Kirjoitukset

Turman Ruusu

Geraki, 27.06.2006 22:54
Katsottu 2168 kertaa

>Alkupuhetta< Sisältää jonkun verran epäselvää tekstiä ja muuta vastaavaa, koska on suhteellisen vanhahko. Parantelen tarinan ulkoasua jossain vaiheessa, jos jaksan. Prologi Se oli käsi. Käsi joka oli veren peitossa ja joka oli kuolleena maassa. Ja tuossa kädessä oli ruusu. Ruusu oli tummanpunainen. Kenen ruumiista tuo käsi olikaan ikinä tippunut, oli sen pitelijä ollut varmastikin nainen ja vaaleaihoinen. Käden ympärillä oli muitakin käsiä, kaikki tummia ja lähes mustia. Ja kaikki muut kädet olivat miehien, ja ne eivät pidelleet mitään. Mistä ihmeestä tuo käsi olikaan tuohon paikkaan joutunut, se tahtoi siitä pois. Se tahtoi etsiä itselleen uuden omistajan, tappaa tämän ja kadota maailmasta ikiajoiksi. Eikä pelkästään vain tuo käsi, vaan siinä oleva ruusu. Turman ruusu. Niin, se voisi aivan hyvin olla hyvä nimi sille. Olihan tuo samainen ruusu murhannut useita perheitä, ja etsi kokoajan lisää perheitä ja sukuja joita se voisi tappaa. Tuosta ruususta oli päästävä eroon ja pian. Oli kuitenkin ennustettu jossakin, että tuo ruusu vielä tappaisi jonakin päivänä koko ihmiskunnan. Ja joku itki. Itki loputonta itkuaan, ilman mitään kunnollista syytään. Eihän mitään muuta ollut tapahtunut, itkijä oli vain jäätynyt paikoilleen ikiajoiksi, eikä päässyt liikkumaan enää. Ja itkijä oli nainen, noin kaksikymppinen, ja ilman oikeaa kättä. Mikä hänet oli jäädyttänyt? ruusu. Tummanpunainen ruusu, jonka hän oli poiminut maasta. Naisella oli varmastikin perhe. Sen näki hänen kasvoistaan. Mutta mitä hän enää perheellä teki, jos hän oli kerran jäätynyt ikiajoiksi paikalleen? mutta hän tunsi silti. Hänellä oli silti tunteet. Ja siltikin, hän näytti vain patsaalta jonka itkun pystyivät kuulemaan vain rehellisimmät. Oli hänen nimensä mikä tahansa, yksinkertaisesti hän oli elänyt elämänsä nyt. Ensin uhreja oli vain yksi. Yksi tavallinen ihminen, jonkalaisia kaikki ovat alkujaan. Mutta sitten uhreiksi oli noussut kymmeniä muitakin. Ja lopulta, nyt, uhreiksi oli joutunut satoja perheitä. Ruusun erityisessä suosiossa näytti olevan kaikki nuoret, noin kymmenen ja neljätoista vuotta olevat, ja kaikki siltä väliltä. Ei sillä tosin näyttänyt olevan tolkkua ketä se tappoi. Mutta se oli varmaa se, että kaikki sen tappamat ihmiset olivat olleet miehiä. Paitsi juuri se yksi nainen, jolta ruusu oli vienyt oikean käden ja tehnyt hänet sitten patsaaksi. Mutta miten sitten oli päässyt käymään niin, että naisiakin oli yksi? Nainen, jolta Turman Ruusu oli vienyt oikean käden, oli ollut kävelyllä täydenkuun aikaan pimeällä ja hiljaisella kadulla. Nainen oli nähnyt hieman kauempana, eräällä puistotiellä, jonkin miehen, joka katseli kuuta. Nainen oli tahtonut juttuseuraa, joten hän oli kävellyt kohti miestä. Samassa mies oli kuitenkin kadonnut, ja noin metrin päässä tästä lojui ruusu, tummanpunainen sellainen. Nainen käveli ruusun luokse ja nosti sen ilmaan oikealla kädellään. Hän vei sen lähelle kasvojaan ja katsoi ruusua hymyillen pienesti. Äkkiä naisen käteen oli alkanut ilmestyä verisuonia, tällä kertaa kuitenkin veren punaisia. Verisuonet olivat nousseet iholle tavallista korkeammalle, ja näkyivät kirkkaasti. Sen jälkeen verisuonet olivat muuttuneet vereksi, polttavaksi sellaiseksi. Kipu yltyi. Mitä korkeammalle arvet pääsivät, sitä tuskallisemmaksi kävi naisen olo. Hän rojahti maahan ja katsoi kättään. Kun arvet olivat päässeet olkapäähän, ne alkoivat painautua yhä alemmaksi, lopulta katkaisten koko käden maahan. Naisesta tuli patsas, joka kyyhötti maassa ja itki. Itki lopullista itkuaan. Käsi ja ruusu katosivat, ja lopulta katosi myös tuo nainen patsaineen. Käsi ja ruusu menivät paikkaan missä kaikki muut miesten kädet olivat. Patsas katosi olemattomiin, johonkin hyvin pimeään paikkaan, jossa se itkee yhä. Tuo naisen käsi oli ruusun sinetti. Jos kättä ei liikuteltaisi mihinkään, ruusu ei pääsisi enää tekemään mitään pahaa, eikä murhaamaan enää yhtään ihmistä. Kului kaksi vuotta, mutta siltikin nainen jatkoi itkuaan, eikä ruusua liikuteltu, kunnes... 1. Yksi tyttö, kaksi naista Mira oli kymmenen vuotta oleva tyttö, jolla oli ruskeat hiukset ja keltaiset silmät. Miralla oli myös erikoinen kyky, kyky nähdä pimeässä niin kuin kissa. Hän osasi myös juosta hyvin nopeasti, ja oli taitava koulussa, jos ei sitten koko koulun paras. Tai miksei peräti koko paikkakuntansa paras? jokin poika lähestyi Miraa viikonloppuna kesäloman alkupuolella. Mira pysähtyi, ja poika katsoi tytön keltaisia silmiä. Kokemuksesta Mira alkoi puhua pojalle, kun tämä oli hänen lähellään. – Minun nimeni on Mira. Ja te olette taasen kuka? tyttö puhui pojalle, joka katsoi oudoksuen tytön erikoisia silmiä. Poika rykäisi kerran ja katsoi Miraa silmiin, puhuen sitten. – Minä? Lava. Kuinka niin? Lava kysyi Miralta ja katsoi tyttöä silmiin edelleen oudoksuen. Lava oli melko varmastikin noin kymmenen vuotta Mirasta vanhempi, ja hänestä näki heti, ettei hänkään ollut ihan normaali. Lava oli pukeutunut kaapuun, ja häntä olisi pikemminkin pitänyt sanoa mieheksi kuin pojaksi. Mutta kaukaa katsottuna Lava oli näyttänyt niin paljon vain harmittomalta pikkupojalta. Lavalta puuttui käsi. Ilmeselvästikin häneltä puuttui käsi. Miksi ihmeessä muuten tuolla miehellä olisi roikkunut hänen sivullaan vain yksi käsi? vasemman käden hän oli menettänyt, se oli varmaa. Sen oli varmasti vienyt Turman Ruusu, tosin mistäs ihmeestä Mira olisi sen voinut tietää? Lava näytti uupuneelta. Ja äkkiä Mira huomasi miehessä jotakin muutakin, tämän kasvoihin ilmestyi hetki hetkeltä enemmän jotain ihmeellisiä punaisia kiehkuroita. – Mitä nuo ovat! tyttö kysäisi, tai no, se kuulosti paremminkin sanottuna kirkaisulta. – Ei kuulu sinulle tyttö pieni. Ja minun pitää mennä nyt. Lava sanoi, kääntyi paikallaan ja lähti yhdellä kädellään ja kahdella jalallaan astelemaan hiljaisesti pois. Ennen aamunkoittoa oli hankalaa tietää mitään. Niin, niin sen täytyi olla. Kaksi ihmistä selvästikin puhuivat keskenään, ainakin jotakin aamunkoitosta ja tietämisestä. Sen oli tyttö kuullut. Mutta tiesivätkö nuo ihmiset siitä, että heitä salakuunneltiin? entäs jos tuo tyttö jäisi kiinni? siihen olisi kyllä yksinkertainen vastaus, hänet tapettaisiin hirttämällä tai jollakin muulla tavalla. ’Taitaa olla samankokoinen’, kuului toisen ihmisen suusta ja hän loi vilkaisun kohti sitä paikkaa jossa tyttö vakoili heitä. Tämä ihminen ei kuitenkaan huomannut tyttöä, joten hän otti kaveriaan niskasta kiinni ja katsoi häntä silmiin. Kummatkin ihmiset olivat miehiä, noin kaksikymppisiä. Tarkkaa ikää oli hankalaa arvioida, koska itse oli niin kaukana, juuri kuuloetäisyydellä kuitenkin. Miehet katsoivat toisiaan, ja lopulta häipyivät johonkin taloon, eikä tyttö enää jaksanut jäädä katsomaan heitä vaan lähti hiipimään kotiin. Ai kuka tämä tyttö sitten oli ollut? ei ainakaan lapsi enää, ehkä noin hieman yli kaksikymppinen. Ja että miksi ihmeessä hän vakoili? hänet oli palkattu siihen. Tämä nainen, jota kyllä yleensä sanottiin tytöksi hänen kokonsa takia, ei kuitenkaan vielä tiennyt että tulisi tapaamaan Miran ja Veronan kanssa, ja että hän joutuisi noitten kahden kanssa suuriin seikkailuihin. Ainakin tämän naisen mielestä oli ilmiselvää se, että minne hän ikinä päätyikin, hän päätyi aina johtoon. Niin, sillä tavalla oli käynyt aina. Nainen katsoi ikkunastaan ulos ja hymähti. Hänen talonsa oli pieni omakotitalo, johon kuului kaksi huonetta ja keittiö. Nainen hymähti uudelleen, nousi penkiltä johon oli istunut, häipyi yläkertaan ja meni nukkumaan. Verona. Niin, Verona oli hänen nimensä. Tästä naisesta tulisi joukkueen johtaja, ilmiselvästikin. Olihan hän sentään kaikista vanhinkin, jo kolmekymmentä. Veronalla oli takanaan kivikkoinen elämä, jonka aikana hän oli oppinut kaikenlaista. Hän oli ollut kummankin koulun viisain oppilas, ja ei edes siinä kaikki. Verona oli opiskellut lukiossa jossa oli ollut vain ihmisiä kaikkein viisaimmasta päästä. Hän oli ollut kaikkein viisain sielläkin. Verona ei ollut töissä, koska hän oli eronnut vapaaehtoisesti. Tällä naisella oli myös oma erikoiskykynsä, hän pystyi ennustamaan ja hänen ennustuksensa pitivät aina paikkaansa. Alkuunhan kukaan ei uskonut tähän, ja silloin Verona olikin vain ennustaja muitten joukossa. Mutta kun hänen ennustuksensa olivat alkaneet toteutua, oli Veronaan alettu luottaa, ja hänestä oli tullut suhteellisen varakas. Ja nytkin Verona oli ennustanut, että hän joutuisi kahden muun kanssa suuriin seikkailuihin, ja se tapahtuisi pian. Ne kaksi muuta sattumoisinkin olivat Mira ja se Nainen, joka ei paljastanut nimeään. Mutta tietenkin Verona tiesi hänet, olihan hän ja tuo Nainen olleet sentään parhaat ystävät heidän entisessä elämässään. Tuon naisen nimi oli sattumoisinkin Narakoreuda, jos ei ollut mennyt nimeään vaihtamaan. Mutta silti tuota Naista kutsuttiin vain Naiseksi, tai Tytöksi, ja kukaan ei tietänyt hänen oikeaa nimeään. Kerran oli yksi ihminen Narakoreudan nimen saanut tietää, mutta Nainen tappoi tuon ihmisen. Narakoreudaa kutsuttiin kuitenkin kaikessa yksinkertaisuudessaan Naraksi. Narasta tulisi ongelmia Veronalle, sen hän tiesi jo etukäteen. Nara tahtoisi johtoon, mutta Verona ei antaisi käydä niin, siitä hän oli vuoren varma. Niin. Ja sitten oli vielä se toinen 10-vuotias pikkutyttö Mira. Tyttö saattoi vaikuttaa päällepäin hyvinkin viattomalta ja vaarattomalta, mutta todellisuus oli kahta kauheampi. Mirasta saattaisi hyvinkin olla paljon enemmän vaivaa kuin Narasta. Ja miksi? siihen oli syy, hyvin selkeä sellainen. Mira säilytti kotonaan lähes hänen itsensä mittaisia kultaisia sapeleja. Kaiken lisäksi Mira käytti niitä vielä todella taitavasti, ja nuo sapelit hänen käsissään aiheuttivat todella vaarallista tuhoa. Siitä syystä Veronan täytyisi olla todella varovainen tuon tytön kanssa. Ja niin, oli siihen vielä toinenkin syy. Mira osasi erästä ikivanhaa taistelulajia jota kutsuttiin nimellä ’Tao Tao Tao’. Verona osasi sitä myös, totta kai. Mutta Mira osasi paremmin, ja se oli miettimättäkin selvää että Mira ei tulisi tykkäämään Veronasta, ja siitä, että Veronan pitäisi ottaa joukkueessa johtoasema. Ja se tuotti myös ongelmia, että Miralla oli kyky nähdä pimeässä, ja että hänellä oli myös kyky muuntautua erääksi eläimien sekoitelmaksi, joka oli todella voimakas. Niin, ja siitä oli myös ongelmia, että äidinkielenään Mira puhui Jareinaa, ikivanhaa pyhää kieltä, eikä esim. Englantia tai Suomea. Verona osasi onneksi Jareinaa myös vähän, ja hän tiesi myös, että Miralla oli käytössään vahva magia. Kyllä, Naralle tulisi väistämättömästikin ongelmia. Nara ei osannut Jareinaa, mutta hän tajusi kaiken jos hänelle puhuttaisiin kyseistä kieltä. Silloin Nara vastasi Jireikalla, Jareinan vastakkaiskielellä. Narakin osasi muuttua. Naran muoto oli kuusisiipinen monimetrinen susi, jonka häntä oli viikate, ja jonka etutassut olivatkin kaviot. Mutta Naralle koituisi siltikin ongelmia Mirasta ja Veronasta, jota hän ei edes enää muistanut muuten kuin hänen kaukaisissa mielensä sopukoissa. Ei. He eivät tietäneet sitä, että Veronan mukana kulki Lava, jonka Mira oli tavannut. Ja he eivät tienneet sitäkään, että Veronan toinen muoto oli vampyyri, jolla oli mukanaan myös puukko ja hänen kaikki nauhansa olivat verenpunaiset. Verona ja Lava kuuluivat yhteen. He kulkivat aina yhdessä ja hoitivat omia asioitaan, ilmiselvästi. 2. Matkan Alku Mira käveli hiljaa itsekseen ympäri taloaan ja tuhahteli tuon tuostakin; Aika olisi pian. Tyttö haukotteli ja katsoi ikkunasta ulos uuteen aamuun. Sitten hän vilkaisi digitaalista kelloaan joka näytti että kello oli viisi aamulla. Mira tuhahti vihaisena ja hypähti istumaan sängylleen. Hän puki vaatteet päälleen, otti kenkänsä, takin ja hieman evästä alakerrasta. Tytöstä tuli kuin aivan toinen ihminen kun hän pääsi ulos. Mira otti muutaman juoksuaskeleen, mutta tyytyi kuitenkin lopulta vain kävelemään. Nara oli nukkunut vain muutaman tunnin, mutta se ei tätä naista näyttänyt haittaavan. Nara oli herännyt kello neljältä käytyään nukkumaan kahdeltatoista. Nainen oli valvonut tunnin joittenkin paperiensa edessä ja kuinka ollakaan; hänkin oli tuhahdellut samalla tavalla kuin Mira. Nara puki päällensä takin, mutta kenkiensä sijasta hän pistikin jalkoihinsa leveät nauhat, jotka peittivät koko jalkapohjan ja vähän ylikin. Nainen meni jääkaapilleen ja otti pieneen mahalaukkuunsa pullollisen juotavaa, muutaman leivän, matkapuhelimensa ja jotakin muuta mukamas tarpeellistakin rihkamaa. Verona taasen oli ollut hereillä jo kolmesta lähtien. Hän tiesi että tänään olisi se päivä, ja että se hetki olisi jossakin aamulla. Nainen oli pakannut kaiken tarvittavan, lukinnut ovensa ja sulkenut verhonsa ikkunoitten eteen. Veronaa ei väsyttänyt, hän oli käynyt nukkumaan jo yhdeksältä ja oli näin ollen nukkunut kuusi tuntia, joka oli hänelle hänen itsensä mielestä ihan tarpeeksi. Nainen marssi ulko-ovelle ja avasi sen haistellen kirkasta aamuilmaa kellon ollessa jo viisitoista yli viiden. Koko ajan oli Miralla ollut tunne, että jossakin vaiheessa tätä päivää tapahtuisi jotakin merkittävää, ja että hänen kykynsä tulisivat tarpeen. Tietenkään hän ei ollut unohtanut sapelejaan kotiin, vaikka niin oli meinannut käydä. Mira oli nääs lähtenyt kotoaan ilman sapelejaan, mutta tajunnut kuitenkin kuljettuaan muutaman askeleen että ne puuttuivat häneltä. Joten tämä tyttö oli mennyt hakemaan ne kotoaan ja lähtenyt vasta sitten erääseen tiettyyn paikkaan, johon näytti kylläkin nyt tulevan muitakin. Kyllä, Nara oli matkalla samaan paikkaan kuin Mirakin. Nainen muuttui kuusisiipiseksi sudekseen ja nousi ilmaan, saavuttaen helposti rauhallisesti kävelevän pikkutytön. Ei hänellä ollut mitään erikoista mielessä, ei tietenkään. Korkeintaan hän vain murhaisi tämän jos hän alkaisi liikaa kysellä. Koska Nara oli palkkavakoilija, hän pysyi helposti kaikkien näkymättömissä ja pystyi samalla kuitenkin helposti seuraamaan Miraa. Totta, Veronan ennustukset olivat taas pitäneet paikkaansa. Nyt myös hän seurasi Miraa, Lava hänen mielessään matkaten ja aina valmiina tulemaan esille. Verona pysähtyi hetkeksi ja katsoi taivasta. Hän muuttui vampyyriksi päästäkseen paikalle nopeammin. Verona alkoi juosta niin kovaa kuin ikinä pystyi, eikä kulunut montakaan minuuttia kun hän oli jo siellä missä Mira käveli rauhallisesti kohti Sitä Paikkaa. Mira tuhahti hiljaa itsekseen ja katseli taivasta. Ei hän tiennyt edelleenkään että häntä seurasi kuusisiipinen monimetrinen susi ja vampyyri. Tyttö saapui paikkaansa ja istahti maahan katsoen sapelejaan. Siinä hän nyt seisoi ja kieltämättäkin odotti jotakin. Mutta mitä? sitä hän ei tiennyt. Taivaalle alkoi kertyä pilviä, joista nyt ei voinut oikein päätellä mitään; ne saattoivat olla räntäpilviä tai myrskypilviä tai ukkospilviä. Tai no, ne saattoivat toki olla jotakin muutakin. Miralla oli käytössään voimakas magia, jolla hän kait saisi manattua nuo pilvetkin tiehensä jos hän jaksaisi. Mutta jaksoiko hän? ei tainnut. Nara oli myös saapunut paikalle, itse asiassa jo ennen Miraa. Nainen laskeutui maahan ja muuntautui ihmismuotoonsa. Nara katseli suuren puun takaa Miraa, joka istui maassa katsellen taivasta. Nainen hymyili, ehkä hieman ivallisestikin. Kukaan ei tiennyt hänen nimeään. Tai no, niin hän luuli. Eihän se tietenkään pitänyt paikkaansa. Ja montako ihmistä Nara oli murhannut tähän päivään asti lukien? jopa yhden. Ja sen yhden hän oli tappanut siitä syystä, että tuo ihminen oli saanut hänen nimensä selville. Nara ei voinut sietää sitä. Kukaan ei sitä paitsi edes tiennyt, että Naralla oli käytössään muutamia ”hommia”, joista saattaisi vielä olla apuakin jossakin. Kaksi paikan päällä, yksi tulossa. Alkaisi sataa ja kaatamalla. Sen verran Verona tiesi, koska oli ennustaja. Mutta voimiaan hän ei halunnut tuhlata ennustamiseen. Nainen saapui paikalle ja muuntautui vampyyrimuodostaan taas ihmiseksi. Sentti sentiltä ja sekunti sekunnilta hän lähestyi sitä paikkaa jossa Mira istui. Ja hän aavisti, että Nara oli paikalla myös. Ja taas kerran hän huomasi yhden asian; hän ei ollut taaskaan muistanut jättää puukkoaan vampyyrilleen, jos nyt näin pystyi sanomaan. Joten nyt Verona käveli Miraa kohti puukko taskussaan. Hän voisi tehdä lopun tästä nyt heti, jos tahtoisi. Ottaisi vain puukkonsa taskustaan ja viskaisi sen kohti Miraa. Mutta hän oli ennustanut, että kaikki ei välttämättä päättyisi niin kuin piti. Mutta Verona ei ollut varman päälle pelaaja, ja kun hän sitten pääsi lähempänä olevien puitten luokse, hän vetäisi puukon taskustaan ja heitti sen kohti Miraa, peitti itse silmänsä ja hyppäsi korkeaan puuhun, kiiveten lopulta aivan sen latvaan asti. Ai. Salamurhayritys vai? no, ainakaan se ei toiminut tällä kertaa. Mira oli käyttänyt magiaansa ja loihtinut itselleen suojakentän ja tuijotti nyt tylsistyneenä kohti sitä puuta jossa Verona oikein istui. Puukon osuttua tuohon suojakenttään, se oli vain tippunut maahan. Jos tyttö olisi halunnut, hän olisi halutessaan voinut kärventää tuon puukon käyttökelvottomaksi. Mira ei kuitenkaan halunnut, joten hän sulki suojakenttänsä ja poimi puukon maasta, vilkaisi vielä hetkellisesti taakseen ja heitti puukon määrätietoisesti kohti sitä puuta missä Verona istui. Sen jälkeen hän kääntyi katsomaan taakseen, ja ehti nähdä vilahduksen Narasta ennen kuin alkoi sataa kaatamalla vettä. – Terve! se oli jo hieman epätavallista Naran suusta. Nainen hymyili ja hypähti esiin puunsa takaa. Olisi voinut luulla, että hän oli seonnut. Nara käveli Miran viereen ja istahti siihen toinen käsi visusti taskussaan. Satoi vettä, mutta siitä ei näyttänyt kumpikaan välittävän. Hetken Naraa katsottuaan alkoi Mirakin puhua. – Mitä ihmettä sinä siihen tulet vain sanomaan ”terve!”? joka tapauksessa, terve. Tyttö sanoi hyvin vihaisesti ja kääntyi selin Naraan päin. ”Suunnitelma” taisi siltä osin mennä pieleen. Oli keksittävä jotakin muuta. Jotakin, iskevämpää. – No, mitä sinä täällä teet yksiksesi lapsi? Nara kysyi Miralta ja hymyili yhä. Tytön pinna alkoi olla kireällä. Hän vetäisi selästään sapelinsa käsiinsä ja haukkui Naran lyttyyn omalla äidinkielellään ennen kuin marssi muutaman metrin kauemmas tuosta naisesta ja hyppäsi puuhun jääden istumaan eräälle oksalle. No ei se nyt noin ainakaan onnistu. Tai niin ainakin mietti Verona oksallaan ja katseli välillä puukkoansa ja välillä Naraa. Nainen nousi seisomaan oksalla ja teki komean kaksoisvoltin Naran eteen. – Mitä sie oikein yritit? Nara hei. Ei onnistu noin. Verona sanoi ja vilkuili hieman huvittuneena entistä parasta ystäväänsä. – En minä yritä mitään! Nara vastasi ja tämän silmät suurenivat niin suuriksi kuin ikinä voitte kuvitella. Nara punastui ja kääntyi selin lähimpään puuhun päin. Ja seuraavaksi keskityttäisiin muihin asioihin. Verona käveli lähemmäs Miraa ja pysähtyi noin metrin päähän hänestä. Ja seuraavaksi pieni ennustus tuokio ja... – Älä yritä sinä tuntematon. Mira sanoi hiljaa ja oli parissa sekunnissa Veronan luona ja osoitti parasta aikaa tätä sapeleillaan. – Se olit sinä. Se siis, joka yritti murhata minut. Meillä minun omassa kotikylässäni murhataan ne, jotka yrittivät tappaa merkittävän ihmisen. Mikä sinä luulet että minä oikein olen? normaali, huolimaton pikkutyttö joka kulkee vain metsässä piknikillä?
ei. Minä olen jotakin paljon viisaampaa. Ja minun luonani ei ennusteta kaikkea, ettäs tiedätkin. Mira sanoi rauhallisesti ja tapitti Veronaa kylmästi silmiin. Hän nosti sapelejaan, päästi ilmoille sotahuutonsa ja sivalsi sapeleillaan Veronaa jalkoihin, päähän ja käsiin. – Tuo olkoon opiksi kummajainen... Olisin voinut tehdä sinulle jotakin pahempaakin. Ne olivat Miran viimeiset sanat tällä kertaa. Tyttö sitoi Veronan tiukasti narulla puuhun ja sulki tämän suun suukapulalla. Ja mistä hän ne oli saanut? vastaus oli yksinkertainen; tällaisia tavaroita Mira piti aina mukanaan, jos niitä vaikka joskus tarvitsisikin johonkin. Totta kai Nara oli tajunnut miten Mira oli hänet haukkunut, olihan hän Jareinaa opiskellut ihan jonkin aikaa, ja osasi sen nyt melkein täydellisesti. Mukaan oli kuitenkin myös livahtanut yksi sana, josta Naralla ei ollut mitään tietoa. Kuitenkin jotakin Nara tiesi siitä sanasta. Se ei ollut sellainen sana, joka tarkoittaisi vain yhtä asiaa, kuten vaikkapa kissaa. Se oli ilmiselvästikin sellainen sana joka tarkoitti esimerkiksikin vaikkapa lausetta: ”Onpas taivas tänään epätavallisen violetti”. Ihmiset ovat pimeitä! Verona mietti samaan aikaan kun yritti päästä köysistään irti. Hitto! kaikki menee yksinkertaisestikin Pieleen isolla P kirjaimella. Ajatuksissaan nainen kiroili vielä enemmänkin kun köydet alkoivat puristaa yhä enemmän, eivätkä Veronan kädet meinanneet saada enää kunnolla verta. Sama oli tapahtumassa hänen jaloillensakin, eikä hänen hengittämisessäkään ollut enää kunnolla kehumista. Veri valui pitkin naisen päätä eikä hän voinut tehdä mitään. Hitto. 3. Korvakorut Miralla pyyhki hyvin, sen näki hänen osittain omahyväisestä katseestansakin. Ajatella että häntä paljon vanhempi aikuinen nainen oli meinannut murhata hänet. Mutta hänpä ei tiennytkään mitä Mira oikeasti oli... Lapsi? aikuinen? sitä kukaan ei tiennyt. Tai no, ei kukaan muu kuin Mira itse. Hiljaa mielessään hän hymyili ja heilutteli korvissaan heiluvia arvokkaita korvakoruja, joista ei edes hänen vanhempansa tiennyt. Nara mietti yhä mitä se sana oikein tarkoitti. Tällä hetkellä hän kävikin läpi päässään kaikki tietämiään sanoja Jareinasta. Nainen oli pyörinyt ympyrää jo useamman minuutin kunnes äkillisesti pysähtyi ja näytti viimein tajuavan mitä se oli tarkoittanut. – Mutta eihän se voi olla... Nara mutisi ja katsahti taivasta. Hikipisara vierähti hänen otsalleen ja hän näytti hyvin epäilevältä itseään kohtaan. – Se sanahan tarkoittaa sanaa - Äkkiä kuului suuri rusahdus, ja Verona tunsi kuinka hän pystyi taas hengittämään suullaan. Tämä oli ollut seurausta siitä, että nainen oli pureskellut suukapulaansa niin kovaa kuin ikinä pystyikään, ja osittain myös siitä, että suukapula ei ollut ollut kovin paksua puuta. Hetken nainen hymyili omahyväisesti ja katsahti taivasta. Hänen suunsa oli vapaa, joten mikään ei estänyt häntä käyttämästä hänen kykyjään joista jotkut eivät vielä tietäneet... Jatkuu joskus kaukotulevaisuudessa, luultavammin..

Kommentit