-
Bongaa! ImagePark.biz Hauskat videot Pikavippi
 
Etusivu Kirjoitukset Kirjoita Jäsenet Info Linkit Keskustelu

Kirjoitukset

Häntä ei kukaan uskonut

ZombieDoll, 20.07.2012 20:40
Katsottu 1166 kertaa

Olen jo pitkään, jo aivan pienestä pitäen, tiennyt sen. Se on ollut puhdas ajatus, enkä ole nähnyt siinä minkäänlaista vaihtoehtoa. Olen puhunut siitä monelle aikuiselle, ja he ovat sanoneet, että se ei ole mahdollista, ja että se on vain toiveajattelua. Ja tiedän että ne ovat puhuneet. Puhuneet minusta, sanoneet että minulla ei ole kaikki kotona. Kieltäneet jopa lapsiansa leikkimästä minun kanssani. Olen aina tiennyt olevani täysin terve, silti ne puhuivat minusta kuin hullusta. Ala-asteella pienen paikkakuntamme lapset tiesivät minut entuudesta. Ne olivat siellä lapsia, joiden kanssa en saanut leikkiä. Tai tarkemmin sanottuna ne eivät saaneet leikkiä minun kanssani. Voi että Elina ja Joel olivatkin turhautuneita, kun aina joku oli kertomassa niille juttuja minusta. Elina ja Joel ovat siis kasvattivanhempani, jotka luulevat omistavansa minut. Luulevat väärin, minä olin jo pienenä lapsena päättänyt että niin ei ole, eikä tule olemaan. Minullahan on oikeatkin vanhemmat, tietystihän minä sen jo silloinkin tiesin. Kolmannella luokalla piti kirjoittaa aine aiheesta oma perhe, muistan sen aivan kuin eilisen. Itseasiassa paremmin. Minulla on aina ollut epätävallisen hyvä muisti, ja muistan siitä päivästä senkin, kuinka opettajani lähestulkoon pidätteli henkeään kun kävelin luokan eteen lukemaan ainettani luokkatovereilleni. "Minun perheeni. Minun perheeseeni kuuluu äitini, Evelin, isäni Juhani, ja kaksi isosiskoani, Samatha ja Marie." En itseasiassa koskaan saanut lukea ainettani loppuun, sillä aloituksen kuullessaan opettajani Anna, otti minut luokan ulkopuolelle. "Olivia, kuule. En tiedä, mitä aijoit kertoa aineessasi, mutta olemme puhuneet kotiväkesi kanssa, että sinun täytyisi käydä koulupsykologilla. Ymmärrän, että on vaikeaa, kun kukaan ei tiedä ketä oikeat vanhempasi olivat, mutta olet jo sen verran fiksu, että sinun täytyisi ymmärtää ja lopettaa noiden tarinoiden keksiminen. Elina ja Joel ovat antaneet sinulle hyvän perheen ja kaikki resurssit kasvaa hyvässä ympäristössä, mutta asenteesi tekee tämän kaikille, etenkin sinulle hankalaksi. Tee uusi aine maanantaiksi, ja tee se Elinasta ja Joelista. He ovat sinun perheesi." "Mutta kun täytän 16, ja pääsen peruskoulusta, vanhempani hakevat minut kevätjuhlasta, ja heillä on kyydissään myös isosiskoni. Lähden kauas täältä, en vielä tiedä minne, mutta kauas niistä ihmisistä, jotka eivät jo ymmärrä, että he ovat ainoa ja oikea perheeni." En vienyt uutta ainetta koskaan opettajalle, mutta jouduin psykologille. Puhuin hänelle perheestäni, ja hän kertoi seuravana päivänä opettajalleni ja Elinalle, että se on normaalia toiveajattelua, ja se menee ohi. Se ei koskaan mennyt, sillä olen aina tiennyt että jos vain pystyn sinnitellä, ne hakevat minut ja pääsen pois täältä, ei täällä kukaan ymmärrä minua. Nyt, tällä hetkellä, olen 16-vuotias, ja valmistautumassa kevätjuhlaan. Olen pukenut päälleni Elinan ostaman sinisen mekon, mekko on kieltämättä kaunis. Olen antanut ainoan kaverini, Janinen, kihartaa hiukseni, ja lopulta Elina ottaa meistä kuvankin pihamaalla. Hän hymyilee koko aamun, ja se on tosiaan jo jotain. Yleensä hän on minulle kylmä, eikä ikinä unohda tekemieni virheiden jälkeen sanoa ironisesti, pilkaten, että "onneksi kohta päästään sinustakin", viitaten kertomaani siitä, että juuri tämänaamuisen jälkeen perheeni hakee minut pois. En edes ole puhunut siitä moniin vuosiin, mutta olen ajatellut sitä jatkuvasti. Ajatellut että pian pääsen pois täältä. En ole menettänyt uskoani hetkeksikään, ja minua muistutetaankin siitä usein. "Sellaista sinä aina jaksoit toivoa, mutta kiva kun olet tullut järkiisi". Ja minä vain hymyilen ja nyökkään, kuin olisin samaa mieltä. Mitä ääliöitä, onneksi ei tämän jälkeen tarvi heitäkään katsella. Tiedän että minua on valmistauduttu pilkkaamaan juhlan jälkeen, että "ai eikö ne tullutkaan", mutta kyllä ne vaan tulee. Vielä kaikki näkee. Ja minä pääsen pois täältä. Kevätjuhla tuntuu kestävän ikuisuuksia. Kaikki yhdeksäsluokkalaiset saavat punaiset ruusut rehtorilta, ja me lauletaan. Jo joutui armas aika, ja suvi suloinen. Vihdoinkin. Kävelen ulos hämärästä salista aurinkoon, ja hetkeen en näe lähestulkoon mitään. Kun silmäni vihdoin tottuvat kirkkauteen, lähden juoksemaan pihan poikki. Tunne sisälläni vain vahvistuu vahvistumistaan. Ne odottaa minua siellä, ne odottaa. Autoja tuntuu olevan tien varressa miljoona. En kuule tai nää mitään, kun lähden juoksemaan. Ne odottaa minua, ne odottaa. Yhtäkkiä tunnen kuinka jotain osuu minuun valtavalla voimalla, ja kaikki pimenee. Viimeinen ajatukseni on, että vihdoinkin, jonnekkin kauas pois. - Oliviaan törmänneestä autosta nousee järkyttynyt perhe. Perheeseen kuuluu äiti Evelin, isä Juhani ja kaksi tyttöä, Samatha ja Marie. Olivia todetaan kuolleeksi jo onnettomuuspaikalla, ja ainoat jotka onnettomuuden näkivät, näkivät vain Olivian juoksevan suoraan auton alle.

Kommentit

Nimimerkki


Varmistuskoodi
Syötä kuvassa näkyvä varmistuskoordi tekstikenttään. Rekisteröityneiden jäsenten ei tarvitse tätä tehdä. Näin estämme kommenttispämmiä.
varmistuskuva
Kommentit


 
 
Copyright © Prologi.net, 2005-2010 | Tekstit ovat kirjoittajiensa omaisuutta | prologi@prologi.net