Kirjoitukset

Kirottu elämä

Geraki, 06.10.2006 19:52
Katsottu 2386 kertaa

Luku 1, Kirotut Pihkan lyhyet, blondit hiukset heiluivat kevyesti kesätuulessa, kun hän kävele iloisesti samalla laulaen kotiin. Tytön kädessä oli lukuvuoden päättötodistus, jonka kaikki numerot korottuivat kahdeksikon yläpuolelle. Tyttö pysähtyi erään sillan ääreen ja katsoi alas veteen. Hän lopetti laulamisen ja hymyili peilikuvalleen, kunnes vahingossa tiputti todistuksensa veteen. Pihka kiljaisi ja juoksi joen rannalle. Virta ei ollut voimakas, joten todistus ei ollut ehtinyt vielä kauas. Vesi ei myöskään ollut syvää, joten Pihka otti kengät pois jalastaan, kääri housunsa ja astui viileähköön jokeen. Käveltyään hetken joessa Pihka sai todistuksen takaisin itselleen. Mitään ei ollut ehtinyt onneksi tapahtua, koska todistus oli ollut muovitaskun sisässä. Tyttö huokaisi ja vilkaisi taivasta. Vielä vähän aikaa sitten lähes pilvettömälle taivaalle oli alkanut kerääntyä pilviä. Pihka käveli takaisin rannalle, johon oli luullut jättävänsä kengät. Kengät olivat kuitenkin mysteerisesti kadonneet. Tyttö ihmetteli tätä aikansa, kunnes lopulta päätti kävellä kotiinsa paljain jaloin. Kotona oli hiljaista, kuten aina ennenkin. Pihkan vanhemmat olivat kuolleet auto-onnettomuudessa kaksi vuotta sitten, eikä hänellä ollut siskoja tai veljiä. Tytöllä ei myöskään ollut lemmikkejä, sillä hänen ainut kissansa oli kuollut pari kuukautta takaperin. Pihka kuivasi jalkansa, kunnes käveli yläkertaan, omaan huoneeseensa. Pihkaa vuotta vanhempi tyttö nimeltään Floma katsoi maahan puusta, johon oli kiivennyt pakoon ärsyttävää pikkusiskoaan. Floma vihasi siskoaan, josta oli joutunut kantamaan itse vastuuta viimeiset vuodet. Tytön isä oli eronnut pari vuotta sitten, jonka jälkeen pian Floman äiti oli sairastunut tappavaan tautiin. Kyseinen nainen oli maannut sairaalassa viimeiset vuodet, kunnes hänelle oli kerrottu pari viikkoa sitten, että Friðfinna (hänen äitinsä nimi) oli kuollut. Floma huokaisi ja kävi pitkäkseen eräälle oksalle. Hän katseli taivasta, jonka värejä hän rakasti. Tälläkin hetkellä tyttö oli pukeutunut taivaansiniseen paitaan, pitkään siniseen hameeseen ja valkoisiin sukkiin. Tyttö oli myös värjännyt olkapäille ulottuvat hiuksensa sinisiksi, ja laittanut ne ylös valkoisella otsapannalla. Lopulta pikkusisko-Froydisin lähdettyä paikalta, laskeutui Floma puusta. hän huokaisi, laittoi jalkaansa siniset kenkänsä ja käveli sisään taka-oven kautta. Tyttö hiipi huoneeseensa ja lukitsi sen oven. Hän rojahti sängylleen ja sulki hetkeksi silmänsä. Hän mietti, kuinka viime vuosien aikana hänestä oli tullut vahvempi. Ennen Floma oli ollut täysi pelkuri. Hän oli säikkynyt pienimpääkin normaalista poikkeavaa asiaa. Nykyään asiat olivat toisin. Isän lähti ja äidin kuolema olivat muuttaneet tämän tytön täydellisesti. Tyttö hymähti nousten sitten seisomaan sänkynsä päälle. Hän hyppäsi pari kertaa niin korkealle kuin saattoi, kunnes teki voltin takaperin. Hän hymähti tyytyväisenä, kunnes hyppäsi alas sängyltä. Floma otti hyllystä esille kirjan ja luki sitä hetken aikaa. Aikaa kului, kunnes tyttö oli lukenut kirjan huomaamattaan kokonaan. Hän katsoi ulos. Oli tullut pimeää. Tummat pilvet täyttivät ilta-auringon kokonaan. Ulkona alkoi sataa vettä. Pian tämän jälkeen alkoi tuulla, sitten ukkostaa. Ihmiset sulkivat ikkunansa, jotkut vetivät verhoja niitten eteen. Sitten menivät sähköt. Ja tämän jälkeen ne, jotka olivat ulkona saivat kokea jotakin ennen näkemöntä, jota eivät tulisi näkemään toista kertaa pienessä elämässään. 2. Luku, Kolme epä-ihmistä ja heidän johtajansa Taivaalta iskeytyi keskelle erästä hiekkapolkua valtava salama, jollaista ei oltu ennen nähty. Tämän salaman mukana maahan kuitenkin myös tippui jotakin. He näyttivät ihmisiltä, mutta pienet yksityiskohdat muuttivat heidän luokituksensa epä-ihmisiksi. Näitten epä-ihmisten mukana tippui maahan kuitenkin myös yksi ihminen. Tämä ainut ihminen oli pukeutuut viti-valkoiseen kimonoon. Hänellä oli vaaleanruskeat, lyhyet hiukset. Päässään tällä naisella oli jokin hatuntapainen, jossa oli samassa kissankorvat. Tässä epä-hatussa oli myös vaaleanpunainen sydän ja kaksi olkapäille ulottuvaa pompulaa. Tämän naisen silmät olivat violetit, ja hän johti tätä kolmen epä-ihmisen joukkoa. Ensimäisestä tytöstä teki epä-ihmisen hänen korvansa. Ne olivat suipot, samanlaiset kuin haltijoilla oli. Hänellä oli pitkät, rusahtvat hiukset ja vaaleansiniset silmät. Tyttö oli pukeutunut kokonaan vihreisiin vaatteisiin ja hänen päässään oli vihreä seppele. Hänen kaulansa ympärille oli kietoutunut pieni kettu ja hänen sylissään oli pieni, vaalean sävyinen kissanpoika. Toinen tyttö oli heistä kaikista se epä-ihmismäisin. Hänellä oli ruskeat kissankorvat ja vaaleanpunaiset, pienehköt siivet. Tämän lisäksi tytöllä oli monta valkoista häntää. Kukaan ei niitä ollut käynyt koskaan laskemaan, mutta uskottakoon, että niitä oli noin kymmenen. Tytöllä oli punaiset silmät, punainen hame, punainen paita ja punaiset hiukset. Häntä seurasi kasksi kissaa, minkki ja kaksi kanin päätä. Kolmas heistä oli poika, jolla oli suurehkot mustat siivet. Hänen kaulassaan oli vaaleansininen rusetti, jonka keskeläl oli keltainen sydän. Jalassaan hänellä oli valkoiset housut ja mustat kengät. Pojalla oli pitkähköt mustat hiukset ja ruskea pääpanta, jossa oli kiinni kaksi sulkaa. Sylissään hänellä oli kaksi vaaleanpunaista kania. Välähdyksen nähtyään paikalle alkoi kertyä paljon väkeä. - Sclichetier, hoida heidät. Epä-ihmisten johtaja sanoi ainoalle pojalle. - Kyllä, Zadrandiel. Sclichetier vastasi. Hän laski kanit maahan, sanoi pari sanaa ja samassa hänen käteensä ilmestyi miekka. Tunteettomasti hän juoksi kohti panikoivaa väkijoukkoa ja murhasi heidät kylmästi. Akai (hän oli se punahiuksinen) huokaisi ja pudisti päätään. Ihmisten kuoltua oli pitkän aikaa hiljaista. Kuului vain tuulen ujellusta ja vesipisaroitten ropinaa, kun ne piiskasivat maata. Lopulta Zadrandiel käski joukon lähteä liikkeelle. Ja niin he kolme lähtivät kävelemään poispäin tämän maan eräästä pikkukylästä. Pian he saapuivat synkkään kuusimetsään. Joukko jatkoi kävelemistään metsässä noin tunnin verran, kunnes he lopulta märkinä saapuivat aukiolle. Täällä he muodostivat kolmion, jonka keskelle Zadrandiel sitten asettui. Akai, Sclichetier ja Füprondó nostivat vasemman kätensä ylös. Tämän jälkeen Zadrandiel sulki silmänsä ja nousi mysteerisesti noin metrin verran ylös ilmaan. Vaikka hän siltä näytti, ei hän ollut kykyjensä perusteella täysin normaali ihminen. Akai, Sclichetier ja Füprondó sanoivat järjestyksessä ääneen kolme saksankielistä sanaa. - Angst, - Ableben, - Bedrängnis. Tämän jälkeen alkoi Zadrandiel puhua Venäjäksi jotain nimeämätöntä loitsua, jonka seurauksena neljä verenpunaista palloa sinnahti ilmaan. Ne lähtivät pohjoiseen, etelään, itään ja länteen. Tämän jälkeen nainen laskeutui takaisin maan pinalle. Jostain kuului askelia. Hetken kuluttua kuului kissan maukaisu. Mustiin pukeutunut nainen oli ilmestynyt paikalle. - Zadrandiel. Tiedät hyvin, että jos He saavat tietää tuosta kuolet. Nainen sanoi ja katsoi tuimin, violetein silmin toista naista. Zadrandielin huulille nousi hymy ja hän naurahti. - Ja kuka heille kertoisi? Sinäkö? Epä-ihmisten johtaja sanoi ivallisesti ja virnisti tämän jälkeen paikalle ilmestyneelle naiselle. 3. Luku, Kurowanai - Minäpä hyvinkin. Nainen sanoi ja katsoi silmät viiruuntuneina Zadrandielia. - Älä naurata minua, lepakkotyttö! Hän vastasi nauraen. - Nimeni on Kurowanai, tiedät sen varsin hyvin itsekin. - Hiljene. lepakkotyttö. Sitä paitsi sinä et voisi kertoa sitä heille. - Miksen muka? Kurowanai kysäisi. Hänen kasvoilleen oli alkanut kertyä hikipisaroita. Nainen tuijotti viileästi neljän joukkoa. - Tämän takia... Zandrandiel sanoi ja vetäisi salaman-nopeasti ruskean kaulahuivin Kurowanain kaulasta pois. Tästä nainen järkyttyi niin pahasti, ettei osannut hetkeen sanoa yhtään mitään. Kaulahuivin alta paljastui syvä, hehkuva punainen jälki. Se muodosti ympyrän Kurowanain kaulan ympäri ja siinä oli sen lisäksi ristejä. Jälki oli luultavammin äärettömän kivualias, mutta Kurowanai oli jo oppinut elämään sen kanssa. - Takaisin se huivi! Nainen huusi ja tempaisi äkkiä kaulahuivinsa takaisin Zandrandielilta. Hän kietoi sen kaulansa ympärille ja näytti järkyttyneeltä. - Sinäpäs herkästä suutut. Epäihmisten johtaja sanoi ja virnisti sitten. - Mutta kerropas minullekin, miksi olet täällä. Olen jo ehtinyt langettaa kiroukset, kuten varmaan hyvin jo tiedätkin. Tiedän, ettet tullut tänne vain kertoaksesi, että kuolen jos He saavat tietää asiasta. Zandrandiel sanoi. Tämän jälkeen oli pitkään hiljaista. - Niin... Tulin lopettamaan tämän... Taistelumme. Kurowanai totesi lopulta ja veti esiin mustan miekkansa, jota oli kantanut selässään. - Sinäkö? Älä naurata! Ennen kuin voit edes hipaista minua, sinun täytyy voittaa palvelijani. Zandrandiel huudahti ja osoitti kolmea epäihmistä. - Minä en ole mikään sinun palvelijasi! Akai sanoi takaisin. Muut kaksi pysyivät hiljaa. - Olethan! Ja nyt, taistele lepakkotyttöä vastaan. Sclichetier ja Füprondó, tulkaa mukaani. Zandrandiel jatkoi ja pian he kolme olivat poissa. - Minulla ei näytä olevan muita vaihtoehtoj, kuin tappaa sinut. Kurowanai sanoi hiljaisesti. - Sinä et voi tappaa minua. Älä aliarvioi minua, koska olen sina muutamaa vuotta nuorempi. Akai totesi ja veti esiin verenpunaisen miekkansa. - Tulet kuolemaan tähän miekkaan. Olen murhannut sillä jo muutaman muun- - Sinä et ole tappanut ketään. Kurowanai sanoi keskeyttäen Akain lauseen. - Näen sen silmistäsi. Saatat ehkä osata taistella, muttet ole koskaan tappanut ketään. Et myöskään pysty tappamaan ketään vielä. Minä tiedän sen. Nainen jatkoi tyynesti ja katsoi kylmin silmin nuorempaa tyttöä. - Hi... Hiljaa! Sinä et tiedä mitään! Akai huusi kiihtyneenä ja lähti hyökkäykseen. Kurowanai kuitenkin torjui hänen iskunsa helposti. Hän ei onnistunut edes hipaisemaan tätä mustiin pukeutunutta naista. - Minun vuoroni. Kurowanai totesi ja hyppäsi voltilla taaksepäin saaden näin etäisyyttä Akaihin. Hän pysyi hetken paikallaan, kunnes kohotti miekkansa ja sanoi muutaman sanan saksaksi. - Tämä on ohi nyt! Nainen huusi ja osoitti nyt hehkuvalla miekan terällään Akaita. Tämän jälkeen hän lähti juoksuun kohti tyttöä ja päästyään tämän luokse hän sivalsi miekallaan. Akai ei pystynyt väistämään Kurowanain asetta, ja niin hänen miekkansa meni halki. Tyttö itse sai kehoonsa pitkän, syvän haavan ja kaatui tämän seurauksena maahan. Kurowanai sanoi jotain sen tapaista, kuin "hyvästi", mutta Akai ei kuullut enää mitään. Hän oli niin järkyttynyt tapahtuneesta. Kurowanain miekka lävisti Akain ruumiin tämän sydämen kohdalta. Nainen pyysi anteeksi kuolleelta tytöltä ja lähti kävelemään pois paikalta, miettien mihin Zandrandiel ja muut olivat menneet. Kurowananin kissa Kuroi seurasi häntä maukaisten hiljaisesti. Kävellessään eteenpäin Kurowanai puhui itsekseen. - Taas minä olen murhannut yhden viattoman ihmisen... Ei, hän ei ollut ihminen. Hän oli epäihmine. Mutta onko sillä väliä enää? Miksi minä synnyin tähän maailman? Kurowanai huokaisi, pysähtyi ja vilkaisi taivasta. Se oli pilvetön ja täysikuu paistoi. Äkkiä nainen kuitenkin kuuli takaansa askelia. Sitten hän kuuli kaksi kertaa kissan naukaisun, ja vilkaisi sen seurauksena Kuroita. Kissa pysyi kuitenkin hiljaa. - Ei kai vaan? Kurowanai tajusi, mutta liian myöhään. Akai oli kuin olikin herännyt kuolleista ja hyökännyt Kurowanain kimppuun. Hän piti miekkaansa naisen kaulalla, painaen sitä yhä enemmän ja enemmän kiinni ihoon. Miekan terä oli sattumoisin juuri siinä kohtaa, jossa Kurowanailla oli Jälki. Nainen irvisti tuskasta, muttei sanonut mitään. - Minä olen epäihminen, Akai aloitti. - En kuole tuollaisista aseista. Ja jos haluaisin, voisin tappaa sinut tässä ja nyt. Tyttö jatkoi ja painoi miekkansa terää yhä enemmän. - Se ei valitettavasti tule onnistumaan. Sanoinhan jo. Et voi tappaa ketään. Kurowanai totesi tyynesti ja keskittyi sietämään kipua, jota miekka aiheutti. - Se ei ole totta. Ja koska et usko, minulla on todisteita. Akai totesi ja veti esiin kasan valokuvia. Jokaisessa niissä oli Akai ja kuollut ihminen. Kaikista kuvista pystyi selvästi näkemään, että hän oli tappanut nuo ihmiset. Kurowanai vaikeni. Hän ei tiennyt mitä sanoa, siispä hän pysyi hiljaa. Kumpikaan ei puhunut pitkään aikaan mitään, joten lopulta nainen päätti tehdä siirtonsa. - Hilfe! Hän huusi ilmaan. Akai ei reagoinut tähän millään tavalla. Hetken kuluttua erään puun latvassa kuitenkin näkyi mustiin pukeutunut nainen, josta ei kuusta huolimatta näkynyt lähes mitään. Akai ei huomannut tätä naista, sillä hän oli keskittynyt Kurowanain kiduttamiseen. Epätoivoisesti Kurowanai sai nyökättyä ja tämä puun latvassa ollut nainen hyppäsi alas pelastaen nopeasti Kurowanain. - Kuka? Akai kysyi ja katsoi viirusilmin tätä naista, joka oli tullut pelastamaan hänet. - Olen Nerhaira, Ner. Seitsemäs Hÿruu. Nainen esittäytyi ja katsoi tyynesti Akaita, joka oli jähmettynyt paikalle kuultuaan Nerin sanat. - Se... Seitsemäs Hÿruuko? Mitä ihmettä te teette täällä? Akai sanoi mahdollisimman tyynesti. Oikeasti hän oli kuitenkin paniikissa. Ner ei sanonut mitään. Hän oli hiljaa. - Jätä Kurowanai rauhaan ja lähde täältä, niin säästän henkesi. Nainen sanoi tuimasti. Akai jupisi jotakin hetken ajan, kunnes katosi paikalta ilman sen enempiä puheita. - Kiitos, Ner-chan. Kurowanai sanoi. - Ei mitään. No, minä tästä lähden. Ner vastasi ja katosi. - Hÿruut... Kurowanai mutisi, otti Kuroin syliinsä ja lähti kävelemään metsästä pois. 4. Luku, Lintukansan johtaja, Re-sama

Kommentit