Rekisteröidy jäseneksi
Miksi rekisteröityä?
Salasana unohtunut?
Mireleh, 17.05.2018 23:13
Katsottu 572 kertaa
Olipa kerran tyttö, joka halusi lentää. Hän halusi tuntea itsensä liitämässä korkeuksissa. Hän halusi aistia itsensä aineessa, joka oli kevyempää kuin vesi ja siinä voisi silti uida putoamatta alas. Hän halusi olla puhdas kaikista huolista ja maallisista ongelmista. Hän tahtoi edes hetkeksi pudota rutiinin omaisesta asioiden kierrosta, olla kerrankin vapaa ja huoleton, olla ajatuksistaan kevyt. Ja kerran hän todellakin lensi. Hän lensi korkeuksista alas. Todella nopeasti alas maahan. Hän oli liian painava ajatuksistaan, eivätkä korkeudet kyenneet pitämään häntä, kuin veden pinnalla. Tyttö syöksyi alas. Hänen ammollaan olleet silmät ehtivät nähdä taivaiden kauneuden sijaan vain nopeaa tahtia lähestyvän mustan ja ruman asfaltin. Hänen hymyyn taipunut suu ei päästänyt ääntäkään, kun tyttönen tippui korkeuksista reaaliin maailmaan, kauas harmonisesta täydellisyydestä, jota hän ei koskaan ehtinyt nähdä isojen rakennusten takaa. Hän tippui alas ja kerrankin tunsi itsensä puhtaaksi, hän oli kevyt ajatuksistaan, hän tiesi, minne on menossa, minne päätyy. Harmi, että gravitaatiovoima veti hänen maallista ruumistaan kovaa tahtia lähemmän Maan ydintä. Hän tiesi olevansa tyhmä, mutta, mitä auttaa olla epätoivoinen nyt, jos mitään ei voi enää muuttaa? Hän tippuu ja lopuksi vajoaa syvälle pimeyteen. Hän ei koskaan ehtinyt nähdä taivasta.