Kirjoitukset

Kaikesta vapaa Osa 4.

Peperonia, 08.03.2012 19:22
Katsottu 1488 kertaa

Luku 4. Uutinen Heräsin aamuhämärän kajastaessa kasvoihini, tehtaan avonaisesta ikkunasta. Nousin hiljaa haukotellen ja venytellen. Nuotiomme kyti yhä hiukan. Ihmettelin miksi sillä ei ollut vartijaa. Muut nukkuivat vielä sikeästi. Minne Elder oli kadonnut? Nousin seisaalleni, ja ravistin hiukset takaisin silmille. Tarvitsisin uuden lippiksen niin nopeasti, kuin mahdollista. Katselin hiukan ympärilleni ja mietin, mihin Elder olisi voinut mennä. Etsin ensin tarkkailupaikalta ja etupihalle avautuvan ikkunan luota, tuloksetta. Lopulta päätin kiivetä yhteen tehtaan neljästä tornista. Siihen jonka tiesin olevan Elderin lempipaikka. Tosiaan, siellä hän istuikin, tonin kaiteella, jalat tyhjän päällä. Elderillä oli jonkinlainen paperilappu kädessään ja hän katseli taivasta, jotenkin surullisen näköisenä. Samanlaisena, kuin miltä hän oli näyttänyt, edellisenä iltana, tai oikeastaan, melkein koko päivänä. Hän hätkähti hiukan kuullessaan paljaiden jalkojeni äänen kylmällä metallilattialla. Elder oli yksi niistä harvoista, joka kykeni kuulemaan ne. Lähinnä tämä johtui siitä, että hän oli ollut sen edellisen jengin, Nepparin, Snägärin, itsensä ja minun, sriplaaja, eli harhauttaja. Se mikä minä olin nyt. Hänhän se oli minulle kaikki harhautuksen salat opettanut, huomattuaan minulla olevan hyvät mahdollisuudet kehittyä. Olin vikkelä, mielikuvituksellinen, hyvä katoamaan ja minulla oli hyvä paikkamuisti. Olin ollut hänelle oppilas, ja hän opettaja. Lähinnä siksi kunnioitin häntä enemmän, kuin muita perheenjäseniämme. Hän oli vähän kuin perheen isä, tai vastaava. Saattaa kuulostaa hassulta, mutta kyllä meillä katulapsillakin on oma arvojärjestyksemme. Kävelin huolestuneena Elderin luokse. Hän ei yleensä näyttänyt surulliselta tai synkältä. Tiesin jotain tapahtuneen, mutten tiennyt mitä. Ei ainakaan mitään mukavaa. ”Onks jotain käyny?” Kysyin hiukan huolestuneesti, nojaten kaiteeseen hähen vieressään. Tuuli hulmautti pojan punaruskeat hiukset pois kasvoilta, niin että näin hänen vihertävät silmänsä. Hiusten kasvoilla pitäminen oli ollut edellisen jengimme yhteinen tapa, eikä siitä enää oikein voinut opetella pois. Elder ei vastannut, eikä edes katsonut minuun. ”Oikeesti Elder, sä et koskaan näytä tolt ilma syytä.” Sanoin pää kallellaan, mutta vaativasti. ”Sä voit siis iha yht hyvi kertoo, miks.” Elder ei osoittanut hetkeen eleelläkään kuulleensa minua. Pian hän kuitenkin ojensi kädessään olleen paperin minulle. Tarkemmin katsottuna, huomasin sen olevan taiteltu sivu eilisen päivän lehdestä. Heti ensimmäisenä silmille pomppasivat kissan kokoiset kirjaimet: TOINEN NUORISOVANKILASTA PAKOA YRITTÄNYT KUOLI HARHALAUKAUKSEEN. Ja alla luki hieman pienemmillä kirjaimilla: TOINEN LÄHETETTY PAKKOTYÖMAALLE, POHJOISEEN. Epäilykseni heräsivät. Vilkaisin nopeasti Elderiä, joka katsoi minua odottavasti. Luin nopeaan tahtiin artikkelin läpi. Siinä ei ollut mitään yllättävää. Kaksi nuorisovankilaan tuomittua, minun ja Elderin kaltaista koditonta, olivat yrittäneet paeta. Toista oli vahingossa ammuttu kuolettavasti selkään, ja toinen oli saanut perus rangaistuksen pakoyrityksestä. Nuorten pakkotyömaa. Värähdin ajatusta. Katseeni liukui vielä tekstin alapuolelle, kuviin. Silloin sain käsityksen, miksi Elder näytti siltä, miltä näytti. ”Ei voi...” Kuiskasin. Käteni tärisivät hiukan. Tämä oli syy, miksi Elder suri. Kuvassa tekstin alapuolella oli Nepparin ja Snägärin vakavat naamat. Snägärin puolipitkät hiukset oli leikattu lyhyiksi, ja Nepparilla ne oli vedetty tiukoille leteille pään sivuille. Heitä ei meinannut tunnistaa enää entisiksi. Snägärin kuvan vieressä oli risti. Se oli minusta ärsyttävä. Snägäri ei ollut koskaan uskonut mihinkään muuhun kuin itseensä ja ystäviinsä. Ei koskaan jumalaan, niin kuin kukaan meistä muistakaan. Laskin käteni hitaasti ja jäin tuijottamaan tyhjää. Ei voinut olla totta. Olin ollut monta kertaa lähellä kuolla, mutten koskaan ollut ajatellut asiaa yhtä syvällisesti, kuin nyt. Nyt vasta tunnuin tajuavan, kuinka lopullinen tapahtuma kuolema olisi. Kuntenkin se tuntui olevan epätodellista. Kolme vuotta sitten, kun Neppari ja Snägäri olivat jääneet kiinni, Elder oli vakuuttanut minulle, sekä silloin mukana olleelle, myöhemmin kadonneelle Koteasille, että he palaisivat jonain päivänä. Ja tähän päivään asti olin uskonut häntä. Nyt ajatus tuntui merkityksettömältä ja tyhjältä. Nostin katseeni takaisin Elderiin. Tämä oli varmasti paljon kovempi paikka hänelle kuin minulle. Oikeastaan taisin sääliä häntä. Sen tunteen oivaltaminen kesti minulta kyllä hetkisen, sillä yleensä katulapsi maailmassa ei ollut tilaa säälin kaltaisille tunteille. Joka tapauksessa se sai minut hieman vihaiseksi. Kun ajattelin asiaa tarkemmin syy suuttumiseeni olikin lähinnä Snägärin kuolemassa, ja siinä, miten joku saattoi tehdä sellaista ihmiselle, jolla ei ollut muuta päämäärää, kuin vapaus? Mitä pahaa he olivat tehneet, mitä me muut emme? Puristin käteni nyrkkiin estääksäni niitä tärisemästä. Olin tottunut olemaan oman mieleni ja ruumiini herra, mutta nyt tunteeni olivat täydellisessä kaaoksessa. ”Elder, mä en...” Aloitin hiljaisella äänellä. En oikein ollut tottunut tilanteisiin, joissa en tiennyt mitä sanoa tai tehdä. Änkytin siis hetken ja vaikenin lopulta. En halunnut hänen saavan tietää, että olin vihainen. ”Ei sun tarvii skitsaa mitää.” Elder sanoi huokaisten, ja katsoen vihdoin minuun. ”Mä tiiän kyl.” Hän laskeutui kaiteelta jaloilleen ja otti lehden kädestäni. Hän lähti takaisin päin, mutta kääntyi juuri tikkaiden päässä. ”Sovitaaks, et ei bosata täst muille?” hän pyysi hiljaa, katsomatta minuun. Käännyin sävähtäen häneen päin. ”Eiks se oo vähä ku kusetust?” kysyin järkyttyneenä. Elder ei koskaan valehtelisi muille, enkä tiennyt pystyisinkö siihen itsekkään. ”Eihä me voida valehdella niille!” ”Nii, ei...” Elder sanoi ja katosi alas. Jäin tuijottamaan eteeni. Puraisin huultani, ja jysäytin nyrkkini viereiseen puutolppaan. Siitäkin sain vain rystyseni kipeiksi. Kastoin käteni lattialla olevaan lätäkköön ja huuhtelin kasvoni. Kuivasin ne hihaan ja jäin katsomaan itseäni veden pinnasta. Näytin suht samalta kuin aina. Puolipitkät mustat hiukset olivat tapansa mukaan sotkussa. Silmät olivat hiukan meripihkaan vivahtavat ja kasvot kaidat ja hiukan likaiset. En pystynyt ajattelemaan kunnolla vaan jäin polvilleni pitämään seuraa heijastukselleni. #Elder ei oo koskaa jättäny asioit kertomat muille... Sen o pakko olla iha sekasin.# Pudistin hiukan päätäni. #Mitäköhä tästki viel tulee...#

Kommentit