli hiekka ja lumipesun kestävä liikemies joten rivakalla ranneliikkellä hän kaukosäätimen avustuksella kääsin hyllyt osoittamaan iloisemman puolensa meitä kohti ja sääti valon sopivaksi niiden tarkempaa tarkastelua varten. Joe loikki asehyllyjen luokse kuin pikkulapsi karkkikauppaan mutta itse siirryin ajoneuvojen puolelle. Panssarivaununi oli ollut seisonnassa edelliset neljä vuotta jossain varastossa ja se olisi muutenkin vähän liiankin panssarivaunu sopiakseni suunnitelmiini. Sen sijaan silmiini osui tumma Humvee eli armeijan käyttämä panssaroitu jeeppi. Mukana oli tuttuun tapaan hyvät poppivehkeet ja ilmastointi. Lisäksi katolle oli saatavissa sopivia lisämausteita."Otan tämän auton ja katolle jotain mistä lähtee vähintään 12.7 millistä automaatilla" sanoin Jesselle ja heitin hänelle pankkikorttini. Muutamaa varttia myöhemmin, varustettua itsenikin SC2000 rynnäkkökiväärin monitoimilaukaisimella ja siihen sopivilla monitoimipanoksilla. Lisäksi otin uuden mustan takin ja vaihteeksi pyöreät tummanruskeat aurinkolasit. Hetkeä myöhemmin otimme suunnan kohti valkoista taloa. Emme kohdaneet suurtakaan vastarintaa sillä yöllä liikenne oli rauhallisempaa. Vältimme turhan virkavallan suoman mielenkiinnon ajamalla sääntöjen mukaan ja annoimme heidän rauhassa keskittyä donitsiensa nauttimiseen. Piakkoin näkökenttäämme tulikin hyvin valaistu Capital hill joka tarkoitti sitä että olimme lähellä. Jos arvioni pitivät paikkansa niin vanha puhelinkioskireitti ei enää toimisi tai johtaisi suoraan Roosevelt talon paperisilppuriin. Olin valmis ottamaan sen riskin että kuvainnollisesti kävelisimme suoraan rakennukseen. Joskin tällä kertaa aioin antaa Humveen suorittaa käveleminen. Valkoisen talon alkaessa täyttää koko näkökentän huikkasin Joelle takapenkin suuntaan "No niin, mennään sisälle, muita että ne tummapukuiset jampat on meidän puolella ja niitä ammutaan vaan itsepuolustukseksi, saitko ?". Näin Joen nyökyttelen taustapeilistä joskin vaikuttin että hän oli kiinnostuneempi hyväilemään sylissään olevaa ilmatorjuntakonekivääriä. Hetken kuluttua näin Joen silmissä jonkinlaisen välähdyksen ja hän avasi kattoluukun ja hävisi sinne aseineen. Saavuimme ensimmäiselle portille. Turvamiehet olivat valmiita pysäyttämän meidät kulkulupien tarkastusta vartn kunnes huomasivat että emme olleet pysähtymässä moista toimitusta varten vaan fiksusti koulutettuina ammattilaisina hyppäsivat pois lujaa eteenpäin kulkevan auton edestä. Puomi muuttui hetkessä polttopuiksi ja ei kestäisi enää kauaa kunnes helvetti ryöstäytyisi irti valkoisen talon alueella. Sen sijaan että olisin yrittänyt ajaa autolla sinne mistä autoilla on tarkoitus mennä sisään, suuntasin ohjaukseni kohti sitä ovea josta oli tarkoitus tulla sisään jalan. Jyrkät portaat eivät tehneet Humveen käsittämättömän kokoiselle moottorille minkäänlaisia ongelmia mutta auton jousituksilla saattaisi olla jotain sanottavaa. Onneksi auto oli tehty periaatteella "Made to last" jolla tosin ei ole mitään tekemistä kalojen tai viimeisenä olemisen kanssa. Ovi pärähti nätisti auki auton lehmäpuskureiden työntäessä niitä edellään. Onneksi tässä osassa valkoista taloa oli varsin leveät käytävät joten auton hallinta ei tuottanut juurikaan ongelmaa, lisäksi koska oli yö ei käytävillä liikkunut juurikaa ylimääräisiä henkilöitä. Olimme vauhdilla etenemässä kohti valkoisen talon pyhintä keskusta jonka ovet alkoivat olla panssaroituja. Tosin juurikin sitä varten oli konekivääri katolla ja Joe sen takana. "Seuraava ovi on panssaroitu, tuhoa se" annoin käskyjä radiopuhelimesta Joelle joka kuittasi sen huutamalla epäselviä taisteluhuutoja. Hetkeä myöhemmin repivät ratatus alkoi kuulua ja satavat hylsyt kaapia auton maalipintaa auton katosta. Näin kuinka edessä oleva ovi alkoi kipinöidä siihen osuvien panoksien voimasta ja piti vain toivoa että tulivoima riittäisi heikentämään sitä tarpeeksi että pääsisimme sisään yhdistettynä auton liikevoimaan. Reippaan törmäysäänen kyydittämänä olimme hetkeä myöhemmin oven sisäpuolella. Oven takana oli jonkinsorttinen ruokasali ja hetkeä hyöhemmin ila oli täynnä lentäviä pöydänosia, hopea-aterimia,pöytäliinoja, posliininkappaleita ja paikallisen muken tuotevalikoimaa. harmittelin ettei meillä ollut aikaa tutustua tarkemmin paikallisiin kulinariatuotteisiin sillä syöminen oli päässyt tällä kahden miehen maailmanpelastusoperaation aikana päässyt taas kerran unohtumaan. Joe ei näyttänyt olevan kiinnostunut ruuasta vaan ammuskeli ilmassa lenteleviä lautasia. Ruokasalin päässä näkyi viimeinen ovi joka meidän toivon mukaan tulisi teloa sillä sen takaa toivon mukaan löytyisi se mitä olin täältä hakemassa. Onko oven takana se mitä Agentti on hakemassa ?. Mitä oven takana on ?. Seuraavaa jaksoa odotellessasi voit kouluttaa itseäsi vaikka käymällä kirjastossa. Salainen agentti 2002 "Uhka 2005" Osa: 14 ilman mitään turhiä höpötyksiä. Agentti ja Joe ovat päässee tunkeutuman varsin isolla automobiililla Amerikan vallan ytimeen eli suoraan valkoiseen taloon. Tuhottuaan kallista valkoista kalustoa aika monen veronmaksajan rahoilla he saapuvat suurehkon oven eteen jonka takaa he uskovat löytävänsä etsivänsä eli minkä ?. Suuret kaksoisovet valaistuivat enstistäkin valkoisemmiksi auton valojen keilassa. Pikkuhiljaa oven lähestysessä valmistauduin törmäykseen ja sivusilmällä näin kuinka Joekin tarrasi kengänpohjillaan lujasti kiinni penkkiin. Hetken kuluttua oven saranat saivat aivan liikaa liike-energiaa ja taivuttuaan tarpeeksi sen voimasta ne irtosivat kokonaan ja lensivät komeassa kaaressa fysiikan lakeja mukaillen kukin suuntaansa. Valitettavasti toinen ovista, tai jonkin sen kappaleista päätyi hyvin lyhyen ilmalentosta päätteeksi suoraan etulasiin peittäen näkyvyyden Vedin välittömästi ronskisti käsijarrua ja tunsin kuinka auto alkoi kääntyä sivulleen ja hiljentää vauhtia. Tämä oli äärimmäisen hyvä juttu sillä juurikin tähän pyrin kyseisellä manooverilla. Käänsin ikkunanpesun päälle ja annoin myvin moottoroitujen pyyhkimien siirtää lasille ilmaantuneen ylimääräisen töhkän pois tieltä. Samalla kun ovenkappaleet siirtyivät pois näkyvyyteni tieltä aloin nähdä myös huoneen sisältöä. Huone näytti pyöreältä ja sen keskellä oli huoneen myötäinen kehässä oleva pöytä. Pöydän takana istui monta hyvin yllättyneen näköistä pukuihin pukeutunutta miestä. Avasin oven ja astelin ulso autosta katsellen ympärilleni epäilevän näköisenä. "Mitä ihmettä tämä on" kysyi joku pukumiehistä mutta keskeytin hänet törkeästi huutaen "Noniin kravattimiehet, olen tullut estämään aikeenne vallata maailma". Miesten ilmeet muttuivat vielä yllättyneemmiksi mutta hetken kuluttua yksi miehistä nousi ylös ja kyseyi formaalin oloisesti. "Mistä ihmeestä te oikein höpisette hyvä herra". "Höpisen tuosta kansiosta teidän edessänne" vastasin vähintään yhtä formaalisti, osoittaen miehen edessä ollutta kansiota jonka kannessa luki suurella "Uhka 2005". Mies katsoi nopeasti pöydälleen ja kääntyi sitten taas katsomaan minua mutisten "niin mitä siitä ?" Mies ei näyttänyt ymmärtävät yhtään mistä meuhkasin yhäkin kovempaan ääneen "teidän maailmanvaaloitussuunnitelmanne jota tulin estämään" ja hetken hengähdystauon jälkeen jatkoin "niin mitä kohtaa te ette sanoistani ymmärtäneet?" Mies näytti vielä hetken kuin ei olisi tajunnut mistään mitään, kunnes hänen ja jokaisen muunkin miehen naamalle tuli hyvinkin vihamieliseksi ymmärrettävä ilme. "hyvä Agentti, itse asiassa olette tulleet edesauttamaan suunnitelmamme toteuttamista" Pöydän päässä, mikäli se pyöreässä pöydässä on edes mahdollista, oleva pukumies sanoi. Käännyin katsomaan hänen suuntaansa todetakseni hänen olevan itse George W Bush. "Ha!, olisihan minun pitänyt tietää arvata teidän olevan tämän kaiken takana, sillä olette Amerikan vaikutusvaltaisimpia henkilöitä" lausahdin kuin muka tietäisin jotain. Hetken kuluttua kuulin ikäväkseni varmistimien kilahtelua ja sitä kuului joka puolelta ympäriltäni. Katsahdin ylöspäin vain todetakseni että pyöreän huoneen yläparvi oli täynnä tummiin pukeutuneita sotilaita konepistooleiden kanssa ja rinnukseni ja otsani oli punaisenaan pienistä lasertähtäimistä. "Katsokaan herra agentti, suunnitelmamme listaa suurimmat uhat jotka voivat estää maailmanvalloituksemme, ennenkuin meidän kannattaa edes aloittaa toteuttamaan todellista valloitusta tulee näistä uhkista päästä eroon" George kertoi päättäväisesti ja jatkoi "Suurimmaksi näistä uhista on lueteltu kukapa muu kuin te herra Agentti" Uusi tieto alkoi aiheuttaa päässäni aivomassani raksutusta joka pikkuhiljaa kokosi päähäni kuvan nykytilanteesta. Eli ilmeisestikin valkoisessa talossa oli vielä nykyäänkin kovasta yrityksestäni huolimatta vihamielisiä tahoja jotka kaavailivat maailmanvalloitusta, suurin uhka tämän toteutumisen tiellä olin minä josta heidän täytyi päästä eroon. Kaikki teki järkeä paitsi yksi asia jota päätin kysyä Georgelta itseltään. "Hei George, jos minut täytyy saada hengiltä, niin miksei minua tapettu Teneriffalla, Santaparkissa, Irakissa tai mikä oudointa kun meidät tainnutettiin ja vietiin Alaskaan ?." Ilmeisesti George ei tiennyt vastausta sillä hän raapi päätään ahkerasti ja hetken sitä tehtyään huusi "Kumipää!" Hetkeä myöhemmin ylätasanteelta hyppäsi ala suoraan Bushin viereen pitkähkö henkilö joka jostain syystä pukeutus kasunaamariin ja mustaan sadetakkiin. "Miksi et ole tappanut agenttia vaikka teillä on ollut lukuisia mahdollisuuksia" Bush kysyin kumipäältä ja heilutti ahkerasti sormeaan. "Koska ette käskeneet herra B" Kumipää sanoi äänellä joka pääsee kuin puhuisi kaasunaamarin läpi. "Enkö, no voi minua" Bush sanoi ja puisteli päätään hölmö ilme naamallaan ja hetken kuluttua sanoi "Tappakaa hänet nyt" Huomasin että tilanne oli nyt tasolla "Pasi Kuikka" ja rupesin miettimään miten saisin pelastettua itseni alle sekunnin ajassa. miettimiseni loppui nopeaan sillä ensin ilmaan lensi jokin objekti ja hetkeä myöhemmin objekti oli muuttunut tiheäksi savuksi. oivalsin että tilaisuuteni oli tullut ja loikkasin autoon. hetken kuluttua aloin kuulla kovaa sarjatulta ympärilläni ja jälleen olin iloinen että auto oli panssaroitu.Takanani näin Joen joka päättäväisesti tulitti isolla aseellaan ympäriinsä. Muistelin suurinpiirtein minkä kokoinen huone oli ja päätin tehdä muutaman kunniakierroksen huoneen ympäri ja ottaa muutaman pahan poliitinkon lisärundille renkaan ympäri tai edes ali. Pöydät lentelivät jälleen ainakin mielikuvituksessani sillä savu peitti tehokkaasti koko huoneen. Muutama ilkeä rusahdus ja auton pompahdus kertoi että alle oli jäänyt muutakin kuin kansiollinen pahoja suunnitelmia. Muutaman kierroksen jälkeen muistelin missä suunnassa oli uloskäynti ja suuntasin auton sinnepäin. Yllättäen voimakas rusahdus kertoi että en ollut löytänyt ovea, mutta se että auto jatkoi eteenpäin kertoi siitä että läpi oli menty joka tapauksessa. Rysäyksen jälkeen näkyvyys parani täyden 100% ja olimme jälleen käytävällä. Tosin käytävän pitkän suoran päässä näimme laumallisen pukumiehiä juoksemassa karkuun pienen sotilaslauman kanssa. Pukumiesten joukossa oli myös George. Painoin kaasun pohjaan ja lähdimme nopeasti lähestymään juoksevaa laumaa. Sotilaat oli selvästi koulutettu sillä aloimme saada vastatulta. Kolmannen kerran olin tyytyväinen siihen että auto oli panssaroitu. Tosin etulasi alkoi pikkuhiljaa säröttyä sen verran pahasti että se ei enää kauaa kestäisi. Joe kuitenkin piti huolen muutamalla pitkällä sarjalla että kyseiset sotilaat etsivät polvilumpion kappaleitaan vielä tovin. Juurin ennenkuin saimme lauman kiinni tämä rynnisti yhtäkkiä sivussa olleeseen pieneen oviaukkoon. Ajoimme lyhyen matkaa ohi kunnes saimme auton päsähtyneeksi. Huikkasin Joen rattiin ja poistuin itse autosta potkaistuani etulasin irti sillä sen läpi ei enää pahemmin nähnyt. "Lähden heidän peräänsä, mene ulos ja varmista todennäköisimmät ulostulopaikat" käskytin Joea joka kuittaisi kokeilemalla kuinka korkeita kierroksia autosta pääsi. Heitin SC2000 rynnäkkökiväärin käteeni ja lähdin Georgen perään. Kenen juonet onnistuvat ja kenen eivät, onko loppu lähellä ?. Seuraavassa jännittävässä osassa se kerrotaan. Jatkuu ...

Kommentit