-
Bongaa! ImagePark.biz Hauskat videot Pikavippi
 
Etusivu Kirjoitukset Kirjoita Jäsenet Info Linkit Keskustelu

Kirjoitukset

Syksyn viimeiset säteet

Deathless, 11.12.2012 9:33
Katsottu 1315 kertaa

A/N: Tämä on ennemminkin oneshot, kuin novelli, mutta en ollut aivan varma, mikä olisi ollut se täysin oikea kategoria. Tämä kuitenkin liippaa läheltä. Nauttikaa! Vaahteran lehdet leijailevat maahan. Tuuli puhaltaa pöllyttäen roskia, jotka eivät ole löytäneet tietään roskikseen ja muuttolinnut lentävät taivaalla kohti parempaa paikkaa. Kaikki kuolee taas moneksi kuukaudeksi; luonto hiljenee, ihmiset kiinnittäytyvät sohvilleen töllöttämään televisiota, josta ei ikinä tule mitään muuta järkevää kuin uutiset. Nyt on kuitenkin lämmintä lokakuuksi ja olemme päättäneet lähteä ulos labradorinpentumme Remuksen kanssa, joka ei ole kestään nahoissaan päästessään juoksemaan niin paljon kuin sielu sietää. Aurinko helottaa lämmittämättä, viima saa sormeni kylmämään, mutta sinä lämmität minua. Poskesi punoittavat ja hymysi leviää korviin asti, kun katsot mustan pennun menoa pitkin hiljaista puistoa, jota reunustavat rautaportit; riskiä auton alle jäämiseen ei ole. Vilkaisemme toisiamme. Meillä on nykyään niin vähän aikaa toisillemme; työ, koira, muutto; hyvä kun edes näemme toisiamme. Annan sinulle pikaisen pusun poskelle, ennen kuin kirmaan pitkin keltaisien lehtien täplittämää nurmikkoa. Seuraat minua nauraen, pentu haukkuu innoissaan. Vanha nainen katsoo menoamme ärtyneenä, mutta me vain kiihdytämme menoamme. Viimein lysähdämme nauraen nurmikolle. Kiedot kätesi olkapäideni yli ja rutistat minut aivan viereesi. Poskesi punoittavat ja silmäsi tuikkivat ilkikurisesti. Nenäsi on aivan kylmä ja ruskeisiin hiuksiisi on tarttunut lehtiä ja koiran kuolaa. Remus ei pitkään anna meidän olla niin, vaan vinkuen ahtautuu päällemme. "Kuule, oletko ajatellut, mitä parin vuoden päästä tapahtuu?" kysyn rikkoen hiljaisuuden. Vilkaiset minua hetken hämmentyneenä, mutta sitten suusi leviää lämmittävään hymyyn. "Totta kai olen. Näen sieluni silmin sinun jättimäisen vatsakumpusi ja pienen taaperon, joka ei pysy hetkeäkään paikoillaan. Ja valvomme öitä, riitelemme, mutta rakastamme, koska tiedämme, että riiteleminen kuuluu elämään - ja tietenkin Remus on menossa mukana", lisäät, kun pentu alkaa taaperrella mahasi päällä ja nakertamaan sormeasi. "Kunpa muutto olisi jo valmis", huokaisen yrittäen vaihtaa puheenaihetta vauvoista. En halua vielä paljastaa yllätystä... "Niinpä! Ja saakutin työkiireet helpottaisivat... Mutta nyt ei ajatella sitä", sanot tiukasti ja kaappaat minut karhun halaukseen. Nauran, kun suutelet minua poskelle, kaulalle ja kuiskaat korvaani ihania sanoja, jotka saavat punaiset poskeni entistä punaisemmiksi. "Hei, mehän voisimme syödä iltapalan täällä, ei täällä ole edes kylmä", ehdotat ja nyökkään haltioissani. Nouset pystyyn ja pörrötät hiukseni sekaisin, ennen kuin kävelet puiston rautaportille ja pujahdat nopeasti ulos. Remus vinkuu huolestuneena perääsi, mutta puhun sille rauhallisesti ja pian se lysähtääkin syliini ja nukahtaa. Hymy hiipii vaivihkaa huulilleni, kun ajattelen päivää, milloin tapasimme. Se hetki oli täynnä suuria tunteita, mutta silloin en olisi koskaan uskonut, että muuttaisimme yhteen. Minä ja ystäväni istuimme baaritiskillä kaljatuopit neniemme edessä. En ollut koskenut omaani, vaan murehdin päättynyttä suhdettani, joka oli kaiken kaikkiaan ollut huono. Tuskin pidin exästäni tai hän minusta, mutta pidimme kulissia yllä ihan vain, koska pelkäsimme elää yksin. Senpä takia ystäväni ajoi minut baariin, mikä ei kylläkään auttanut yhtään mitään. Loin vain inhoavia silmäyksiä olueeseni, kun taas ystävättäreni pyysi jo kolmatta. Hän alkoi hihitellä baarimikolle ja ohi meneville miehille – sinkuille tai ei. Mutta juuri kun olin lähdössä, ystäväni osoitti sinua. Kävelit kohti baaritiskiä. Istahdit viereeni ja ystäväni alkoi leperrellä sinulle, nauroit hänen kanssaan, mutta hiukan väkinäisesti. Ja valitettavasti olin välissänne. Katsahdin ystävääni merkitsevästi, kun hän alkoi vihjailla jatkoja, mutta hän ei nähnyt muuta kuin sinut. Nousin rivakasti ylös ja kaadoin vahingossa täyden tuopin suoraan housuillesi. Tuijotit leviävää läikkää kauhuissasi. "Voi ei, voi ei, anteeksi!" kiljaisin ja otin tukun paperia tiskiltä ja länttäisi ne enempiä ajattelematta haarojesi kohdalle. Samassa tajusin mitä tein ja sopertelin vielä lisää anteeksipyyntöjä ja olin jo häipymässä takavasemmalla, koska ystäväni näytti erittäin innokkaalta auttamaan. Toivoin todella, etten koskaan näkisi sinua uudestaan, mutta niin siinä vain kävi, että ystäväni ja sinä tapailitte ja seurustelitte, mutta suhteenne ei kestänyt kauan. Olen monta kertaa toivonut, etten se ollut minä, joka suhteenne tuhosi, mutta olen siitä yhä varmempi. Muistan yhä, miten eräänä iltana meillä oli grillijuhlat, jossa sinä ja ystäväni olitte päätähtiä. Olin masentunut, ollut koko silloisen kevään ja viimeinen niitti oli se, kun eräs ystäväni kertoi, että tämä sinun kanssasi ollut ystävä, oli pettänyt ex-poikaystäväni kanssa minua. Silloin meni yli. Juoksin pois iloisesta porinasta ja lyyhistyin läheiselle rannalle, jossa lumpeen lehdet kelluivat vedessä. Itkin, jota en ollut tehnyt ikuisuuksiin. Silloin sinä tulit. Kysyit oloani ja juttelimme kaikenlaista luonnon hiljaisuudessa, joka ei ole täysin hiljaista; heinäsirkkojen siritystä ja käen kukkumista. Meistä paljastui paljon samaa. Pidimme musiikista, eläimistä ja meillä molemmilla oli paljon ystäviä. Kerroit, miten pienenä jekkuilit opettajalle ja silloin minä kysyin jotain ratkaisevaa; "Tietääkö tyttöystäväsi tämän?" Ei, ei hän tiennyt. Sinä mietit asiaa ja sanoit, että ystäväni kanssa oli hauskaa, mutta se tuntui kuitenkin vain ystävyydeltä, ei miltään sen suuremmalta. Ja ystäväni oli kuin iilimato, ei jättänyt hetkeksikään rauhaan. Meni monta kuukauta. Olin sopinut ystäväni kanssa, että lähtisimme lomareissulle, mutta hän ei vastannut puheluihini, sähköposteihini tai kirjeisiini. Toiset ystäväni kertoivat, että hän ja sinä olitte eronneet ja hän luulee, että minä kostin hänelle hänen pettämistemppunsa. Mutta ei, ei se niin mennyt. Soitit minulle kerran. Se oli lyhyt, vaivautunut ja hyvin yksipuolinen puhelu, mutta siitä se lähti. Ensin keskustelimme vain puhelimen välityksellä ja olimme vain ystäviä. Sitä vaihetta kesti ehkä vuoden, tai ylikin. En halunnut rynnätä mihinkään yltiöpäiseen, ne nuoruuteni vuodet koettelivat minua niin monelta suunnalta, että se jätti arvet. Mutta sinä jaksoit. Vaikkemme tavanneetkaan kasvotuksin, pidin sinua ainoana oikeana ystävänä. Ja sitten tapasimme. Halasimme oitis, hymyilimme toisillemme ja juttelimme kaikesta maan ja taivaan välillä. Kävimme yhdessä juhlimassa, pidimme elokuvailtoja ja matkustimme ympäri maata. Hiljalleen suhteemme eteni kohti nykyistä; riitelimme välillä, mutta tukeva pohja suhteessamme sai meidät aina palaamaan yhteen. Oli hetkiä, jolloin suorastaan inhosi sinua, varsinkin, kun jätit sanomalehdet minne sattuu ja hammasharja lojui aina lavuaarin reunassa eikä kaapissa piilossa. Mutta rakkaus sinuun on liian vahva. Se kahlitsee hellästi, jättää sydämeen kauniin tunteen ja on kuin huumetta. Havahdun hereille muistoistani, kun Remus haukkuu jossain kauempaa innoissaan. Katson ympärilleni paniikissa, ennen kuin havaitsen tumman täplän pinkovan kohti porttia, josta olit häipynyt. Ryntään Remuksen perään, huudan sen nimeä ja pentu katsahtaa taakseen. Se luulee tämän olevan leikki. Silloin näen sinut. Kannat kahta ruskeaa paperipussia ja vilkutat minulle hymyillen. Juoksen yhä kovempaa, osoittelen Remusta ja näet sen. Portti on raollaan. Huudahdat ja ryntäät juoksuun. Hetki vain ja näen punaisen viivan ajavan ylitsesi. Pysähdyn. Jähmetyn silkasta epäuskosta, en voi uskoa mitä on tapahtunut. "Ei!" kiljaisen. Tunnen liikkuvani tervassa, jalat ovat vetelää makaronia. Ihmiset kadulla alkavat huutaa kauhuissaan havaitessaan sinut. Ihmiset ympäröivät sinut, huutelevat toisilleen ja punaisen auton kuski näpyttelee puhelinta. Pääsen ihmisringin reunaan. Tyrkin heitä sivuun, huudan ja itken. Pääsen vierellesi. Pääsi on veressä, kokeilen pulssiasi ja se on hyvin heikko. Tämä on minun syytäni. "Herää!" kiljun korvaasi, mutta et liikahdakaan. Minun on kerrottava uutinen nyt, muuten et saa tietää, mikä kasvaa minussa. "Sinusta tulee isä, et saa hylätä meitä!" huudan, et reagoi. Kyyneleet valuvat valtoimenaan, kastelevat kylmät poskeni. Ambulanssi saapuu huutaen, ihmiset väistävät kahta miestä, joista toinen törkkää minut tieltään. He tarkistavat pulssisi, pudistelevat päätään ja saavat sinut varovasti paareille. "Olen pahoillani", toinen mies sanoo. Remus haukkuu jossain, ihmiset hajaantuvat. Ei, ei, ei. Päässäni humisee, äänet turtuvat ja näen vain sinut. Sitten sinut peitetään valkoisella liinalla. Olen yksin. Taas. Minulla on vain pieni sielu, joka kasvaa sisälläni, mutta se ei tuo sinua takaisin. Minä en selviä tästä. En tällä kertaa.

Kommentit

Nimimerkki


Varmistuskoodi
Syötä kuvassa näkyvä varmistuskoordi tekstikenttään. Rekisteröityneiden jäsenten ei tarvitse tätä tehdä. Näin estämme kommenttispämmiä.
varmistuskuva
Kommentit


 
 
Copyright © Prologi.net, 2005-2010 | Tekstit ovat kirjoittajiensa omaisuutta | prologi@prologi.net