-
Bongaa! ImagePark.biz Hauskat videot Pikavippi
 
Etusivu Kirjoitukset Kirjoita Jäsenet Info Linkit Keskustelu

Kirjoitukset

Pahanilmanlinnut - 1. kpl

Jokeri, 05.10.2017 18:44
Katsottu 215 kertaa

Kaikki toki tiesivät heti sen. Se oli kutkutteleva tunne, joka kulki ihmisen mukana. Siitä tunteesta oli aina tietoinen, mutta se kulki vain juuri ja juuri alitajunnan rajan ulkopuolelle. Sen tiesi, mutta ei aina sitä uskonut. Humala teki tuloaan. Sen tiesi siitä ensimmäisestä keinahtavasta liikahduksesta. Oli se sitten yksi askel tai pieni kädenojennus, mutta keikahdus oli aina sama. Maailma pyörähti ja oli ehkä sadasosa sekunnin ajan oudolla tavalla hyvällä kierteellä. Aslak huomasi sen heti kun hän joutui kurkottamaan hieman, jotta saisi laskettua punaisen kupin tiskipöydälle. Joka puolella taloa on hirveä meteli. Aslakilla ei ole mitään aavistustakaan, kenen talo on kyseessä. Iso omakotitalo on ahdettu täyteen nuoria, joista yksikään ei liene enää selvä. Aslak ei pidä juhlista, ei synttärijuhlista, sukujuhlista saatikka sitten mistään teinihirmujuhlista. Ainoa syy hänelle tulla tänne oli Leo; hänen rikostoverinsa. Ei kirjaimellisesti tietenkään, Aslak ei laittomuuksiin koskenut. Alkoholi ei ollut hänen suosikkijuttujaan, mutta hän ja Leo olivat kuin yö ja päivä. Jonkun piti raahata Leo takaisin ”kotiin” ennen kuin kukaan heräisi katsomaan olivatko he paikalla vai eivät. Keittiö on talon rauhallisin huone. Kaikki kalja ja viina oli raahattu muualle. Aslak huomaa keittiön olevan täynnä koristelaseja ja -vaaseja, mikä lienee syy sille. Keskellä harmaansävyistä keittiötä on saareke, siinä on kiinni uuni ja hella. Päälle on kiinnitetty paksu, marmorinen alusta, jonka päällä oli helppo tehdä ruokaa. Tai kenties mitä vain. Aslak huomaa tytön vasta nyt. Hän on piiloutunut saarekkeen toiselle puolelle. Varovasti Aslak kumartuu saarekkeen ylitse. Tummanruskea hiuspehko on kauan sitten viimeksi harjattu. Korkea poninhäntä on pelkkä iso hiuspuska. Tyttö istuu aivan hievahtamattakaan, kuin hän olisi kuollut tuohon asentoon. ”Etkö pysy pystyssä enää?”, Aslak kysyy olettaen, että tyttö on vain yksi niistä monista muista innokkaista juojista, jotka eivät kestäneet alkoholia yhtään, vaikka niin väittivätkin. Tyttö säpsähtää hurjasti ja kääntää päätään. Aslak näkee hänen kalpeat kasvonsa ja pähkinänruskeat silmät. ”Näkyykö sitä?”, tyttö kysyy. Aslak vilkaisee ympärilleen. Hänen takanaan oleva ovi on avoin ja siitä näkee ympäri asuntoa juhlivat teinit. ”Niin ketä?”, Aslak kysyy ja kääntää katseensa takaisin tyttöön. Tyttö kääntyy vaikean näköisesti. Aslak huomaa vasta nyt paistinpannun tämän kädessä. Hän tarkastelee saarekkeen yli ovelle kurkkaavaa tyttöä. Tämä ei vaikuta yhtään humalaiselta. ”Pitäiskö sun mennä kotiin? vaikuttaa vähän siltä et joku on sekottanut sun juomaan jotain vähän vahvempaa.” ”Mä en oo juonu yhtään tippaa”, tyttö tiuskaisee hänelle. Tummat silmäpussit varjostavat tytön hoikkia kasvoja. Hän kääntää selkänsä takaisin saareketta vasten ja liukuu alas lattialle istumaan. Aslak kohauttaa olkiaan. Hetken hiljaisuus painostaa huonetta. Aslak tykkää hiljaisuudesta, hän ei juuri koskaan ole se, joka rikkoo hiljaisuuden. ”Mä oon kuullu, että pelkkiä korva- tai silmätippoja käytetää tyrmäystippoina.” Aslak kohottaa tummia kulmiaan tytön sanoille. Se olisi tyhmää, jos tytön sanat olisivat totta. Miksi jotain sellaista myytäisiin kaupoissa, millä kyettiin vaarantamaan toisen ihmisen henki? Toisaalta, hän oli aina kokenut ihmisten olevan tyhmiä. Ehkä tuossa olikin jotain perää. ”Täällähän sä oot!” Huudahdus saa tytön jälleen säpsähtämään. Aslak kääntää katseensa ovelle. Leo nojaa ovenkarmiin kädet puuskassa. Pojan hiukset ovat leikattu lyhyeksi sivuilta ja takaa. Juurikasvu on tummanruskeaa, mutta päänpäälle jäävät pidemmät hiukset ovat blondit. Aslakia huvittaa aina muisto Leosta jolla oli aikoineen blondi polkkatukka. Se ei ollut kaunistanut Leon kapeita kasvoja yhtään. ”Meteli ei oo mun juttu”, Aslak tokaisee. Leo nyökkäilee hurjasti, hän on humalassa. Hihaton paita on märkä, kuin Leo olisi uitettu uima-altaassa vain vyötäröstä ylöspäin. Aslak ei kysynyt asiasta, hän ei välttämättä halunnut tietää. Tyttö liikahtaa yhtäkkiä. Aslak ei näe Leon takana seisovaa miestä mitenkään uhkaavana, mutta jostain kumman syystä tyttö kokee miehen naaman hyväksi maalitauluksi. Pannu iskeytyy keskelle naamaa pituussuuntaisessa asennossa. Miehen silmämunat pullahtavat ulos. Aslak perääntyy hämmentyneenä. Leoon iskevä paniikki värisyttää hänen kehoa. Kuuluu sälähdys, kun tyttö iskee keittiöjakkaran ikkunasta läpi. Hän kiipeää ketterästi ikkunasta ulos lasinsiruista huolimatta. Paistinpannu kilahtaa lattialle ja miehen naama repeää. Ihmisen iho kuoriutuu pois ja olion iho paljastuu sysimustaksi. Leo ja Aslak vilkaisevat toisiaan, kumpikin ryntää heti juoksuun ja pakenee ikkunasta. Lasinsirpaleet repivät heidän ihoaan verille ja tekevät pieniä haavoja ympäri käsiä ja jalkoja, mutta se on kaikista pienin murhe juuri nyt. Heidän takaansa keittiöstä kuuluva, kamala mylvintä oli tarpeeksi pelottava pelon unohtamiseksi. Kumpikaan pojista ei sano mitään. He vain juoksevat. Maitohappo ei tunnu missään. Kai alkoholi vie mielen pois lihaksiin kohdistuvasta kivusta. Metsä tihenee tihenemistään. Aslak ei saa enää henkeä kunnolla. Hän tarttuu Leon käsivarresta. Poika jarruttaa mutaisella maalla liukuen. Aslak huohottaa ja kakoo. Häntä oksettaa. ”Tuu nyt vittu! Me ei jäädä tänne!”, Leo ulvoo hänelle. ”Pää kii tai se kuulee meijät!”, Aslak sihahtaa takaisin. Hänen silmänsä kiinnittyvät vasemmalle. Hän tunnistaa tummanruskean hiuspehkon. Tyttö on vaipunut lehtien sekaan kontilleen. Hän vapisee holtittomasti. Aslak suoristautuu kumarasta, johon hän on huomaamattaan vaipunut. ”Hei sinä! Mikä helvetti toi äskenen oli?” Tyttö ei vastaa mitään. Jostain kuuluu mylvintää. Jostain aivan liian läheltä. Tyttö säpsähtää ja pinkaisee juoksuun. Aslak vilkaisee Leoa ja ryntää sitten tytön perään. Aslak kuulee tytön huohottavan paniikissa jonkin asian löytämisestä. Pojat vilkaisevat taakseen. Otuksella on ainakin kolme metriä pitkä, todella paksukaula. Sen päässä möllöttää iso kapselin muotoinen pää. Otus juoksee kömpelön näköisesti neljällä jalalla. Aslak huomaa, että silmiä ei ole ollenkaan. Tyttö syöksyy alas. Leo yrittää jarruttaa, mutta kompastuu suoraan tyttöön ja lentää tämän yli suoraan niskoilleen. Aslak iskeytyy suoraan tytön päälle. Hän yrittää nousta nopeasti, mutta pysähtyy huomatessaan tytön kädessä punaisen kaulapannan. Maa värisee uhkaavasti otuksen astellessa lähemmäs heitä. Aslak kiepahtaa ympäri. Hän näkee mustan hammasrivin ja tyhjyyttä ammottavan kidan, jonka sisältä luikertelee harmaanpunainen kieli. Kielenpäässä on yksi silmämuna, joka pyörii villisti. Pakokauhu jähmettää hänen jokaisen lihaksensa. Silloin musta, suomuinen iho värähtää. Otus pysähtyy totaalisesti ja loksauttaa leukansa kiinni. Kieli katkeaa ja tipahtaa Aslakin syliin. Inho iskee Aslakiin ja hän yrittää pakokauhun vallassa työntää kielen pois sylistään. Otus romahtaa maahan, jolloin Aslak näkee tämän niskan oleva puoleen väliin asti auki viilletty. Takaa kuuluu askelia. Jokin laahaa syksyn pudottamia lehtiä vasten. Aslak kääntyy ympäri täristen kuin haavan lehti, ei kai ollut tiedossa lisää hirviöitä? ”Jo on koira”, Leo henkäisee hiljaa, hän on onnistunut kapuamaan istuma-asentoon. Mutta se ei ole koira. Se näyttää enemmän sudelta, jonka rakenne on tosin paljon jykevämpi, puhumattakaan luisista piikeistä, joita sen kehossa törröttää ympäriinsä. Kukaan heistä ei liiku, tuijottaa vain peloissaan, kun susi astelee ylväänä lähemmäs. Sen kasvoja ei näy, sillä se ei laske päätään heidän tasolleen. Askeleet pysähtyvät aivan heidän viereensä, Aslak voisi vaikka vannoa, että yksi suden käpälässä törröttävistä kynsistä hipaisi häntä. Juuri silloin se hajoaa mustaksi tomuksi ja muotoutuu uudelleen. Uusi näky saa hymyn leviämään Leon kasvoille, kuin äskeistä ei olisi tapahtunutkaan. Kalpeaihoinen tyttö makaa mahallaan lehtien peittämällä maalla. Alasti. Hänellä on suuri, tummanpunainen hiuspehko. Aslak pistää merkillä pitkän arven takareiden laidalla, joka katoaa tytön reisien väliin. Hiusten alta pilkistää jotain mustaa, kuin tytön lapojen välissä olisi tatuointi. Enempää Aslak ei ehdi tutkimaan, sillä hän tuntee allaan rimpuilua. Vasta silloin hän muistaa makaavansa tytön päällä, joten hän nousee ylös ja tyttö singahtaa jaloilleen. Hän katoaa hurjaa vauhtia metsään, jättäen Leon ja Aslakin kaksin tuntemattoman tytön kanssa. He katsovat toisiaan, kummatkin edelleenkin tapahtuman seurauksena väristen. * ”Nosta enemmän!” ”Saatana yritän koko ajan!” ”Oota tää meinaa tippua”, Aslak sanoo ja korjaa tytön päällä olevaa paitaa parempaan asentoon. Hikipisara vierähtää hiusrajasta ohimolle, mutta hän pyyhkäisee sen nopeasti pois. Leon käsilihakset suorastaan hohtavat kuunvalossa. Hänellä ei ole päällään ollenkaan paitaa, sillä se on puettu tytön päälle. Aslak laskee tytön jalat alas ja jättää Leon hetkeksi kannattelemaan tyttöä yksin. Ikkuna aukeaa narahtaen ja Aslak kiipeää siitä sisään. Yhteistoimin he onnistuvat pujottelemaan tytön ikkunasta sisään. Luojan kiitos, että ikkunat eivät olleet täälläpäin mitenkään erityisen kapeita. Saatuaan tytön sisälle asti, Leo kiipeää melko vaivattomasti ikkunasta sisään. Hän tuntee olonsa todella uupuneeksi, toisaalta hirviötä pakoon juokseminen ei varmastikaan ollut koskaan helppoa. Leo katsoo hetken aikaa metsää, joka rajautuu piha-alueeseen. Hän voi vain kuvitella toisen hirviön putkahtavan jostain päin metsää, ja hyökkäävän pitkän mallisen, matalakattoisen rakennuksen kimppuun. Kuinka helposti sellainen olio pystyisikään repimään puutalon hajalle. Askeleita kuullessaan Leo kääntyy nopeasti ympäri. Kummatkin heistä säpsähtävät rajusti, kun heidän huoneensa ovenkahva kääntyy hiljaa alaspäin. Hievahtamattakaan kummatkin tuijottavat hiljaa raottuvaa ovea, sydämet tuhatta ja sataa hakaten. Hengittää he kykenevät vasta tajutessaan, että tulija on Janne. Vaaleahiuksinen, pitkä poika livahtaa nopeasti ja hiljaa heidän huoneeseensa sisään. Häntä seuraa toinen poika, jonka huppu peittää melkein kokonaan tummanruskeat hiukset. Kummatkin pysähtyvät tyystin huomatessaan Aslakin jaloissa makaavan tytön. He eivät olleet vielä ehtineet nostaa tyttöä sängylle. Janne kohottaa hitaasti toista kulmakarvaansa ja laittaa kätensä puuskaan. ”Mä en oo varma haluanko edes tietää”, hän sihahtaa hiljaa, selvästi vihaisena. Icarus kävelee lähemmäs, kyykistyy tytön viereen ja tökkää tätä sormella olkapäähän. ”Kai tää on hengissä?”, hän kysyy hieman epäillen. ”Tottakai on!”, Leo sanoo. Epäröinti näkyy heti hänen kasvoillaan. Hän kumartuu nopeasti tytön puoleen. Varmistuttuaan, että tyttö hengittää, hän vielä nyökkää vakuutukseksi. Hän nostaa tytön käsivarsilleen ja laskee omalle sängylleen. Peiteltyään hänet, ovi raottuu taas. Tällä kertaa tulija oli Mänty. Mänty oli nuori, ehkä kolmetoista tai neljätoista poika, joka oli tummaihoinen ja kalju. Hänellä oli päällään vaaleansininen, kokovartalo pyjama. Toisessa kädessä hän kantoi ruskeaa nallekarhua ja toisessa kädessä pientä, puista pesäpallomailaa. Mänty sulkee oven takanaan ja pysähtyy Jannen viereen. Hän osoittaa tyttöä ja katsoo muita hämillään. Tosiaan. Mänty oli mykkä. ”Tämä tässä, on todiste näiden kahden idioottimaisuudesta”, Janne kertoo Männylle, joka hymyilee hieman. ”Ei mutta oikeasti, ette te voi tuoda tänne ketä tahansa.” He istuivat alas, kuka mihinkin; sängylle, lattialle tai lipaston päälle. Icarus, Janne ja Mänty kuuntelivat tarkkaavaisesti Aslakin kertoessa, mitä heille oli tapahtunut. Hän kertoi kaiken alusta loppuun asti ja näki, kuinka epäusko vain kasvoi kasvamistaan poikien kasvoilla. ”Kai te tiiätte, että tuo kuulostaa aivan järjettömältä”, Janne sanoo. ”Totta se kuitenkin on”, Leo tokaisee. ”Miksi me keksittäisiin joku noin kummallinen tarina?” Janne tuijottaa heitä kumpaakin vuorotellen pistävästi. Kumpikin vastasi katseeseen vakaasti, ilman minkäänlaista huvittuneisuutta. ”Mä uskon teitä”, Janne sanoo lopulta. ”Mutta, tietäkää, että jos te valehtelette nyt, mä en enää ikinä luota teihin. Ei, mä en edes puhu teille.” ”Ei me valehdella”, Aslak vakuuttaa. Mänty näyttää peukkua; hänkin uskoo poikien tarinaa. Icarus kohauttaa omia olkapäitään. ”Mulla ei oo mitään syytä epäillä teitä”, hän sanoo hiljaa. Janne kääntää päätään ja katsoo sängyllä lepäävää tyttöä. ”Mitä te meinasitte tehä ton kanssa? Jos se oikeesti vaan ilmesty, sitä ei löydy mistään rekisteristä. Huomioiden tää paikka, siitä ei seuraa mitään hyvää.” ”Me odotetaan, että se herää. Musta tuntuu, että tolla on jotain sanottavaa siihen, kuka hän on.” ”Mä en sitten liity tähän mitenkään, jos te jäätte kiinni. Te ootte täysin omillaan. Mun mielestä, vaikka millanen hirviö ois teitä jahdannut, tuota tyttöä ei olisi pitänyt tuoda tänne”, Janne sanoo hieman kiihtyneellä äänellä. ”Rauhotu Janne, tuolla on kylmä öisin. Kuollakko noitten ois ton pitäny antaa mieluummin?” Icarus kysyy. Hän on ottanut hupun päästä ja kerää ponihännälle ylettyviä hiuksia käsiinsä. Läheskään kaikki hiuksista eivät suostuneet yltyä. Icaruksen paksut hiukset takasivat sen, että aukijäänyt vähemmistö hiusmääräkin oli melko paljon. Icarus ja Janne tuijottavat tiiviisti toisiaan. He eivät juuri ikinä käyneet sen suuremmin sanallisia riitoja. Kaksikko oli elänyt samassa huoneessa jo useita vuosia, he olivat jo alun alussa oppineet ilmaisemaan suuttumustaan toisilleen pelkän tuijotuksen avulla. Icarus näytti aina paljon vihaisemmalta, sillä Jannella oli tummat silmänympärykset, isot silmäpussit ja todella laiskat silmät. ”Me voidaan ihan rauhassa puhua tästä huomenna, mua väsyttää aivan liikaa ja haluaisin ehtiä edes hetken nukkumaan”, Aslak huokaisee. Se katkaisee kaksikon tuijotuskilpailun. Janne nyökkäilee Aslakin sanoille ja nousee lattialta. Hän ja Icarus lähtevät, mutta Mänty kääntyy vielä oven suulla katsomaan heitä. Hän vilkuttaa iloisesti hyvän yön merkiksi. ”Hyvää yötä”, Aslak sanoo hymyillen väsyneesti. Heti kun ovi sulkeutuu, kaksikko käy unten maille. Aslak muistaa taskuunsa tungetun kaulapannan, jonka hän laskee yöpöydälle. Leo nukkuu lopun yöstä hyvin, siitä huolimatta, että nukkui lattialla. Hän on sopivasti humalassa ollakseen kykenemätön ajattelemaan heitä jahdannutta otusta kovin negatiivisin mielin. Aslakin puolesta asia on taas aivan toisin. Hän pyörii sängyssään kykenemättä nukkumaan lainkaan. Leo oli hieman levoton nukkuja, unissa puhumiset ja liikahtelut eivät auttaneet yhtään Aslakin unen saantia. Juuri, kun hän kokee pienen maistiaisen unta, hänet ravistetaan hereille. Vihreät silmät tuijottavat häntä. Janne näyttää vihaiselta. ”Arvaa vaan onko se tyttö kadonnut.” Pojat ovat nopeasti pukeneet päälleen. Janne hoputtaa heitä koko ajan. Heidän on löydettävä tyttö. Henkilökunta on jo hereillä, se pienentää heidän mahdollisuuksiaan suuresti. Käytävillä harhailee välillä yksin tyttö tai poika. Ihmiset suorittavat aamutoimiaan ja jotkut käyvät suihkussa asti. Veran ääni kaikuu käytävillä. Joku on varastanut tytöltä vaatteita. Se ei ole hyvä, sillä Vera meni aina sekaisin, kun hänen täydellistä muoti maailmaansa sotkettiin öljyllä ja sörkittiin tulitikuilla. ”Etsikää ihan rauhassa, mä meen syömään”, Janne sanoo. Hän on ristinyt kätensä niskan taakse ja katsoo käytävällä ympärilleen. ”Mä en halua sotkeutua tähän”, hän sanoo ja lähtee kohti ruokalaa. Icarus vilkaisee Leoa ja Aslakia. Hän ei lähtisi. ”Kotona” tapahtuu niin harvoin mitään. Hän halusi nähdä tämän alusta loppuun asti. Janne kävelee rennoin askelin kohti ruokalaa. Hänen täyty kulkea toimistotiskin ohitse. Lähestyessään sitä hän kuulee puhetta. Huoli alkaa varjostaa häntä. ”Hei Janne, haluisitko sä ottaa tän uuden tytön, Lolan, mukaasi ja näyttää missä on ruokailutila?” Janne pysähtyy. Tummanpunaisesta hiuspehkosta ei voi erehtyä. Tyttö hymyilee hänelle. Vaatteet eivät istu hänelle parhaalla mahdollisella tavalla ja Janne arvaa heti, mistä ne ovat peräisin. Vera repeää nähdessään vaatteensa toisella tytöllä, sen Janne aavistaa jo nyt. ”Joo toki, voin näyttää”, Janne sanoo hieman hämillään. Nuorisotyöntekijä, jonka nimi nuorten mielestä pitäisi olla Darra eikä mikään Sarra, nyökkää innottomasti ja kääntää katseensa takaisin tietokoneen näyttöön. Janne näkee tiskiin nojaavan, huonosti vuollun pesäpallomaailman. Mänty. Mänty on muiden silmissä vasta lapsi. Kukaan ei ole varma pojan oikeasta iästä, mutta ainakin luku on kaksi numeroinen. Päivisin hänellä oli päällään aina samat farkusta tehdyt henkseli housut, mutta sen alla olevan t-paidan väri vaihteli aina. Mänty kantoi mukanaan aina pesäpallomailaa. Sellaisen jättäminen tiskiin nojaamaan merkitsi vain ja ainoastaan sitä, että Mänty oli tehnyt taikojaan. Janne viittoo tyttöä seuraamaan häntä. Vai että tytön nimi oli Lola? Se ei ollut kovin suomalainen nimi, mutta harva täällä ”kotona” oli mitenkään tavallisen omainen. Icaruksen äiti oli belgialainen, joka rakasti kreikkalaista mytologiaa ja Aslakin suku on ruotsinsaamelaista perää. Janne vilkaisee Lolaa, joka vain hymyilee ja tutkii ympäristöään kirkkaan vihreillä silmillään. ”Kuka sä oikein oot?”, Janne kysyy suoraan. ”Lola. Lola Kaivola”, tyttö vastaa. Janne tarkastelee tyttöä mietteliäästi. ”Mistä sä tulet?”, Janne kokeilee. Hän ei ole varma onko viisasta möläyttää suoraan, että tietää tytön tulleen tänne jonkun punaisen kaulapannan kautta. Tyttö katsoo häntä hieman huolestuneena. ”Lupaatko pitää salaisuuden?” ”Tottakai”, Jannen mielenkiinto herää heti. ”Mulla ei oo mitään muistikuvaa. Mä en muista mitään ennen tätä aamua”, Lola kertoo. Jannesta tuntuu, että hänen huolensa kasvavat kaksinkertaisiksi. Aslak, Leo ja Icarus luovuttavat tovin päästä tytön etsimisen. Kaikkia kalvaa pelon tunne. Jos he jäisivät kiinni, heitä rankaistaisiin. Kukaan ei ikinä pitänyt ”kodin” keksimistä rankaisuista. Kolmikko suuntaa kohti ruokalaa. ”Ei jumalauta.” Aslak nostaa katseensa tarjotin kasasta Leoon. Kummatkin, Aslak ja Icarus kääntävät päänsä Leon katsetta seuraten. Tumanpunainen, kihara hiuspehko heilahtelee tytön liikkeiden tahtiin. Hän kertoo Jannelle jotain aivan innoissaan. Mänty kolauttaa tarjottimensa tasaiselle pöydälle. Se hätkäyttää kaikki ja saa Icaruksen kiroamaan Mäntyä. Mänty vain hymyilee leveästi. Jokainen heistä ottaa kiireellä ruokaa ja menee suoraa tietä Jannen luo. ”Hulluko sä oot?”, Aslak murahtaa. Janne vilkaisee Aslakia laiskasti. Sitten hän katsoo Mäntyä ja nyökkää pojan suuntaan. ”Kysy tuolta. Lola asuu täällä nyt kanssa.” Kaikki katsovat Mäntyä, joka ahmii aamupuuroaan. Nimensä kuultuaan hän hymyilee leveästi posket pullollaan ja jatkaa melkein heti syömistä. Kukaan ei vaivautunut kysymään, sillä se olisi turhaa. Mänty oli mykkä. Ainakin niin he olivat päätelleet. Poika ei koskaan puhunut. Hymyili vain. Lola näyttää todella hämmentyneeltä. Janne kertoo muille muistinmenetyksestä, mikä hämmentää tyttöä. ”Miksi se on niin iso juttu?”, tyttö kysyy. Hänen äänensä soi kauniisti. Pojat tuijottavat tytön kirkkaan vihreitä silmiä. Aslak, joka istuu tytön vieressä, hinaa itsensä hieman lähemmäs. Hän työntää hiilenmustia hiussortuvia pois silmiltään ja kertoo matalalla äänellä tytölle mitä oli tapahtunut. Hän vilkuilee välillä tytön suuriin silmiin, jotka ovat kiinnostuksesta ja hämmennyksestä sekaisin. Tyttö ei sano mitään, kun Aslak lopettaa kertomuksensa kertomisen. Hetken aikaan kaikki ovat aivan hiljaa. ”Jos sä et muista mitään, tiiätkö sä vaikka miltä koirat näyttää?”, Leo kysyy uteliaana. Aslak tuhahtaa ja nojautuu kauemmas tytöstä. Tyttö kohauttaa olkiaan. ”Sitä on vaikee selittää. Kyllä mä tiedän, että tää pöytä on valkonen. Koirat on eläimiä, eläimiä on paljon erilaisia. Mä en vaan muista, että kuka mulle on kaiken ton opettanut. Mulla ei oo mitään muistikuvaa mistä mä tuun ja miksi mä oon täällä. Missä mä muuten olen. Mikä tää paikka on?” ”Koti. Tavallaan ainakin. Sitä se koittaa tosi paljon olla”, Icarus sanoo. Lola kohottaa kulmiaan ja katsoo kutakin heistä vuorollaan. Koska kukaan muu ei tunnu haluavan avata asiaa enempää, Janne ottaa ohjat käsiinsä. ”Ihan vaan kasvatuskoti. Meiät pistetää tänne, jos me ei pärjätä kotona syystä tai toisesta. Täällä meistä kitketään rikollisuus ja kaikki muu paska.” Janne keikkuu tuolillaan. ”Rikollisia?”, Lola toistaa hämmentyneenä. ”Ei meistä puoletkaan oo rikollisia, mut kaikki muut näkee meidät sellassina. Suurin osa meistä, esimerkiksi me kaikki, ollaa vaikeiden kotiolojen takia kustu koulu tai jotain vastaavaa, siksi me ollaan ongelmanuoria”, Janne kertoo. ”Joskus taas ei vaan ole mahdollista olla kotona. Me ollaa liian vanhoja lastenkotiin, mutta tää paikka tuppaa tekemään meille vaikean lähitulevaisuuden. Ei kukaa anna esimerkiksi töitä meille.” Aslak katsoo vihreisiin silmiin. Ne ovat lumonneet hänet. Ulko-ovet eivät sijaitse kovinkaan kaukana ruokailutilasta, melkein aivan vieressä, joten niiden kolahtaessa auki äänen kuulee vaivattomasti. Kaksi nuorta aikuista menevät vastaan. ”Te voitte kahlita mun kädet, mutta mun kieli on aina vapaa!” Sisään raahattava ulisee dramaattisesti ja naurahtaa sitten. Kaksi rotevaa poliisia raahaa välissään poikaa. Poika on kookas, hihaton, repaleinen paita paljastaa paksut käsilihakset. Hän puhaltaa blondia, lähes valkoista tukkaansa pois silmiltään. Sinivihreät silmät ovat hieman ilkikuriset. Heidän pöytäänsä asti ei kuule poliisien ja työntekijöiden hiljaista keskustelua. Lola huomaa, kuinka hänen pöytätoverinsa liikahtelevat vaivaantuneesti, mutta samalla huvittunut ilme kasvoillaan. ”Kuka tuo on?”, Lola kysyy. Aslakia pistää rintaan nähdä kuinka vihreissä silmissä syttyy mielenkiinto. ”Diego perkele”, Leo sanoo innoissaan. Poliisit tekevät lähtöä ja Diego suuntaa heti ruoan suuntaan. ”Jumalauta, että oli yö. Oli sellanen meno vähän joka paikassa”, Diego virnistää ja istuu pöydän ääreen. Melkein saman tien hän pysähtyy aivan totaalisesti ja katsoo hämmästyneenä Lolaa. ”No mutta mitäs meillä täällä on?” Leo alkaa selostamaan Diegolle yön tapahtumia. Lola tuijottaa Diegoa koko sen ajan, kun Aslak tarinaa kertoo. Pojan ilme on mitäänsanomaton. Minkäänlaisia tunteita ei nouse pintaan, ei epäuskoa saatikka yllättyneisyyttä. Tarinan loputtua hän vain istuu hiljaa aloillaan, kunnes paikalle tullut työntekijä katkaisee hiljaisuuden. ”Lola! Tässä on sun uusi huonetoveri Sinna”, yksi työntekijöistä pitää käsiään Männyn ikäisen tytön olkapäillä. Lola nyökkää. Hänen intonsa on kadonnut, jäljellä on enää varautuneisuus. Työntekijä lähtee heti pois, mikä tuntuu vievän Sinnalta kaiken turvan. Hän punastuu niin monen ihmisen katseen alla ja alkaa värisemään. ”Näytätkö sä mulle missä meijän huone on?”, Lola kysyy ystävällisesti. Kysymys tuntuu pelastavan nuoremman tytön paniikkikohtaukselta, sillä hän nyökkää hymyillen säteilevästi. Lola nousee pöydästä ja katoaa Sinnan kanssa kummalliseen taloon. Aslak katsoo Diegoa, joka tuijottaa Lolan perään tiiviisti. Pojan kasvot ovat mitäänsanomattoman harmaat. (Lisää voi lukea pahanilmanlinnut.webnode.fi)

Kommentit

Nimimerkki


Varmistuskoodi
Syötä kuvassa näkyvä varmistuskoordi tekstikenttään. Rekisteröityneiden jäsenten ei tarvitse tätä tehdä. Näin estämme kommenttispämmiä.
varmistuskuva
Kommentit


 
 
Copyright © Prologi.net, 2005-2010 | Tekstit ovat kirjoittajiensa omaisuutta | prologi@prologi.net