Kirjoitukset

P r o l o g i

Geraki, 27.06.2006 22:41
Katsottu 1960 kertaa

Oli pimeää... En nähnyt eteeni, en pystynyt liikkumaan. Ja sitten, Sitten näin kun jonkun miekka heilahti ilmassa ja jonkun verta lensi silmieni ohitse maahan. Maahan, jota ei oikeasti ollut. Mutta kenen verta se oikein oli ollut? se ihminen, jolle veri oli kuulunut oli joku, jonka tunsin todella hyvin. Tämän jälkeen näin vielä toisen iskun. Verta lensi ilmaan toisen kerran. Ja toisen kerran se veri myös tippui olemattomaan maahan. Tätä tapahtui vielä monta kertaa, kunnes kuulin äänen. Ennen tätä oli ollut vain hiljaisuus. Ääni oli huuto, ja se huuto tuli jonkun sellaisen suusta, joka oli minulle tärkeä. Mutta kenelle se kuului? sitä en saanut vieläkään selville.Pian huudon jälkeen näin ihmisen ruumiin, täysin hämäränä. En erottanut hänen kasvojaan, en tiennyt kuka hän oli. Tiesin vain yhden asian, sen, että hän oli minulle hyvin tärkeä ihminen. Tai ainakin hän oli ollut. Nyt hän oli kuitenkin kuollut. Ja äkkiä myös minä ilmestyin paikalle, kyyristyin verisen ihmisen vierelle. Kyynel vierähti poskelleni kun katsoin hänen kasvojaan. Nyt aloin viimein tajuta, kuka se hän oli. Tuo ihinen silmieni edessä. Hän oli lapseni. Ja sitten näin hänen kasvonsa. Tytön ilme oli rauhallinen. hänen silmänsä olivat veren peitossa. En oikein vieläkään tajunnut, miksi minä näin hänet kuolleena silmieni edessä. En ollut tavannut häntä vuosikymmeniin ja nyt, nyt näin hänet kuolleena silmieni edessä. Hänet oli tapettu. Ja en edes tiennyt tappajan nieä. Tai ehkä tiesinkin, mutta kieltäydyin uskomasta siihen. Kieltäydyin uskomasta siihen, että toinen lapseni olisi voinut tappaa hänet. Ja samassa ieleeni tulvi hetkiä vuosista, jolloin minä asuin vielä lapseni kanssa. Lapseni ja mieheni kanssa.Yhdessä. En muista, mikä vuosi silloin oli. Minä ja lapseni leikimme yhdessä kauniilla niityllä ja mieheni katsoi meitä hymyillen hieman kauempaa. Mutta sitten kirkas taivas yhtäkkiä pimeni ja eteeni hyppäsi ihmisiä, joita en tuntenut. He uhkasivat tappaa minun lapseni. Kieltädyin uskomasta siihen ja hyvästelin lapseni. Annoin hänet miehelleni ja sanoin, että heidän pitäisi häipyä mahdollisimman kauas täältä. Sanoin heille, etteivät he saisi enää koskaan palata luokseni.En tiedä, iksi sanoin niin, mutta sen tiedän, etten enää nähnyt heitä sen päivän jälkeen. Olin antanut kummallekin kaulakorun osan muistoksi. Paikalle tulleet ihiset jättivät minut rauhaan.He katosivat. Ja olin jälleen yksin. Tämän jälkeen sain mieleeni vielä kaukaisempia asioita, hetkiä, jolloin olin ollut yhdessä ensimmäisen lapseni kanssa. Ne olivat kuitenkin vain pätkittäisiä. Näin kuinka ensimmäinen lapseni huusi minulle, kuinka hän vihasi minua. Näytin järkyttyneeltä. Se oli hetki, kun hän jätti minut. Ensimäinen kerta, kun jäin yksin. Enkä olisi koskaan uskonut, että juuri hänestä, minun lapsestani, voisi tulla ihminen joka voisi joskus tappaa minut. Se ei vain vaikuttanut kovin loogiselta. Muistan laittaneeni salaa hänenkin taskuunsa kaulakoruni kolmannen osan. En tiedä, onka hänellä se tallaessa vieläkin. Neljännen osan jätin itselleni.Tosin silloin osia oli jäljellä vielä kaksi. Katsoin kyyneleet silmissäni lapseni ruumista. Ruumista, joka ei enää koskaan avaisi silmiään tai sanoisi sanaakaan suullaan. Ruumista, joka ei kuulisi enää koskaan mitään korvillaan tai tuntisi mitään käsillään. Se tuntui vain niin väärältä. Niin, epäoikeudenmukaiselta.En ollyt itkenyt ennen. Ainakaan kenenkään nähden. Mutta nyt itkin. Laskin käteni lapseni päälle, nojasin pääni niitä vasten ja itkin. Itkin, kunnes en jaksanut enää. Kaaduin maahan. Kaikki mitä kuulin, oli kuinka joku saapui paikalle. En tuntenut sitä ihmistä. Kun avasin silmäni, oli jo liian myöhäistä. Se tuntematon ihminen oli ottanut minun miekkani oikeaan käteensä. Hän kohotti miekkaa ja sydämettömästi hän iski sen minua kohti. Huusin kivusta, sekin ensimmäistä kertaa. En ollut koskaan ennen tuntenut näin voimakasta kipua. Olin oppinut kärsimään pitämättä ääntäkään. Sellainen minä olin. Mutta miksi? sitä en tiedä. Kohtaloa ei voi muuttaa, tai niin ne kaikki sanovat. Kuka tietää totuuden? ei ehkä kukaan. Mutta sitten huomasin olevani vielä elossa. Ennen kuin pystyin itse tajuamaan koko asiaa, olin vaipunut johonkin erityiseen tilaan. En tajunnut mitä tein. Miekka sydämessäni nousin seisomaan ja otin hyökkääjää kaulasta kiinni. Vetäisin oman miekkani irti itsestäni ja sivalsin sillä hyökkääjää muutaan kerran. Tein viimeisen iskun ja hän oli kuollut. Tämän jälkeen pyörryin. Kun olin pyörtynyt, näin jonkinlaista unta. Tai minä luulin, että se oli unta. Siinä unessa minulle kerrottiin, kuka tappamani ihminen oli ollut. Niin, minä olin tappanut ihmisen. En olisi ikinä uskonut, että minä tekisin joskus jotain vastaavaa. Ja kukapa olisi uskonut, että tappamani ihinen oli ollut sama ihminen joka oli tappanut toisen lapseni. Niin, olin tappanut oman perheen jäseneni. Haavani parantui, viimeinen kyyneleeni vierähti poskelleni ja sitten käänsin selkäni. Lähdin kävelemään. Kävelin paikassa, jossa ei oikeastaan edes ollut maata. Kävelin ikään kuin tyhjyyden päällä, niin kummalta kuin se vaikuttaakin. Kävelin ja kävelin, eivätkä maisemat muuttuneet ollenkaan. Lopulta näin jossakin kaukana valoa. Tai luulin sitä valoksi.Se oli oikeasti jokin ihminen, joka tunsi minut erittäin hyvin. Niin, se olin minä itse. Hieman erinäköisenä vain. Kävelimme toisiamme kohti. Kun pääsin valon luokse, katsoin sitä silmiin. Aivan, katsoin itseäni silmiin. Ja samalla hetkellä kun kosketin valoa silmäni sulkeutuivat. Jalkani alkoivat huojua ja kaaduin selälleni maahan. Mietin samalla sitä, vaivasiko minua jokin. Valo mietti samaan aikaan omaa elämäänsä. Miksi hän oli syntynyt, miksi hän oli elossa. Hän myös tiesi, ettei hän saisi näihin kysymyksiin koskaan vastausta. Valo näytti surulliselta. Ja niin näytin minäkin, olinhan minä sentään hän. Hän huokaisi. Kyynel vierähti Valon poskelle ja siitä se tippui minun päälleni. Hän otti minusta kiinni, nosti minut ilmaan ja katsoi sitten taivasta. Hänen ilmeensä oli poissaoleva. Ja hän oli kaunis. Kauniimpaa ihmistä en ollut koskaan ennen nähnyt. Jostain syystä tunsin sisälläni onnen tunteen. Nousin seisomaan, vaikka silmäni olivatkin kiinni. Levitin käteni ja halasin Valoa. Toisin sanoen halasin itseäni. Hymyilin kun Valo vastasi halaukseeni. Ja siinä me kaksi sitten olimme, Minä ja Valo, halaamassa toisiamme. Ympärillemme syttyi kirkas valo, valo joka loisti kirkkaampana kuin mikään muu. Ja se valo ylsi myös kuolleisiin lapsiini. Kun avasin silmäni ja käännyin, näin kuinka heidän sielunsa nousivat ilmaan. Heille kasvoi pitkät, valkeat siivet. Heidän pään päälleen syttyi valo. Heistä oli kait sitten tullut enkeleitä. Tämä ei kuitenkaan kestänyt pitkään, sillä kohta heidän siipensä murenivat pois, valo muuttui mustaksi ja heidän sielunsa haihtuivat ilmaan. Tämän jälkeen heidän ruumiinsa muuttuivat kiveksi ja olin kuulevinani äänen. Äänen, joka kuului silloin kun jokin kivestä tehty astia meni rikki. Aivan, he olivat rikkoutuneet. Jotta en olisi itkenyt, otin tiukemmin Valosta kiinni ja halasin häntä yhä lujempaa. Hän vastasi halaukseeni samalla tavalla. Hän hymyili. Hän oli onnellinen. Ketä me sitten ikinä olimmekaan, me olimme onnellisia. Minä olin viimein löytänyt oman paikkani tässä pienessä maailmassa.Tai niin minä luulin, kunnes pimeys alkoi hävitä. Se hävisi vähä vähältä kunnes sa saavutti Valon ja minut. Näin kuinka hän muodosti suullaan sanan hyvästi. Hän oli kadonnut pimeyden myötä. Mutta minä olin silti elossa. Miksi, sitä en tiedä. Kääntyilin ympäri ja katsoin paikkaa johon olin joutunut. Se oli kuin paratiisi. Tai ainakin jotakin sinne päin. Tässä paikassa oli vesiputouksia, laguuni, vuoria ja metsiä. Se oli hyvin luonnonläheinen paikka. Tajusin, että tämä paikka oli rakentunut alitajuntani perusteella. Olin aina pitänyt luonnosta ja kaikkeen siitä liittyvästä. Aloin kävellä kohti lähintä laguunia. Kun pääsin sen luokse, katsoin veteen. Katsoin omaa kuvajaistani vedestä. Huokaisin hiljaa kunnes säpsähdin. Vierelleni oli ilmestynyt jokin toinenkin olento. Ja se oli ihminen. Katsoin ihmistä, ihmettelin kuka hän oikein oli. Samassa sen ihmisen hiukset nousivat ilmaan ja niistä tuli sille ihmiselle siivet. Ihminen oli tyttö, hän oli tyttö, jonka olin nähnyt vasta jokin aika sitten. Valo? kuiskasin hiljaa ilmaan. Ääneni ei kuitenkaan tavoittanut ihmistä. Noustuaan ilmaan hän halasi minua ja sanoi, että aikani olisi pian. En ollut yllättynyt, en edes surullinen. Valon halattua minua hän nousi hiuksista tehdyille siivilleen ja lensi pois. Vilkutin hänelle hyvästeiksi. Pian vierelleni ilmestyi jokin toinen hahmo. Hän oli vielä kauniimpi ihminen kuin Valo, hän oli aikuinen. Ja niin olin minäkin, tai niin minä ainakin luulin. Niin minä olin luullut tähän päivään asti. Mutta luulinko niin vieläkin? olinko sittenkin vain pieni tyttö? Tuo ihminen ojensi kättään ja minä otin kädestä kiinni. Yhdessä me nousimme ilmaan ja lensimme pilvien toiselle puolen. Näin siellä minulle tärkeitä ihmisiä, äitini, isän ja kaksi parasta ystävääni. Tuo ihminen ei kuitenkaan antanut minun katsoa heitä viittä sekuntia enempää. Hän lensi minun kanssani johonkin toiseen paikkaan, jossa hän antoi minun kävellä. Olin pilvien päällä, taivaassa. Olin siis kuollut. Kävelin hiljakseni eteenpäin kunnes näin ihmisen. Hän oli minua noin kaksi vuotta vanhempi tyttö. Vai olisiko sittenkin pitänyt sanoa nainen? en tiedä. En tunnistanut häntä kasvoilta, vaikka kuinka yritin. Seuraavaksi eteeni lensi jostakin lappu, jossa oli jonkun puhelimen numero. Ja vaikka kuinka yritin tunnistaa sitä, se ei onnistunut. Taivaasta tippui eteeni myös hautakivi ja kuollut ihminen leijaili taian omaisesti sen eteen. Aloin hahmottaa asioita, muttei minulla vieläkään ollut tietoa, kuka hän oikein oli. Hautakiveen alkoi ilmestyä pikku hiljaa kirjaimia, kauniilla kirjoituksella. Ensimmäinen kirjain oli a. Tajusin kenestä oli kyse seuraavien kolmen kirjaimen jälkeen. Koko nimen ja vuosiluvun jälkeen kävin itkemään. Itkin ja itkin, enkä saanut itkusta tarpeeksi. Tuo kuollut ihminen oli sattumoisin ollut minun entinen paras ystäväni, joka oli tietämättäni kuollut. En ollut koskaan tavannut häntä oikeassa elämässä, mutta hän oli ollut silti jotain sellaista, johon olin pystynyt aina luottamaan täydellisesti. Itkuni jatkui tunnista toiseen. Lopulta taakseni lmestyi ihminen, joka otti minua hellästi olkapäistäni kiinni. Hän hymyili ja rauhoitti minut hymyllään. Tämän jälkeen hän katsosi. Ja vaikkei kukaan sitä minulle kertonutkaan, tiesin, että hän oli ollut Valo. Sillä hetkellä tajusin, että minä itse olin se, joka pystyi rauhoittamaan itseni. Ei kukaan muu. Huokaisin syvään ja nousin sitten seisomaan, sillä olin vajonnut polvilleni. Ja tämän jälkeen lähdin kävelemään ilman päämäärää. Taas kerran se ihminen tuli ja poimi minut kyytiinsä. Tällä kertaa hän vei minut jonkin puun luokse. Ja sen alla makasi neljä kissaa. Ja nämä kaikki neljä kissaa olivat minun entisiä kissojani. Kaikki minulle rakkaita. Kyyneleet virtasivat poskiani pitkin ja nyyhkytin hiljaa. Katsoin rauhallisesti lepääviä kissojani ja rauhoittelin itse itseäni. En tarvinnut Valoa sillä kertaa. Lopulta nousin taas seisomaan ja loin viimein vilkaisun rakkaisiin kissoihini. Seuraavien tuntien aikana se ihminen vei minunt useille eri haudoille. Kaikissa haudoissa oli jokin minulle tärkeä ihminentai eläin. Lopulta hän vei minut suuren puun latvaan ja muutti muotoaan. Olet nyt nähnyt kaiken tarivvattavan, Valo. Hän sanoi. Mutisin jotakin, että en minä ole Valo, kunnes tajusin asiotiten oikean kannan. Totta kai minä olin Valo, halusin siihen uskoa tai en. Ja lopulta siitä ihmisestä, hänestä joka seisoi edessäni tuli saman näköinen kuin minusta. Hän kysyi, tahdonko jättää maailman ja kuolla. Vastasin ensin kieltävästi, kunnes kävin miettimään asioita tarkemmin. Kuten olin jo nähnyt, olin menettänyt kaiken minulle tärkeän. Minulle tärkeät ihmiset, eläimet ja kaiken muun. Lopulta nyökkäsin ja hän laittoi käden otsalleni. Katsoin maailmaa viimeisen kerran silmilläni, kuuntelin viimeisen kerran sen ääniä korvillani, sain viimeisen kerran haistaa sen tuoksun ja päästin viimeisen äänen suustani. Sitten sydämeni lakkasi lyömästä ja silmäni sulkeutuivat. Minusta tuli täysin rento ja hän laski minut puun oksalle. Oli nyt kuollut. Lopulta hän muuntautui viimeiseen muotoonsa, esitteli itsensä prologiksi ja sitten lensi tiehensä. Se kaikki oli loppu nyt. Mitään ei ollut enää jäljellä. Olin kuollut.

Kommentit