Rekisteröidy jäseneksi
Miksi rekisteröityä?
Salasana unohtunut?
MikeBarn, 12.03.2013 0:15
Katsottu 1401 kertaa
Havahduin niihin silmiin vasta nähdessäni sen lannistuneen, voimattoman, lyödyn kajastuksen senttien päässä kasvoistani. Kuihtuneet kasvosi vetäytyivät takin kauluksen sisään kun roikotin rivelistä, mutta ne silmät, ne pysyivät näkyvissä ja saivat minut menettämään tilanteen hallinnan. Se oli oikeastaan lähtökohtaisesti outoa. Katseesi ristiriitainen viesti, samalla hyväksyvä ja samalla raaka oli vieläkin tallella. Se sai minut muistamaan ajan, kun ei ollut kuin me kaksi. En osannut päättää kopistellako sinua vasten tiiliseinää vai syleilläkö lämpimästi. Tuo tilanne, joka nyt oli käsillä, oli kuvitelmien tasolla antanut minulle voimia ja puskenut eteenpäin vuosikymmenet, mutta nyt sen vihdoin toteutuessa se ei ollutkaan mitään. En saanut siitä voimaa vaan sieluuni haavan, sen viimeisen. Opetit minut olemaan kova. Kasvatit maailmaan, jossa heikompi alistuu mukisematta, ja parhaimmillaan saa tästä kiitokseksi vain hyväksynnän häivän jossain katseen reunamailla. Oli pyrittävä vahvuuteen, kykyyn dominoida. Mutta kuinka unohdit, että osat joskus vaihtuvat? Minä en sitä unohtanut, vaan vuosikaudet vannoin hammasta purren että kerran täältä vielä tullaan. Rymistelin läpi elämäni vain tullakseni tähän hetkeen tälle hämärän kuulaalle kujalle, jossa katsoin sinua silmiin, ja jaoimme ymmärryksen siitä, että ajat olivat muuttuneet. Minne katosit, elämäni. Maailmani oli edessäni seinää vasten olevan voimattoman miehen muodossa. Laskin irti ja luhistuit maahan, isoveli.