Kirjoitukset

Viimeinen uni

Peperonia, 13.08.2011 18:41
Katsottu 1433 kertaa

Minä olin itkenyt niin kauan, kuin olin pystynyt, niin kauan kuin kyyneleitä oli riittänyt. Väliin olin huutanut ja sitten taas itkenyt. Nyt en voinut enää kuin olla ja ajatella. Voimani olivat lopussa. Joka paikkaan sattui, vaikka makasin niin liikkumatta, kuin vain pystyin. Vain hengittäminenkin teki kipeää. Laitteet piippasivat vieressäni, ja väliin joku tuli katsomaan minua ja kysymään kysymyksiä. Sattuiko sinuun? Vastaukseni oli aina ollut kyllä. Mihin, oli ollut seuraava kysymys joka kerta. Kaikkialla, olin vastannut, kunhan itkultani kerkesin. Silti kukaan ei tehnyt mitään. Kaikki vain pudistelivat päitään ja mutisivat "toivotonta". Minulla ei ollut hajuakaan, mikä oli toivotonta, mutta se kaiketi liittyi minuun. Joku nainen oli jopa katsoessaan minua, puhjennut kyyneliin. Olinko ollut tuhma, vai mitä. Joka tapauksessa halusin nähdä äidin, ja kun olin pyytänyt, minulle oli sanottu vain, että hän oli paikassa, josta en voisi häntä tavoittaa, tai vain pudistettu päätä. En tiennyt, miksi. En tajunnut mitään tapahtuneesta. Ensin olimme ihan rauhassa ajaneet autolla kohti risteystä, josta olisimme kätyneet vasemmalle, tarhaa kohti. Sitten äiti oli huutanut ja kuului iso rysäys, ja sitten minä heräsin täällä. Olin ollut ihan yksin ja kaikkialle sattui. En tiennyt, miksi itkin, ehkä kivusta tai yksinäisyydestä. Ehkä surusta. Mutta miksi minä surisin? En tiennyt. En mitään. Ajelehdin vain tyhjyydessä, tuijottaen valkoista kattoa yläåuolellani ja kuunnellessani koneiden säännöllisiä piippauksia. Minä en tiennyt edes, missä olin. Kukaan ei suostunut vastaamaan kysymyksiini. Yritin kääntyä sängyssäni, että näkisin ulos ikkunasta, mutten kyennyt. Minuun sattui liikaa. Jokainen sydämen lyönti vihlaisi. Tuntui, kuin joku olisi ottanut sitä irti rinnastani. Halusin niin kovasti, että kipu menisi pois. Makasin valkoisissa, nihkeissä, lakanoissani täristen, ja pää tiukasti painettuna kyynelistä kosteaan tyynyyn. Kipu sai ajatukseni sumenemaan ja ruumiini kitumaan. Minä pelkäsin. Pelkäsin yksinäisyyttä, joka riippui painostavana ilmassa, pelkäsin valkeaa, aavemaista huonettani, jonka suuren oven takana oli joukko vieraita, valkotakkisia miehiä ja naisia. Ennen kaikkea pelkäsin itseäni, omaa ruumistani, joka kivulla kavalsi minua joka hetki. Suljin silmäni, mutta kivun sykähtely ruumiissani esti minua nukkumasta. Puristin minulle tuotua pehmolelua rintaani vasten, turvakseni. Lopulta kuitenkin avasin silmäni, sillä silmieni suljettu pimeys sai minut pelkäämään paljon enemmän, kuin huoneeni valkean katon yksinäisyys.Halusin äidin. Halusin hänen turvalliseen syliinsä, halusin nähdä hänen tutut kasvonsa, tuntea hänen tutun tuoksunsa ja kuulla hänen kauniin äänensä laulavan minulle unilaulua, niin kuin joka ilta. "Äiti. Äiti!" Minä huusin niin kovaa, kuin ikinä pystyin. Oma ääneni oli minulle äkkiä niin vieras. Uudet kyyneleet alkoivat valua silmäkulmistani. Mutta pian näin hänet. Hän seisoi keskellä huonetta ja hymyili minulle, tutuilla kasvoillaan. Äiti tuli luokseni ja nosti minut hellästi syliinsä, samalla kuin koneiden piippaus harveni. Hän pyyhki kyyneleeni ja alkoi heijata ja laulaa minulle iki omaa unilauluani. "Nuku, nuku pienokainen, nuku sängyssä pehmoisessa. Nuku yli yön pimeyden, herää vasta aamusessa." Niin hän lauloi, tuudittaen minua rauhallisesti sylissään. Käännyin katsomaan ikkunasta, illan ensimmäisiä tähtiä ja hymyilin. Minulla oli hyvä olla, eikä kipua enää tuntunut. Koneen piippaus kuului nyt aina vain harvemmin ja harvemmin. Painauduin kiinni äitiin ja suljin silmäni. Kone piippasi pitkään viimeisen kerran ja hiljeni sitten. Minä nukahdin, enkä herännyt enää koskaan.

Kommentit