Kirjoitukset

Näkymätön

jkt33, 14.04.2013 15:15
Katsottu 1322 kertaa

Kyllähän minä voin viedä nämä ruuat roskiin, eihän kukaan kuitenkaan huomaa. Kävelen vain tuonne roskikselle, kaavin ruuat pois ja poistun mitään sanomattomasti paikalta. Koulun käytävät ovat yhtä täynnä väkeä kuin aina. Kaikki huusivat ja iloitsivat kevään tulosta ja kauniista säästä. Minä kävelin vain ohi ja koko käytävän melu soi kuin taustalla. En ehkä tahtonut kuulla. Ei kukaan kuitenkaan puhuisi minusta. Istuin käytävän päähän ”kavereitteni” kanssa. Kai ne puhuivat päivän kuumimmista puheenaiheista. Kaikki se puhe meni toisesta korvastani sisään ja suoraan ulos toisesta. Ja jos sattumalta saatoin sanoa jonkun välikommentin, ei sekään tuntunut muita kiinnostavan. Kellot soivat, ja opettaja tuli avaamaan oven luokkaan. Nousin hyvin kömpelösti ylös ja otin laukkuni olalle. Yritin mennä ovesta sisään, mutta muut luokkakaverini tulivat päin minua ja tahtoivat sisään ensin, sillä hehän olivat paljon arvokkaampia kuin minä. Olen kuin pölyä, jonka läpi vain kävellään, eikä sitä sen kummemmin ajatella. Kaikki oppitunnit tuntuvat turhilta, pitkäveteisiltä ja tylsiltä. Ei sillä, että osaisin kaiken, mutta mitä teen rasvan molekyylikaavalla tai alkuaineiden lyhenteillä. Mikään ei oikein kunnolla tunnu kiinnostavan minua, ei edes tulevaisuutta ajatellen. En tiedä, mitä minusta tulee vai tuleeko mitään. Ottaisiko joku minut töihin muka johonkin? Mihin muka sopisin? Minun käyntikorttini ovat laimeat ilmeet, mitään sanomattomat eleet ja tunteeton olemukseni, en tunne surua, iloa tai helpotusta. Kukaan ei tunne minua tai tiedä nimeäni. Eikä ketään ole koskaan kiinnostanutkaan. Toisaalta onhan minulla nämä ”kaverit”, joille sanon aamulla ”moi” ja iltapäivällä ”heippa”. Sen syvemmälle en ole koskaan päässyt, enkä tule koskaan luultavasti pääsemään. Opettajatkaan eivät huomaa minua. He eivät koskaan kysy minulta ja eivätkä edes huomaa, jos en ole koulussa. Ehkä he ovat huomanneet, ettei minua kiinnosta. Kyllähän minulla oli jotain, jotain aivan erityistä ja tärkeää. Mummoni oli kaikkeni ja todella tärkeä minulle. Hän ymmärsi minua, tuki minua ja ennen kaikkea huomasi minut. Hänellä oli silmät, joilla hän näki sisääni. En olisi tahtonut luopua hänestä, en millään hinnalla, mutta väistämättömälle ei vain voi mitään. Niin se on. Toivoisin aina, että saisin edes jonkin laista huomiota. Kuulostan varmaan hullulta, mutta jos joku tulisi ja vetäisi minua turpaan, olisin iloinen, sillä minut huomattiin. Tai jos hyvin kävisi, toivoisin, että kun eräänä päivänä kulkisin kadulla, vastaani kävelisi ihminen, joka huomaisi minut. Voisimme olla parhaat ystävät ja kertoisin hänelle kaiken, mistä olen aina halunnut puhua. Kertoa, miltä tuntui kuin mummo kuoli tai vain yksinkertaisesti siitä, mitä meinaan syödä illalla. Ihmisen, joka varmasti ymmärtäisi minua, eikä vain kävelisi minusta ”läpi” kuin pölystä.

Kommentit