Kirjoitukset

Villager Jeremys Diary

starstand, 06.11.2012 19:54
Katsottu 1398 kertaa

Kun käsittelin pientä kullan murikkaa kuin kolikkoa, tunsin itseni kitsaaksi. Pormestarin siiven alla ei ole helppo elää kuten muut. Ulkona oli taas jälleen viileä ja sumuinen ilma. Kun tarkasti ajatteli, harmaa ja onneton sää jotenkin teki kylästä missä asuin, oman itsensä. Kavalan ja arvaamattoman. Niin kuin luonto itse, tai elämä. Hymähdin itsekseni ja laitoin kullan palasen pois. Tunsin itseni yksinäiseksi, mutta en silti halunnut poistua talostani. Kenestäkään kyläläisestä ei olisi ollut seuraksi. Ei edes rakkaasta Junystani. Isäni tai veljeni seuraan en liittyisi. Minulla ei koskaan ollut minkäänlaisia ongelmia isäni tai veljeni kanssa. Rehellisesti, ei veljeni kanssa. Hänen kanssaan ei kannattanut joutua huonoihin väleihin. Jos tappelusta olisi ollut kyse, hän olisi voittanut ylivoimaisesti. Olihan hän isoveljeni. Ja isäni ensimmäinen jälkeläinen. Joskus pelkäsin että olin veljeni mielestä väliin tullut. Ei häntä voinutkaan lukea kuin avointa kirjaa. Pelkkä nimikin salaa paljon. Nero. Jos kuulisi ensimmäistä kertaan, ei tulisi mieleen minkälainen tosikko hän onkaan. Hänen totisuutensa oli ihailtavaa. Mutta häntä pelättiin. Hyvästäkin syystä Kerran kun olin kahvilla Junyn kanssa, näin kun Nero tuijotti minuun kylän pää-rakennuksen toisen kerroksen ikkunasta. Tunsin tappavat väreet syvimmässäni. Veljeni väsyneet, vakavat silmät tuijottivat minua kuin syyllistä. Hetkeä myöhemmin älysin, ettei kaikki ollut kohdallaan. Pyysin Junya lähtemään kotiin ja itse lähdin pää-rakennusta kohti. Rakennuksen toisessa kerroksessa, Nero oli vieläkin ikkunan luona, nyt silmät tuijottivat tumma puiseen lattiaan. En ollut edes ehtinyt vetää henkeä kysyäkseni mitään, kun veljeni jo sanoi sanottavansa. ”Isämme ei ole voinut kovin hyvin. Kuolemansa ei ole edes vuoden päässä hänestä.” Hän vaikutti jollain tavalla synkemmältä kuin ennen. Synkässä huoneessa vain ikkunasta loistava harmaan päivän valo valaisi tilan missä olimme. Koska ei ollut mitään viisasta sanottavaa, päätin pysyä hiljaa. Hiljaisuus oli vallannut ilman. Kolme kuukautta oli kulunut keskustelustamme. Oli tiistai ja jälleen kerran sateista ja sumuista. Olin talossani istumassa Juny kainalossani. Hän huomasi huolestuneen olo tilani ja sanoi. ”Näytät huolestuneelta, Jeremy. Mikä on?” En vastannut mitään. Oli totta että olin huolissani. Isäni takia ja… Veljeni. Hän oli kadonnut jonnekin eikä kukaan suostunut rehellisesti kertomaan, ettei ollut tietoa siitä minne hän olisi voinut mennä. Isämme terveys oli rappeutunut kuukausien aikana. Oli tiedossa että aika koittaisi pian. Eniten pelkäsin, miten tulee käymään kylällemme kun isämme on kuollut. Tietysti veljeni saa vallan, mutta… Hän oli käyttäytynyt kummallisesti lähi aikoina. Jokin hänessä sai kyläläiset lyyhistymään pelosta. Kylämme tiedemies ja tutkija Mike ei pitänyt veljeni olemuksesta. On sanonut jotain pois lähtemisestä. Tein hänelle selväksi, että veljeni kummallinen ja arvaamaton käytös johtuu isämme huonosta voinnista. Lausahdukseni Mikelle sai minut tuntemaan itseni kamalaksi henkilöksi. Mike ei ole koskaan tehnyt kenellekään pahaa tai ollut koskaan väärässä. Hänen epäilynsä veljeni käytöstä kohtaan on yksi huolen aihe. Toivoin ettei se ollut mitään vakavaa. Toivoin ettei se olisi ollut totta, mutta se vain oli karu totuus. Isämme nukkui pois. Minä ja veljeni olimme viimeiset jotka jäivät hänen arkkunsa luo. Seisoimme sen lähellä hiljaa. Kumpikaan meistä ei sanonut sanaakaan. Kääntämättä päätäni, katsoin veljeeni. Hän vain seisoi ja tuijotti hauta-arkkua. Hetkeä myöhemmin lähdin kävelemään takaisin kylään, jättäen veljeni yksin. Jokin sisälläni sanoi, etten olisi saanut tehdä niin, mutta annoin asian olla. Suurin osa kyläläisistä oli kokoontunut kylän kahvilaan. Kun saavuin paikalle, Juny tuli luokseni, halasi ja sanoi Miken haluavan puhuvan kanssani. Mike istui kaivosjohtajan ja Junyn isän kanssa ulkoterassilla. Kun tein katsekontaktin Miken kanssa, arvelin heti, ettei hänellä ollut mitään hienoa sanottavaa. Mike pyöräytti lasiaan niin että ryminä kuului puisesta pöydästä, ja sanoi. ”Tiedän että olet tarpeeksi täynnä surua ja murheita, mutta pyydän ja rukoilen että kuuntelisit minua. Vain tämän ainoan siunatun kerran.” Huokaisin ja sanoin olevani kuulolla. Mike viittoi minua tulemaan lähemmäksi, hän kurkotti pöydän ylitse ja kuiskasi niin että vain minä kuulin mitä hänellä oli sanottavaa. ”Tämän kylän tulevaisuus romahti kuin huonosti rakennettu hirttopuu, isäsi hengähdettyä viimeisen kerran. Tiedän mitä tulee olemaan kun veljesi saa vallan tässä kylässä. Enkä aio jäädä tänne näkemään seurauksia.” Kun Mike oli lopettanut, hän poistui. Katsoin hänen peräänsä enkä tiennyt enää, pitääkkö Mikea sekopäänä vai totta puhuvana. Viikkoa myöhemmin, kaivos jouduttiin sulkemaan. Neljä kaivosmiestä oli kuollut isojen hämähäkkien hyökättyä kimppuun. Kaivoksen sulkemista ehdotti kaivosjohtaja. Hän oli selittänyt tilanteen monella tavalla veljelleni joka oli lopulta hyväksynyt sulkemisen. Muutaman päivän kuluttua, kahvilan pitäjän serkku sairastui. Häntä yritettiin hoitaa, mutta jostain kumman syystä tauti vain paheni. Kahta vuorokautta ei ehtinyt kulua, kunnes hän kuoli. Mike otti selvää sairauden pahenemisesta ja tuli selville, että parannus lääkkeet olivat pilaantuneet. Totesin sen olevan mahdotonta. Kun totesin näin, Mike iski synkän ja huolestuneen katseen minuun. Viikkoa myöhemmin, kaksi muuta kyläläistä sairastui, ja nämäkin kuolivat. Mike pysyi vaiti. Hän teki selväksi, ettei häntä kannata häiritä. Veljeni pysyi myös vaiti. Aloin hermostumaan. En vain kaikkien menetysten takia, vaan veljeni salamyhkäisen käytöksen takia. Pelko oli vallannut loppujen kyläläisten mielet. Jopa omani, ja sille oli syy. Veljeni oli kadonnut täysin. Hän yleensä oli ollut vain päiviä poissa. Nyt häntä ei ollut kuulunut yli kahteen viikkoon. Neron katoaminen ei ollut ainut huoli. Juny oli löytänyt homeen tapaista pintaa kellaristaan ja samanlainen home oli vallannut täysin kuolleen satamanpitäjän kodin. Mike ei ollut poistunut talostaan. Tilanne oli toivoton. Kaikki oli romahtanut käsiin Neron lähdettyä. Meitä oli hengissä vain neljä ihmistä. Mike, rouva Mushroy, Juny ja minä. Kolme meistä neljästä olimme kipeitä. Miken tilasta en tiennyt. Olin löytänyt aamuyön aikaan Junyn hautausmaalta isänsä haudan edestä. Hän istui ruohikossa velttona. Menin hänen luokseen istumaan ja annoin hänen käydä maate, painaen päänsä syliini. Silitin hänen vaaleanruskeita pitkiä hiuksiaan tovin. Juny avasi silmänsä ja sanoi. ”Älä jätä minua yksin tämän jälkeen, Jeremy.” Kyyneleet valuivat poskeani pitkin, ne suorastaan sokaisivat minut, mutta näin silti Junyn kauniit siniset silmät. ”Älä huoli. Tulen perässä.” Ennen kun ehdin sanoa viimeisen sanan, elämä oli jo haihtunut hänestä. Siihen jäin istumaan hautausmaalle Juny sylissäni. Odotin, kunnes sain itse vapauden. Viimeinen toteamukseni oli: ”Voiko kukaan antaa meille anteeksi sitä virhettä kun luotimme häneen?” Kuolemassani kirosin veljeni. Mutta kävi ilmi, että Nero oli kironnut meidät. Loppu

Kommentit