-
Bongaa! ImagePark.biz Hauskat videot Pikavippi
 
Etusivu Kirjoitukset Kirjoita Jäsenet Info Linkit Keskustelu

Kirjoitukset

Kaikesta vapaa Osa 1.

Peperonia, 21.08.2011 20:50
Katsottu 997 kertaa

Luku 1. Panokset kovenevat Ravistin hiukan sraypurkkia kädessäni ja jatkoin maalaamista. Olimme, MasterMindin, eli lyhyen, luovan harmittoman näköisen tytön, Watchmanin, pitkähkön vaaleatukkaisen pojan ja CocoZeron, koko ajan kokista juovan, neljänjengistämme nuorimman, kanssa ottaneet yhä useampia kiinnijäämisen riskejä ja olimme nyt päätyneet somistamaan uuden ökykartanon suojamuuria. Oikeastaan emme olleet jengi, vaikka kaupungissa ryhmämme tunnettiinkin jenginimellä Everything Free, eli EFre. Oikeasti olimme perhe, sillä me kaikki olimme joko orpoja tai kodeistamme karanneita. Minä ja W-man olimme karanneita ja MM, sekä Zero olivat orpoja. Asuimme vanhassa tehdasrakennuksessa muiden kaltaistemme, toisin sanoen orpojen kaksosten Förattarin ja HideOutin, sekä meistä vanhimman, Elder TC:een, myös karanneen, kanssa, ja yritimme kaikin tavoin pakoilla sossua. "Hei Feint, heitä se purkki tänne!" Zero sanoi osoittaen vieressäni olevaa spraypurkkia. Minun jenginimeni oli FeintPlanner. Viskasin purkin hänelle ja jatkoin oman osani tekemistä. Tein juuri loppuun isoa M-kirjainta muiden sprayjatessa aiheeseen liittyviä kuvia sanan ympärille. Meidän sprayjauksilla nimittäin oli aina tarkoitus. Tällä hetkellä viimeistelimme isoa FREEDOM-tekstiä, ja kuvatkin olivat jo suht valmiina. Iloiset naamat, katkenneet kalterit ja romahtaneet muurit toivat oman säväyksensä ja vahvistuksensa tyylitellylle graffiti-tekstille. Äkkiä varmistajana toiminut W-man juoksi meidän luoksemme hiukkasen hätääntynyt ilme kasvoillaan. "Ny liuetaan äkkiä muille mestoille. Alkaa käydä vähä hasardiks tää homma." poika sanoi huohottaen. Sitten toiminta olikin nopeaa. Jokainen tunki maalipurkkinsa laukkuunsa ja lähti nopeasti sovittua reittiä pakoon. W-manin tehtävä oli nimittäin ollut, niin kuin aina, varoittaa, jos joku olisi tulossa. Ehdin juuri sutaista tussilla nimemme graffitin alle, ennen kuin häivyin. Pian kuulimmekin jo takanamme ääniä, jotka eivät kuulostaneet kiitollisilta. #Voi hitto. Ei hyvä.# Ajattelin lisäten vauhtia. Joo, me olimme kyllä jo tienneet kiinnijäämisen mahdollisuuden, eikä ollut ensimmäinenkään kerta, kun juoksimme vartijoita pakoon. Onneksi meitä oli vain tälläinen pieni poukka, niin pystyin johdattamaan heidät jollekkin kivan pikku sivukadun kautta pakoon. Olin nimittäin se, joka tunsi kaupungin parhaiten. Zero ja MM olivat vasta tulleita ja W-manillä oli paha tapa jäädä jumiin tutuille nurkille. Minulla taas riitti uteliaisuutta lähteä tutkimaan paikkoja. "Vasen!" Henkäisin ja kaarsin eräälle sopivasti kohdalle tulleelle kadulle. Se johti pienen muurin luo, jonka yli ei pääsisi, jos ei osaisi pomppia. "Liuetkaa, mä sriplaan ne." Sanoin ja annoin laukkuni Zerolle. Vedin lippikseni yhä syvemmälle päähäni ja lähdin ulos kujalta, muiden kiivetessä roskalaatikon kautta muurin yli. Piilouduin nurkan taakse, kun näin kaksi miestä joilla toisella oli koira, ja kummankin haalarissa luki "vartija". #Voi kiva.# Ajattelin, kun juoksin pois piilostani ja sain kummatkin miehet perääni, "pysähdy Feint Planner" huutojen saattelemana. Olin heille ilmeisesti vanha tuttavuus, kun he kerran nimenikin tiesivät. Tai, olihan minulla toineinkin nimi, oikea nimeni, mutta kukaan, ei kukaan, tiennyt sitä enää. Tai ehkä entinen perheeni, mutta epäilin vahvasti. Heille olin ollut vain 'sinä siellä' tai 'se tyttö'. Olin ollut pelkkä loinen. Loinen joka sattui olemaan perheen kuopus. Nimen FeintPlanner olin saanut mainiosta taidostani muistaa jok'ikisen paikan jossa olin kulkenut ja käyttää näitä muistoja johdattaessani muita pakoon tai harhauttaessani takaa-ajajia, vielä kertaakaan jäämättä kiinni, lähes viisivuotisen urani aikana. Tosin nyt minullakin alkoi olla kuumat paikat. Jotain talkkareita tai ohikulkijoita olisin pystynyt huijaamaan helposti, mutta kaksi koulutettua vartijaa ja koira alkoi olla minullekkin kova pala. Varsinkin, kun he tunsivat minut ennalta, ja luultavasti osaisivat varautua vanhoihin temppuihini. Juoksin tietysti nopeammin kuin raskaasti varustetut miehet, mutta pelkällä vaudilla en pärjäisi. Siitä olisi kuitenkin hyötyä, jos ajattelin piiloutua jonnekkin. Askelteni kuulumattomassa tahdissa, aivoni tekivät lakkaamatta pakosuunnitelmaa, sitä mukaa, kun maisema vaihtui. Huolimatta siitä adrenaliini määrästä, joka elimistössäni kiersi. Oikeastaan suunnitelman ydin oli sovittu ennalta. Muut menisivät sovittuun kohtaus paikkaan, ja minä johdattaisin takaa-ajajat mahdollisimman kauas sieltä. Olin saanut noin kahdensadan metrin etumatkan ja käännähdin kulman taakse näkösuojaan. Siellä oli, kuten olin muistellutkin, rappukäytävän ovi, joka oli sijoitettu outoon syvennykseen. Piileskelisin siellä kunnes miehet olisivat juosseet ohi ja lähtisin sitten vähän matkaa takaisin päin. Toivoin ettei koira pilaisi sunnitelmaani. Painauduin selkä seinää vasten sydän pamppaillen ja pidätin hengitystäni. Kuulin toisen miehen huutavan minulle: "Tule esiin Feint Planner. Jäät kuitenkin jonain päivänä kiinni. Kunhan olet sovittanut tekosi olet vapaa kaikesta!" Sanat liikauttivat jotain sisälläni, mutta hyvin vähän. Työnsin tuon vähänkin pois. #En muuten varmasti tule.# Ajattelin vihaisesti. Kuinka tuollainen ukkeli uskalsi väittää minun olevan vapaa, jos olisin yhteiskunnan vanki. #Idiootit# Tuhahdin ajatuksissani, miesten juostessa ohitseni, koira vanavedessään. Ilmeisesti kadun muut hajut peittivät omani, kerran se ei haistanut minua. Heti miesten mentyä ohi, pujahdin pois piilostani ja lähdin hiljaa pois kujalta. Ikävä kyllä koira taisi kuulla, ihmiskorvalle kuulemattomien askelteni äänen. Pinkaisin taas juoksuun ja päätin ottaa käyttöön suunnitelman B, samalla kun miehet pinkoivat perässäni, jääden kuitenkin taas jälkeen. Suunnitelmani toteuttaminen vaati aikalailla harjoittelua. Etsin tietyn talon ja lähdin kiipeämään tikkaita sen katolle. Miehet heti alapuolellani. Tikkaiden karkeat puolat repivät kämmeniini ja paljaisiin jalkoihini haavoja. Se oli huono juttu, sillä tästä lähin jättäisin selvät jäljet reitilleni. Varsinkin koiran avulla ne löydettäisiin helposti. Sujahdin juuri katon reunan yli, kun kuulin alapuoleltani laukauksen, jonka ampuma luoti hipaisi katon reunaa, jättäen siihen lommon. Koko ruumiini, sydäntä myöten, pysäntyi ehkä millisekunniksi. Sitten aloin juosta kovempaa kuin koskaan ennen, vain ja ainoastaa pakokauhuisen vaiston ohjaamana. Adrenaliini annos, joka kulki suonissani alkoi olla paljon suurempi, kuin mihin olin tottunut. Tämä oli ensimmäinen kerta, kun vartijat menettivät hermonsa, ja ampuivat minua. Se oli ollut lähellä, aivan liian lähellä. Juoksin katon keskipaikkeilla, kun toinen miehistä kiipesi reunan yli. Vilkaisin olkani yli ja näin, kun hän latasi. Kiihdytin jo ennestään lähes huippuunsa yltänyttä vauhtiani ja juoksin kohti katon reunaa. Luikastelin verestä märkiin jalkapohjiini, mutta sain onnkesi pidettyä tasapainon, vaikka pitämätön askel hidasti minua. Kattossa oli jäljiltäni verivana. Kaatuminen tässä kohti olisi merkinnyt varmaa kiinnijäämistä. Vilkaisin uudelleen taakseni. Mies tähtäsi. Sitten olin katon reunalla ja ponkaisin. Puolentoista metrin verran allani näkyi melkein kymmenen metrin pudotus kovalle asvaltille, ja sitten olin vastapuoleisella katolla. Huojahdin hiukan katon reunalla ja sain lopulta varmistettua pysyväni katolla. Hattuni oli tosin lentänyt päästäni ja tippunut alas. Sekalaiset, puolipituiset hiukseni, joissa oli koristeena jos jonkinmoista nauhaa ja klipsiä, sekä muutama tikkari, pääsivät nyt täysiin oikeuksiinsa. Näytin luultavasti siltä, etten olisi setvinyt hiuksiani viiteen vuoteen, ja tyrkännyt niihin vain kaiken tarpeettoman, mitä ei saanut laskettua kädestään, juuri sillä hetkellä, minnekkään muualle. Ehdin juuri kaartaa liukastelevin askelin, savupiipun taakse, kun mies ampui toisen kerran. Ammus kimposi sivuun piipun reunasta. #Aikooks se iha oikeesti teilaa mut???# Ajattelin sydän pamppaillen ja henki kurkussa. Pian korviini kuului sen toisen miehen raivostunut huuto. Ilmeisesti he eivät olisi saaneet ampua minua kohti. Jatkoin juoksuani. Toinen, hiukan pienempi hyppy ja alas. Huohotin hetken nojaten polviini. Tästä pakoretkestä oli ollut vähällä tulla viimeiseni. Rojahdin istumaan tien viereen ja kaivoin kankaanpaloja lukemattomista taskuistani. Sidoin ne jalkoihin, etten suoraan näyttäisi, mihin olin mennyt. Istuin vielä hetken, vaikka tiesin sen olevan vaarallista. Jalkani olivat äsken joutuneet koville. Samoin kuin järkenikin. Pakokauhu oli ollut vähällä ottaa minusta vallan. Ja kun niin tapahtuisi, peli olisi menetetty. Äkkiä kuulin askeleita. Sydämeni hypähti kurkkuun. En ehtinyt edes nousta seisaalleni, ennen kuin jo näin äänen aiheuttajan. Se oli ehkä hiukan yli neljänkymmenen yltänyt nainen, jolla oli kävelykeppi toisessa kädessään. Meni hetki, ennen kuin hän huomasi minut istumassa tienviereisillä portailla. Nainen katsoi minua hetken tutkivasti syvän sinisillä silmillään. Hänen katseensa kiersi siteissä olevista jaloistani, verisiin käsiini ja kulahtaneiden vaatteitteni kautta sekalaiseen tukkaani. Sitten hän siirsi katseensa minun silmiini. Katsoin epäluuloisesti takaisin. Jotenkin nainen vaikutti kumman tutulta, vaikken kyennytkään muistamaan mistä. Hetken nainen vielä tutkaili minua. Äkkiä hänen poskelleen vierähti kyynel. Minä hätkähdin ja nousin äkisti seisomaan. "Voi sinua raukkaa." Nainen voivotteli. "Surullista tuollainen laiminlyönti." Katsoin häntä hetken. Sitten käännyin ja lähdin kävelemään pois. Sääli tästä vielä puuttui. No, tottahan oli, että näytin aivan hirveältä, jos vertasi ns. normaaleiheinin lapsiin, mutta eihän se hänelle kuulunut. En kuitenkaan ehtinyt ottaa askeltakaan, kun nainen tarttui minua ranteesta ja sujautti käteeni jotain. Tuijotin kättäni. Kämmenelläni kimmelsi seitsemän viiden markan kolikkoa. Jokaiselle meistä yksi. "Mitäh..." henkäisin. "Hei, tota..." yritin huutaa, mutta nainen ei kuullut. Hän oli jo kävellyt liian kauas. Lähdin kävelemään kohti kohtauspaikkaamme. Kuljin juuri erään ilmoitus taulun ohi, kun pysähdyin. Ilmoitustaululla oli etsintä kuulutus meistä. Minusta, MM:ästä, W-manistä ja Zerosta. Siinä olimme me kaikki neljä paljon nuorempina kuin nyt. Tunnistin itsestäni enää tumman tukan, joka oli sekin mustunut kuvan ottamisen jälkeen. Muistin milloin se oli otettu. Olin ollut neljän vanha, kun meistä oli otettu perhepotretti paikallis lehteen. Olimme olleet iso perhe, ja minä olin syntynyt sinä epätoivottuna kolmantenatoista lapsena. Kuvasta oli suurennettu minut. Zero ja MM olivat samanlaisissa orpokoti vaatteissa kumpikin. Nekin kuvat oli leikattu yhdestä isosta ryhmäkuvasta. Ainoa, jonka kuva oli ihan yksittäis kuva, oli W-manin. Hän oli kuvassa ehkä kymmenen. Se taisi olla vanha koulukuva tai jotain sinne päin. Luin kuvien alla olevan tekstin. Siinä luvattiin palkkio 'näiden nuorisorikollisten ja 'huligaanien' jäljille johtavista vihjeistä. Se nainen ei ilmeisesti ollut tullut tätä kautta. Se sai pienen huvittuneisuuden hymyn, nousemaan kasvoilleni. Repäisin ilmoituksen itselleni ja oikoreittieni ansiosta, olin nopeasti tapaamispaikalla. Muut seisoivat jo siellä, ja näyttivät huolestuneilta. "Feint hei, mitä tapahtu, oot ku kalkkilaivan kapteeni." MM kysyi tullen luokseni. Hengitin hetken rauhallisesti ja kerroin. Sain muut vetämää henkeä. "Toi oli kyl sävärein trikki ikinä." Zero kehui silmät pyöreinä antaen minulle laukkuni. "Kelaa, jos se ois osunu tai jotai." "En kelaa." Vastasin kaivaen ilmoituksen esille taskustani. "Mä veklaan, et on enemmän ok, et en kelaa. Mut hei, stiigatkaa tätä" jatkoin antaen lapun kavereilleni. He lukivat sen. Hetken he näyttivät hämmästyneiltä ja lopulta purskahtivat nauruun. Reaktio oli samanlainen kuin olin odottanutkin. "'Nuorisorikollisten' ja 'huligaanien'!" MM ja Zero käkättivät. "Niimpä!" Sanoin, ottaessani ilmoituksen takaisin ja tunkiessani sen taskuuni. "Meijän ois kuitenki parempi olla vähä varovaisempii." Sanoin hymyillen itsekkin mustien hiusteni takaa. Ne roikkuivat kasvojeni edessä, niin kuin yleensäkin. "Joo, ehk ois." Andrew vastasi. "Mut meijä ois varmaa iha hyvä haihtuu täält, ettei kukaan outsideri tuu störaa tänne." Poika sai vastaukseksi nyökkäykkset. Me lähdimme kävelemään asuinaluettamme kohti. Kukaan ei jaksaisi tälle päivälle enempää. Katsoin hiljalleen syttyviä tähtiä, kävellessäni etunenässä kohti kotia. #Ehk mä joskus jäänki fakkiin, mut siihen asti mä aion olla kaikesta vapaa mun omal stylilla.# Vastasin miehelle ajatuksissani. Pieni hymy nousi huulilleni. Me tosiaan olimme vapaampia kuin mitenkään muuten tulisimme koskaan olemaan.

Kommentit

Peperonia, 21.08.2011 20:51

Jatkoa tullossa...

Peperonia, 24.08.2011 16:56

Toivon että kommentoisitte. En nimittäin ole ihan varma tästä etkstistä. Kiitos, jo etukäteen.

Towny, 23.07.2014 13:12

Mielenkiintoinen, ja hyvä teksti ;)

Nimimerkki


Varmistuskoodi
Syötä kuvassa näkyvä varmistuskoordi tekstikenttään. Rekisteröityneiden jäsenten ei tarvitse tätä tehdä. Näin estämme kommenttispämmiä.
varmistuskuva
Kommentit


 
 
Copyright © Prologi.net, 2005-2010 | Tekstit ovat kirjoittajiensa omaisuutta | prologi@prologi.net