-
Bongaa! ImagePark.biz Hauskat videot Pikavippi
 
Etusivu Kirjoitukset Kirjoita Jäsenet Info Linkit Keskustelu

Kirjoitukset

ONNELLISTEN IHMISTEN PÖYTÄ

HannuPuhakainen, 23.04.2014 19:22
Katsottu 1487 kertaa

ONNELLISTEN IHMISTEN PÖYTÄ – Oletko sinä koskaan ollut Onnellisten ihmisten pöydässä? kysyi minua vastapäätä istuva surullisennäköinen mies. Hänen harvat viiksensä lerputtivat ohuen ylähuulen päällä ja saivat hänet näyttämään vieläkin surullisemmalta. – E- enpä muista olleeni, sanoin varovasti. – En tässä elämässä. – Entäs edellisessä? – Jaa- a, sanoin. – Minulla on tuo lyhytmuisti alkanut pätkiä viime vuosikymmeninä. Punnersin ajatuksiani, mutta sieltä ei ilmaantunut yhtään muistikuvaa Onnellisten ihmisten pöydästä. Ei edellisestä elämästäni eikä edellisen edellisestä. Pudistin päätäni. – Enpä muista, oletko itse? – Olen, huokaisi mies. Eräänä päivänä kauan sitten sain istua Onnellisten ihmisten pöydässä. Hän nosti leukaansa ja katsoi kaukaiseen menneisyyteensä. – Voi olla, että se oli eilen, voi olla, että se oli muutama vuosisata sitten. Mielenkiintoni heräsi. Tässäpä istuin samassa pöydässä miehen kanssa, joka oli istunut Onnellisten ihmisten pöydässä. En ollut koskaan aikaisemmin tavannut ihmistä, joka olisi päässyt edes lähelle Onnellisten ihmisten pöytää. Tosin olin kuullut, että sellainen saattoi onnistua kerran elämässä, joskus vain kahdessa, mikäli itse oli onneton ja oikeassa paikassa oikeaan aikaan. Sellainen tilaisuus ei yleensä tullut toista kertaa. – Tuota, yritin hillitä intoani, – haluaisitko ehkä purkaa sydäntäsi ja kertoa minulle Onnellisten ihmisten pöydästä? Voisin tarjota oluen. Minun täytyi ehdottomasti saada tietää, oliko hän todellakin ollut Onnellisten ihmisten pöydässä. Ainakin mies ulkoisilta puitteiltaan täytti asiaan vaadittavat kriteerit. – Tarjoilija! vinkkasin ohikulkevalle tarjoilijalle. – Ole hyvä! Siirsin oluen miehen eteen. – Kiitos, sanoi surullisennäköinen mies. Hänen silmänsä olivat peittyneet kosteaan kyynelusvaan hänen muistellessaan istumistaan Onnellisten ihmisten pöydässä. Hän kallisti apeana lasiaan ja valmistautui jatkamaan tarinaansa. – Niin se oli joko eilen tai muutama vuosisata sitten, kun minulla oli onni olla Onnellisten ihmisten pöydässä. Mies ryysti uudet siivut oluestaan ja katsoi mietteissään menneisyyteensä. Kiemurtelin tuolillani. Nyt saisin kuulla vuosisadan tarinan, kenties kahden, tältä onnetto-malta mieheltä. – Olin juuri tullut kaupunkiin, sanoi mies ja olin erottavani hippusen onnellisuutta hänen murheellisessa katseessaan. – Olin juuri tullut maalta kaupunkiin ja menin eräälle ulkoterassille ottamaan oluet. – Ja sitten…? patistin miestä. Minun oli pakko kuulla tarina ennen kuin jotain odottamatonta tapahtuisi eikä hän ehkä pystyisikään kertomaan sitä. – Olin juuri saanut ensimmäisen olueni, kun katsahdin vasemmalle puolelleni, sanoi mies alakuloisena. – Ja silloin minä näin ne kolme miestä... Hän ryysti pitkät siivut lasistaan. – Kolme miestä! Sydämeni oli kiihdyttänyt lyöntiään. – Olivatko he Onnellisten ihmisten pöydässä? – Ei, eivät olleet, murheellinen mies sanoi. – Missä se oli? minun oli vaikea pysyä tuolillani. – Missä oli Onnellisten ihmisten pöytä? – Vilkaisin oikealle puolelleni, miehellä oli pidätettyä tuskaa äänessään. ─ Ja siinä pöydässä istui kaksi naista ja kaksi miestä. – Ja sielläkö se oli? Sielläkö oli Onnellisten ihmisten pöytä? – Ei, ei ollut, mies pudisti päätään ja kallisti viimeiset tipat tuopistaan. – Ei se ollut sielläkään. – Tarjoilija, viittilöin hengästyneenä. – Yksi pitkä viivyttelemättä! Kuivin suin hän ei varmastikaan kertoisi juttuansa. Tarjoilija toi oluen ja mies maistoi entistä apeampana lasistaan. – Sitten minä katsoin suoraan eteeni ja siinä neljän hengen pöydässä istui kaksi rehevää naista, murheellinen mies sanoi. – Sekö se oli? minä huusin. – Sekö oli Onnellisten ihmisten pöytä? – Minä join oluttani ja katselin niitä naisia, mies sanoi ja otti kulauksen lasistaan. Minusta näytti, että hän alkoi olla jo kypsä ensimmäiseen kohtaukseensa. Toivoin sydämestäni ettei se ainakaan olisi muistinmenetys tai jotain vielä pahempaa, kuten joskus lievän juopumisen ja murheen aiheuttama pysyvä puhumattomuuskohtaus tai muu sekava tila. – Ja, ja...? – Nousin pöydästäni ja menin niiden naisten pöytään, mies sanoi. Kyynel vierähti hänen poskelleen. – Sinä siis menit Onnellisten ihmisten pöytään! karjuin ja kallistin olutlasiani, mutta käteni tärisi niin, että osa loiskui rinnalleni. – Kysyin naisilta, saisinko istua heidän pöytäänsä, koska tunsin itseni niin onnettomaksi, mies sanoi kyynelten löytäessä tiensä jo hänen toiselle poskelleen. – Kerro oi ystävä, kerro jo! – He katsoivat minua lämpimillä lehmänsilmillään ja kehottivat minua istumaan, surul-lisennäköinen mies sanoi. – Sinäkö istuit heidän pöytäänsä? vaikeroin ja pirskotin lisää olutta rinnuksilleni. – Noudin tuoppini ja istahdin heidän pöytäänsä, mies huoahti. Hän noukki nenäliinan rintataskustaan ja kuivasi huolellisesti kasvonsa. Voi että hän osasi olla tavattoman tyylikkäästi surullinen. Voi että! – Ja sitten…? – Minä kerroin, että minä olin niin onneton, mies niiskautti. – Olitko sinä Onnellisten ihmisten pöydässä? kysyin ja irrotin samalla kiristävän jalkaproteesini. Otsalleni oli kihonnut hikikarpalo. Ehtisinkö kuulla tarinan lopun? – Silloin taivaalta lankesi pehmeä valo heidän ylleen… – Sinä… sinäkö olit päässyt Onnellisten ihmisten pöytään? Minä nieleskelin ja kuivasin kosteaa otsaani. – Sinä onnellinen! – Yhtäkkiä pöytä rupesi hehkumaan ja se muuttui kolmanneksi reheväksi naiseksi, mies vuodatti kertomustaan. – Ja suloinen valo ympäröi pienen pöytäseurueen ja yhdisti heidät yhdeksi autuaalliseksi kokonaisuudeksi. Mies hymyili lempeästi ja vuodatti muutaman kyynelen poskelleen. – Ja sitten se naisista rehevin sanoi... – Mitä...? Mitä hän sanoi? En kestänyt enää. "Me olemme onnellisia ihmisiä", nainen sanoi ja hänen kasvonsa loistivat sanoin kuvaamattomasta onnesta ja autuudesta. – Silloin minä ymmärsin, mies niiskutti, – silloin minä ymmärsin, että minä sain istua Onnellisten ihmisten pöydässä. Mies kyynelehti sievästi muisteloissaan ja hänen kyynelissään sädehti onni. – Ja minä tie-sin, että minä olin Valittu. – Va- valittu? sopersin. Avasin ylimmän paidannapin ja muljautin lasisilmän olutlasiin. – Niin, Valittu. Sen sanottuaan surullisennäköisen miehen kasvot saivat kultaisen hohteen, hän muuttui läpinäkyväksi ja haihtui ilmaan. Jäljelle jäi vain hänen puolitäysi olutlasinsa ja hänen nenä-liinansa. Mutta minäkin olin onnellinen. Olinhan minä tavannut miehen, joka oli istunut Onnellisten ihmisten pöydässä.

Kommentit

Nimimerkki


Varmistuskoodi
Syötä kuvassa näkyvä varmistuskoordi tekstikenttään. Rekisteröityneiden jäsenten ei tarvitse tätä tehdä. Näin estämme kommenttispämmiä.
varmistuskuva
Kommentit


 
 
Copyright © Prologi.net, 2005-2010 | Tekstit ovat kirjoittajiensa omaisuutta | prologi@prologi.net