Kirjoitukset

Kuoleman Perhonen

Geraki, 26.11.2006 1:33
Katsottu 2568 kertaa

Prologi Llatsirknezor, mukamas 10-vuotias tyttö joka ei käynyt koulussa. Hän istui hiljaa pienen talonsa sisällä ja tuijotti kattoa. Katto oli ruskea ja siitä tippui lattialle asetettuihin saaveihin vettä. Talo jossa hän istui oli ikivanha, eikä sitä oltu koskaan remontoitu. Tämä talo oli kuitenkin hänen kotinsa, hän kutsui sitä nimellä Neninis fo atteenal. Llatsirknezoria ei oltu koskaan kutsuttu tämän oikealla nimellään, eikä hän ollut oikea ihminen. Hänet tunnettiin ympäri maailman eri nimellä, mutta ne kaikki tarkoittivat samaa asiaa. Meidän kielellämme hänen nimensä oli Perhonen. Jotkut olivat joskus kutsuneet tätä tyttöä myös Nezoriaksi, mutta he kaikki olivat kuolleet. Perhosella oli taito tappaa kenet hän tahtoi, silmän räpäyksessä. Hän oli murhannut vuosisatojen kuluessa järkyttävät kasat ihmisiä. Ja siitä huolimatta Perhonen näytti vain kymmenen vuotta vanhalta. Perhonen oli kaikille täysi mysteeri, kukaan ei tiennyt hänen asuinpaikkaansa tai mitään muuta kuin nimen. Kukaan ei oikeastaan edes tiennyt sitä, mistä nimi Perhonen oli saanut alkunsa. Tyttö huokaisi ja vilkaisi silmillään seinällä olevaa pysähtynyttä kelloa. Se oli jumittunut näyttämään aikaa viittä vaille yhdeksän. Todellisuudessa nyt oli keskiyö, ja Perhonen oli lähdössä ulos. Oli viileähköä, suomen aikaan katsoen nyt olisi talvi. Mutta tässä maailmassa jossa Perhonen asui ei tunnettu käsitettä "vuodenajat". Tai tavallaan se tunnettiin, hieman eri tavalla vain. Kesä ja kevät, talvi ja syksy. Ne kaksi olivat yhtä. Ensimmänien puolisko tunnettiin Ardante-kautena, jälkimmäinen Induritona. Nyt oli Induriton puoliväli, lunta ei ollut. Perhosen silmät olivat valkoiset, silmät ilman pupillia. Ja silti hän näki eteensä. Tyttö nousi seisomaan ja käveli ulko-ovelle avaten sen. Kaskaat sirittivät ulkona, tämä maailma oli täynnä niitä niin sanotuista vuodenajoista riippumatta. Äkkiä Llatsirknezor alkoi hohtaa valoa ja pienentyä. Hänelle kasvoi siivet, ja hänestä tuli sinimusta perhonen, joka lähti lentämään kohti kuutamoa ajatuksenaan vain se, kenet hän murhaisi seuraavana. 1. - Taasko yksi? - Niin. Hänet löydettiin tänä aamuna Soroh-joen rannalta. Koroni huokaisi. Taas yksi murha, niitä oli tapahtunut viime aikoina tiuhaan tahtiin. Tai oikeastaan niitä oli tapahtunut jo viimeiset vuosisadat, mutta hän ei tiennyt siitä. Koroni ei käynyt enää koulussa, hän oli jättänyt opiskelun päästyään läpi peruskoulun. Häntä kiinnosti paljon enemmän Perhonen, vaikkei hän siitä paljoa tiennytkään. Yhdestä asiasta hän oli kuitenkin varma, hän nappaisi tämän vaikka hän kuolisi sitä yrittäessään. Koroni vaipui ajatuksiinsa ja istahti alas. Hän oli parhaillaan ystävänsä Inorin kanssa kotonaan. Tytöt puhuivat satunnaisista asioista, kunnes Koroni vaipui hetkeksi ajatuksiinsa. - Koroni hei, et kai sinä taas mieti Perhosta? Inori huokaisi. Konori ei vastannut. - Hoi Konori! Inori sanoi hieman voimakkaammin. Ei vastausta. - KORONI! Tyttö lopulta huusi ystävänsä korvaan. - Mi.. Mit-- Aa... Hmm. Joo. Konori mutisi ja katsoi hajamielisenä kattoa. - Koroni... Inori huokaisi ja istui itsekin alas. - Oliko jotain asiaa? Konori jatkoi entistä hajamielisemmin. - Niin. Mietitkö taas Perhosta? - Kyllä. - Lopettaisit sen. Siitä ei ole mitään hyötyä. - Ei, minä nappaan hänet vaikka se olisi viimeinen tekoni. Inori huokaisi. - No, tee mitä haluat, minä en tähän puutu. - Hm. - Sitä paitsi minun pitää lähteä. Nähdään! Inori sanoi ja poistui talosta. Konori jäi mutisemaan jotakin, kunnes käveli huoneeseensa lukiten oven ja sulkien verhot. Kello oli jo yksitoista, hän voisi käydä nukkumaan. Nyt oli kuitenkin vasta torstai ja sitä paitsi Indurito. Tällä tytöllä ei ollut tapana valvoa näinkään myöhään Induriton aikana. Kaikkialla liikkui huhuja siitä, että Perhonen liikkui juuri näihin aikoihin kylmän kauden aikana. Hän huokaisi, vaihtoi vaatteensa, sulki valot ja kävi pitkäkseen sängylle lopulta nukahtaen. Perhonen oli parhaillaan Konorin talon luona. Se istui tytön huoneen ikkunalaudalla kääntyneenä sänkyyn päin. Vaikka verhot olivat kiinni, näki perhonen sisälle. Konori oli autuaallisen tietämätön tästä tapahtumasta, joka tulisi muuttamaan hänen elämänsä. Pian ikkuna aukesi, vaikka Konori oli laittanut sen kiinni. Hiiskahdustakaan päästämättä Perhonen lensi sisälle yhtä hiljaisesti kuin lumipisarat tippuivat maahan. Ja siinä samassa hetkessä Perhosesta tuli taas Llatsirknezor. Hän käveli nukkuan tytön luo ja asetti etusormensa tämän otsalle. Nezor alkoi lausua hiljaa sanoja ilmaan ja sulki silmänsä. - Anxiété, noir, décés... Nezor lausui. Hänen yllätyksekseen Konori osoitti vielä olevansa elossa, sillä hän avasi silmänsä. Yleensä lähes kaikki olivat kuolleet tässä vaiheessa. - Pourquoi... Nezor mutisi vihaisena ja tuijotti valkoisilla silmillään Konoria. - Kuka? Konori lausui hiljaa, mutta Nezor ei antanut tämän häiritä. - Exitus! Nezor huusi, ja siinä samassa Konori huusi tuskasta. Hetken kuluttua hän kuitenkin sai puhekykynsä takaisin. - Nyt saa riittää, tuo sattuu! Hän huusi ja hyppäsi siinä samassa ylös sängystä. - Ausgeschlossen! Nezor huusi äärettömän vihaisena. Hän vaikeni ja vetäisi siinä samassa selästään kirveen käsiinsä. - En kai sitten voi mitään. Hän sanoi hiljaa suomeksi ja alkoi lähestyä Konoria pienessä huoneessa. - Mi- Kuk- Konori yritti sanoa, muttei pystynyt. - Kuole! Nezor kiljaisi ja hyppäsi ilmaan valmiina halkaisemaan Konorin kahtia. - EIII! Konori kiljui paniikissa. Juuri kun kirves olisi halkaissut tytön, tapahtui jotain odottamatonta. Aika hidastui, aukinaisen ikkunan lasi särkyi. Ikkunasta sisään hyppäsi tuntematon hahmo, joka juoksi viime tingassa Konorin luo ja ehti tönäistä tämän pois kirveen edestä. Hän itse kuoli välittömästi kirveen takia, Nezorin järkytykseksi. Tämä merkitsi hänelle samaa asiaa kuin maailmanloppu. Hän oli tunnistanut välittömästi ihmisen, joka oli syöksynyt kirveen eteen. Enitnelav. Ja nyt hän oli poissa. Kuollut. - Enitnelav... Nezor sanoi hiljaa, ilmeettömänä. - Nyt sinä olet todellakin tehnyt sen. Hän jatkoi vielä kylmemmin. - Enhän minä tehnyt mitään! Konori vastasi paniikissa ja juoksi siinä samassa ikkunan luokse nousten sen ikkunalaudalle. Ja ennen kuin Nezor ehti sanoa tai tehdä mitään, oli Konori tehnyt siirtonsa. 2. " Kun joku kuolee, hän ei voi enää kommunikoida muitten kanssa. Niin sanotaan kaikessa tietokirjallisuudessa. Totuutta ei kuitenkaan kukaan tiedä tänäkään päivänä, sillä kukaan kuollut ei ole voinut palata kertomaan. Ja tuona kylmänä päivänä sai kaksi ihmistä kohdata Kuoleman, Konori ja Enitnelav. He eivät tunteneet toisiaan, eikä heillä ollut mitään suhteita toisiinsa. He eivät olleet koskaan edes nähneet toistensa kasvoja. Ja vaikka he nyt olivat kumpikin kuolleet, he eivät vieläkään tienneet miltä toinen näytti. Tai niin he kummatkin luulivat. Tai niin ainakin Konori luuli." Kun Konori oli juossut ikkunalaudan luo ja noussut sen päälle, hänen elämänsä oli saatettu loppuun sillä samaisella sekunilla. Jos hän olisi palannut sisälle, olisi Perhonen paloitellut hänet kuoliaaksi kirveellään mahdollisimman hitaasti ja tuskallisesti. Muuta pakotietä ei ollut, kuin kuolema. Siispä Konori oli hypännyt alas ikkunalaudalta, tippunut maahan, taittanut niskansa ja kuollut. Hän oli vasta nuori, joten varmasti monen ihmisen kävi häntä sääliksi. Mutta tälläisiä tilanteita tulee aina eteen elämässä. Tämä toinen ihminen, Enitnelav siis, oli hieman erilaisessa tilanteessa. Hän oli Perhosen entinen rakastettu, kukaan ei tiennyt heidän salaisesta suhteestaan. Tämä mies oli kuitenkin niin hyväsydäminen, ettei tahtonut Konorin kuolevan. Hän ei ehkä olisi tehnyt sitä, jos ei olisi tuntenut Konoria. Mutta hän tunsi tämän tytön, hän tahtoi suojella häntä hengellään. Tyttö itse ei tuntenut Enitnelavia, eikä olisi varmasti koskaan oppinut tuntemaankaan jos he eivät olisi kuolleet tuona päivänä. Enitlav oli kovin salaperäinen ihminen, mystinen mies. Vain Perhonen tiesi hänestä kaiken, yhtä asiaa lukuunottamatta. Ja tämä asia oli juuri Konorin ja Enitlavin välinen suhde. Hänellä oli pitkät, vaaleahkot hiukset, joita hän kuitenkin piti aina piilossa vaatteittensa sisällä. Hänen kasvonsa kuuluivat jollekin, joka ei ollut ihminen. Tämä mies oli yhdellä sanalla kuvattuna perin salaperäinen. Tai ehkäpä mystinen sopisi paremmin. Konori istui. Hänen silmänsä olivat kiinni, hän hengitti hiljaa. Kuka tahansa ohi kulkeva olisi olettanut hänen nukkuvan. Mutta hän ei nukkunut, hän oli kuollut. Kuollut ihminen, joka hengitti. Tämä ei periaatteessa ollut mahdollista, mutta Konori ei ollut niin kuin muut. Hän oli erilainen, hänellä oli tehtävä joka hänen täytyisi täyttää ennen kuin hän kuolisi. Tappaa Perhonen. Ennen sitä hän ei pystyisi kuolemaan. Jostain kaukaa kuului askelia, sitten kuului siritystä. Ja sillä samalla hetkellä tämän nukkuvan tytön silmät rävähtivät auki. Ne olivat samanlaiset kuin Perhosella, valkoiset ilman mustaa pupillia. Konori nousi seisomaan ja nosti kätensä ilmaan. Hänen päällään oli vaalea kimono, jossa oli perhosien kuvia. Kimono oli hyvin kaunis, huolella ja käsin tehty. - Minä Konori Miyasa kutsun teitä... Tyttö aloitti hiljaa käheällä äänellä. - Kuolin ennen kuin minun piti, antakaa anteeksi että epäonnistuin ensimmäisellä kerralla. Antakaa minulle uusi mahdollisuus. Hän jatkoi. Vasemman silmän silmäkulmaan alkoi muodostua jotakin, joka muistutti kyyneltä. - Antakaa minulle toinen mahdollisuus palata elävien pariin. Minun täytyy saada suoritettua tehtäväni. Puheensa lopetettua hänet ympäröi kirkas valo, ja siinä samassa hän oli poissa tästä paikasta, jossa hän oli vain vähän aikaa sitten istunut. Hän oli palannut takaisin elävien pariin. Takaisin omaan maahansa. Takaisin Marhum Tanahiin. Marhum oli maa, joka oli jaettu neljään osaan. Se oli saanut nimensä malajin kielestä. Marhum oli planeetta, niin kuin Maa jossa me ihmiset asumme. Se oli oma planeettansa avaruudessa, jokseenkin Maata paljon isompi. Nämä neljä osaa olivat nimeltään Bumi, Lapangan, Negara ja Tanah. Konori oli alkuperältään Negarasta, mutta sen jälkeen kun tähän maailmanosaan oli hyökätty, oli hänen perheensä joutunut muuttamaan toiseen paikkaan, Tanahiin. Tyttö itse ei muistanut tästä paljoa mitään, sillä hän oli ollut tämän tapahtuessa todella pieni. Perhonen oli sen sijaan peräisin Lapanganista, vaikkei kukaan sitä tietänytkään. Huhuttiin kuitenkin, että hän omisti kyvyn jolla pystyi siirtymään paikasta toiseen sekunnissa. Enitnelavin asuinpaikan kohdalle olisi voinut laittaa ennen yhden suuren kysymysmerkin, kunnes hän lopulta löysi kuolemansa jälkeen itsensä Bumin maalta. Mutta mikään ei ollut enää ennallaan silloin, kun hän ja Konori palasivat takaisin. Kaikki maailmanosat olivat autioituneet. Jossain saattoi hyvällä tuurilla nähdä kitukasvuisen puun. Marhumissa oli enää vain hiekkaa, siellä täällä joku vielä kitukasvuisempi kasvi. Ja siinä kaikki. Mitä luultavammin edellisistä ajoista oli kulunut vuosisatoja, kenties vuosituhansia. Ja tämän maan pinnalla oli vain kaksi oikeasti elävää olentoa, kaksi ihmistä. He olivat Enitnelav ja Konori. Kumpikin omalla maallaan. Itse asiassa he eivät olleet ainoat. Lapangan ja Negara eivät olleet vailla hallitsijoita. Lapanganin maalla hallitsi vieläkin yhtä julma Perhonen, mutta Negaran maalla oli yllättävä hallitsija. Konori tunsi hänet varsin hyvin, muttei tiennyt hänen olevan elossa. Sinä yönä oli täysikuu. Kuunvalo valaisi karua ja autioitunutta maata, jossa hallitsi neljä ihmistä. He kaikki liittyivät toisiinsa jollakin tavalla. Kuun seurana taivaalla oli lukematon kasa tähtiä, jotka jaksoivat tuikkia vuosituhansista toisiin. Ne eivät väsyneet samalla tavalla kuin ihmiset. Konori makasi maassa katsoen tähtitaivasta, kun hän kuuli jossain tutun äänen. Se ei ollut ihmisen ääni, se kuului hyönteiselle. Se oli kaskas. Kimeästi sirittävä hyönteinen, joka siritti viimeistä lauluaan. Konori kuunteli sen soittoa hiljaa silmät suljettuina. Ja silloin hän oletti, että kuuli kaskaan laulussa sanoja. Kieltä, jota me ihmiset puhumme. 3. Konori heräsi herätyskelloon. Hän nousi ylös ja teki kaikki aamutoimet, mitä hänellä oli yleensä tapana tehdä. Kaikki vaikutti ulkoapäin siltä, kuin mitään ei olisi koskaan tapahtunutkaan. Puettuaan päälle vaatteensa tyttö käveli takaisin huoneeseensa ja istahti sängylle, johon hän kävi pitkäkseen. Hän tuijotti kattoa sinertävillä silmillään. Päivä kului verkkaisaan ilman mitään kummallista. Konori vietti koko päivän sisällä lukien kirjaa, kirjoittaen jotakin päiväkirjaansa. Hän soi ruokaa ja teki kaikkea muuta, mitä normaalin ihmisen voisi luulla tekevän. Illalla hän lukitsi perinteisesti huoneensa oven ja sulki verhot. Mutta hän ei tiennyt, mitä tänä yönä tulisi tapahtumaan. Tyttö heräsi kovaääniseen siritykseen, joka tunkeutui talon sisälle suhteellisen paksuista seinistä huolimatta. Mutisten jotakin hän sytytti yölampun ja katsoi kelloaan: puoli neljä aamuyöllä. Konori sulki lampun ja laittoi päälle kattolampun. Sitten hän käveli ikkunan luo ja avasi verhot sekä ikkunan. Ja juuri sillä hetkellä hän toivoi eniten juuri sitä, ettei olisi koskaan edes saanut päähänsä tehdä niin. Siritys tunkeutui Konorin korviin särkien niitä, joten hän sulki ikkunan lähes paiskaten sen kiinni. Ulos hän ei nähnyt valon takia, joten hän kävi sammuttamassa sen. Sitten tyttö palasi ikkunan luo ja hänen silmänsä suurenivat. Piha oli täynnä kaskaita. Eikä vain piha, myös pihatie. Oikeastaan koko hänen naapurustonsa oli täynnä niitä, talojen katot, pihat, läheiset pellot ja puut. Niitä oli kaikkialla. Ja ne kaikki sirittävät korvia särkevästi. Konorin huoneesta oli suhteellisen hyvä näkymä pitkälle. Ja kaikki mitä hän pystyi näkemään oli kaskaita. Niitä sirittäviä hyönteisiä. Tyttö kiljaisi ja kiskaisi verhot kiinni niin, että ne lähes lähtivät pois paikaltaan. Hän avasi oven hätäisesti ja juoksi alakertaan ottaen samalla lankapuhelimen luurin käteensä. - Inori! Hoi Inori, vastaa! Konori suorastaan kiljui paniikissa puhelimeen. Vaikka luuri oli nostettu toisessa päässä, Konorin ystävä ei sanonut mitään. Hetken kuluttua luurin tuolla puolen alkoi kuulua naurua, joka ei voinut enteillä muuta kuin pahaa. - I... Inori... Älä kehtaa! Tyttö huusi yhä enemmän paniikissa. Kukaan ei kuitenkaan sanonut mitään. Kolkko nauru tuntui kaikuvan kaikkialla Inorin niin kuin Konorinkin talossa. Samassa hetkessä kaikki kuitenkin lakkasi, ja kuului ääni, joka kuului siitä kun esimerkiksi jokin vesiputki meni rikki, ja siitä alkoi tulla vettä. Hetken aikana kuului Inorin epätoivoinen huuto, joka ei ilmiselvästikään ollut suomea. Sitten puhelu loppui. Joku oli lyönyt luurin korvaan. Viimeiset sanat jotka Konori kuuli olivat olleet seuraavat: - Toi décéder aujourd'hui. Paniikissa Konori löi luurin paikoilleen niin kovaa, että se meni lähes rikki. Kaskaitten siritys tuntui yhä vain kovenevan. Ulkona alkoi sataa vettä järjettömän lujaa. Ja siinä samassa tyttö sekosi. Hän juoksi keittiöön ja otti käteensä suurimman keittiöveitsen, jonka näki. Sitten hän avasi ulko-oven ja juoksi ulos. Talloen kaskaita jalkoihinsa hän juoksi Inorin luo rikkoen oven ja juosten sisälle. Talo oli kuitenkin tyhjä. Se näytti siltä, kuin siellä ei olisi asuttu vuosikausiin. Kierreltyään talossa hetken Konori huomasi lapun pöydällä. Hän otti sen käteensä ja luki. "Kun luet tätä, minä olen kaukana poissa. Jos olet Konori, sinulle tapahtumaan tämän jälkeen jotakin. Kenties minua ei ole enää olemassa tämän jälkeen. Pahoittelen, että tässä täytyi käydä näin. ~ Inori" Konori ei sanonut mitään. Hän rypisti tämän hämärän viestin ja heitti sen johonkin pölyiseen nurkkaan. Ja siinä samassa muuan tuttu oli ilmestynyt hänen vierelleen. Perhonen. Tämä muuttui ihmiseksi ja tuijotti kylmästi Konoria hiljaisuuden vallitessa. Tyttö ei edelleenkään osannut sanoa mitään. Eikä hänen ehkä tarvinnutkaan, sillä Perhonen, tai Nezor, alkoi puhua. - Minun nimeni on Llatsirknezor, ehkä paremmin tunnet minut Perhosena. Hän aloitti, kunnes jatkoi: - Nyt kun tiedät henkilöllisyyteni ainakin suurin piirtein, et voi kieltäytyä tai tapan sinut niin, ettet pääse enää palaamaan takaisin kuoleman rajalta. Olen tullut tänne ehdottamaan yhteistyötä. Perhonen kuiskasi tämän jälkeen Koronin korvaan jotakin. - No, miten on? Konori nyökkäsi, ja Perhosesta tuli taas perhonen. Verenpunainen perhonen, joka laskeutui tytön olkapäälle. Tyttö juoksi ulos talosta edelleenkin keittiöveitsi kädessään. Kaskaat olivat vaienneet. Ja sinä yönä tapahtui murha. Tyttö näki talosta poistuessaan pikkutytön, joka itki sateessa istuen kadunreunalla. Konori käveli häntä kohti uhkaavasti. Kun hän pääsi tytön luo, tämä nousi seisomaan. Hetken pikkytyttö oli hiljaa, kunnes huomasi Konorin veitsen. Hän alkoi juoksemaan, mutta Konori seurasi häntä. Saatuaan tytön kiinni hän kohotti veistään. Jäljelle ei jäänyt muuta kuin huolella silvottu ruumis ja verinen keittiöveitsi. Raskaasti hengittäen Konori lähti juoksemaan vailla päämäärää. Joku tarkkasilmäinen saattoi erottaa kyyneliä hänen poskillaan. Pitkän ajan kuluttua tyttö pysähtyi huohottaen. Hän oli päässyt kullankeltaiselle niitylle, jossa ei ollut kaskaita. Vesisade oli lakannut. Hetken kuluttua hieman kauempana erottui kaksi hahmoa. Perhonen muuttui ihmiseksi. Nämä kaksi hahmoa olivat Enitnelav ja Inori. Alkoi sataa lunta. Neljä ihmistä tuijottivat toisiaan julmasti. Neljä Marhumin johtajaa. 4. Niityllä vallitsi painostava hiljaisuus. Kukaan ei sanonut mitään, kaikki vain tuijottivat toisiaan kylmästi. Ja sitten Perhonen päätti tehdä siirtonsa. Hän alkoi juosta kohti Inoria vetäisten esiin sen saman kirveen, jolla oli yrittänyt tappaa Konorin silloin joskus. Kenelläkään ei ollut enää mitään tietoa, milloin tämä oli tapahtunut. Ja oliko sillä nyt niin väliäkään. Inori taisteli Perhosta vastaan miekalla, jonka hän oli saanut Enitlavilta. Taistelu jatkui jonkin aikaa, kunnes Perhonen sai katkaistua tytön käden, jossa tämä oli pitänyt miekkaa. Tämän jälkeen tapahtui jotakin odottamatonta, kummatkin katosivat. Silmän räpäyksessä he olivat poissa tältä niityltä. Lumen lisäksi alkoi tuulla. Tuuli ujelsi Konorin korvissa, mutta tämä ei välittänyt. Hän ei enää jaksanut välittää mistään. Paikalle jäivät Konori ja Enitnelav, joitten suhde toisiinsa oli vielä sillä hetkellä tuntematon. Mies otti muutaman askeleen lähemmäs tyttöä, jonka jälkeen hän sanoi muutaman sanan niin hiljaa, ettei niitä pystynyt kuulemaan tuulen ujelluksen läpi. Tämän jälkeen Konori kuitenkin näytti palautuvan takaisin omaksi itsekseen, rojahtaen maahan. Enitnelav hymyili, käveli Konorin luo ja kosketti tämän päätä kädellään. Sitten hän lähti paikalta. Konori kävi miettimään, mitä hän olikaan tehnyt. Hän oli murhannut viattoman ihmisen raa'asti. Mietittyään hetken muutamia muita asioita tyttö pyörtyi lumiseen maahan. Lumisade sankkeni, paikalla ei ollut ketään. Kylässä olleet kaskaat katosivut. Kaikkialla vallitsi syvä hiljaisuus tuulta lukuunottamatta. Ja tällä niityllä Konori oli koko yön pyörtyneenä, lumen haudatessa hänet maahan. Aamu koitti lopulta ja kaikkien yllätykseksi vähän aikaa sitten kadonnut Inori ilmaantui paikalle. Hän käveli määrätietoisesti sinne, missä Konori oli ja kaivoi tämän ylös. Tätä seurasi hiljaisuus, jonka aikana Inori käytti jotain tuntemattomia kykyjään ja sulatti jäätyneen Konorin. Sitten hän vetäisi esiin huolella koristellun veitsen ja iski sen entisen ystävänsä sydämeen. Konori katosi, Inori jäi niitylle. Konori heräsi suureksi yllätyksekseen -ehkä myös järkytyksekseen- Perhosen ränsistyneestä mökistä. Perhonen käveli häntä kohti ja pysähtyi hänen viereensä. Tytön silmät olivat viiruina, ne olivat verenpunaiset ja täynnä raivoa. - Konori Miyasa, hän aloitti. - Niin? Konori vastasi hiljaisesti. Hän oli peloissaan. - Sinä pelastuit vain, koska minä pelastin sinut. Muuten se pirullinen ihminen olisi tappanut sinun. Perhonen puhui hiljaa. Hänen äänestään kajasti raivo. - Kuka? - Inori Siwarüs. Hänestä tulee luultavammin vaarallisin vastustaja. Konori ei vastannut mitään. Hän järkyttyi. Mistä Perhonen oikein puhui? Inori oli hänen paras ystävänsä, eikä mikään paha ihminen jota vastaan pitäisi taisella. - Mi... Mistä sinä oikein puhut? Tyttö sanoi hämmentyneenä. Perhonen huokaisi ja sanoi pari sanaa. Ja siinä samassa hetkessä Konorin korviin oli ilmestynyt kaksi kultaista korvakorua. Korut olivat täysin samanlaiset kuin mitä Perhosella oli korvissaan. Ne olivat pienet, perhosen muotoiset ja huolella koristellut. - Nämä korvakorut ovat side meidän välillämme. Perhonen totesi hiljaa. Samassa talon ovikello soi. Kukaan ei edes tiennyt sen olemassa olosta, ei edes talon omistaja, ennen tätä päivää. Ovikellossa oli aavemainen ääni. Se ei ollut tavallinen pirahdus. Ääni kuulosti enemmänkin urkujen soitolta. Se kuulosti uruilta, jotka soittivat pelottavaa musiikkia. Perhonen mutisi hiljaa jotakin ja käveli hitaasti ovelle vetäisten esiin kirveensä. Hän avasi oveen potkaisten sen auki jalallaan. Oven takana seisoi myöskin viirusilmäinen Inori kädessään paksu miekka, jonka kuviointi muistutti Perhosen kirvestä. Kummatkin tuijottivat toisiaan hiljaisuuden vallitessa. Oli pimeää, eikä Perhosen talossa ollut valoja. Seuraava hetki tapahtui kuin hidastettuna. Kirves alkoi hohtaa. Se säteili pimeään mökkiin ja sen pihalle vaaleahkoa valoa. Perhonen otti kirveestä kiinni kahdella kädellä ja oikaisi ne. Sitten hän huusi jotakin ja iski kirveensä täysillä kohti Inoria. Tyttö otti esiin miekkansa ja laittoi sen suojakseen. Miekka meni lähes halki ja Inorin oikeasta kädestä irtosi peukalo miekan takia. Muuta vahinkoa kirves ei ehtinyt tehdä, vielä. He aloittivat taistelun keskenään Konorin seuratessa sitä ovelta itkuisin silmin. Lopulta hän ei kestänyt enää vaan puhkesi itkuun ja karkasi talosta. Hän juoksi ja juoksi kyynelten virratessa hänen poskiaan pitkin. Lopulta tyttö pysähtyi hengähtyneenä ja lysähti voimattomana maahan. Äkkiä Konori näki jotakin, päänsä sisällä. Näky. Ei, välähdys menneestä. Hän näki nopeasti kuinka murhasi pikkutytön keittiöveitsellä. Hänen kaulakorunsa alkoi hehkua ja pian tyttö oli joutunut johonkin täysin valkoiseen paikkaan. Hän ei nähnyt mitään, ei kuullut mitään eikä haistanut mitään. Kaikki oli valkoista. Sitten hänen eteensä ilmestyi kaunis, siivekäs tyttö. Tytöllä oli kuvitteellsieen maahan asti ulottuvat vaaleankellertävät hiukset ja siniset silmät. Hän hymyili rauhallisesti. Tytön siivet olivat suuret, vitivalkoiset. Hän oli pukeutunut jonkinlaiseen kaapuun. Ihmismaailmassa hänet olisi todettu enkeliksi. Mutta hän ei ollut enkeli. Ja sitten hän alkoi puhua rauhallisella äänellään. - Minä olen sinä, Konori Miyasa. Sinä voisit kutsua minua Hengeksi. Kun katson sinua, tunnen oloni surulliseksi. Sinä kannat korvissasi Perhosen antamia korvakoruja, vaikka Perhonen on minun viholliseni. Sinä tiedät sen myös, koska sinä olet minä. Pyydän, riisu nuo kaulakorut. Ne tekevät minut surulliseksi. Me tapaamme taas, Konori. Henki lopetti puheensa ja Konori päätyi jonnekin tuntemattomalle paikalle. Konori oli päätynyt kallionkielekkeelle. Hän käveli kielekkeen reunalle ja katsoi alas kuohuvaan koskeen. Tyttö levitti kätensä ja sulki silmänsä. Hän oli valmiina tiputtautumaan kuohuvaan koskeen ja päättämään elämänsä millä hetkellä hyvänsä.

Kommentit