Kirjoitukset

Tanssija ilman tanssitaitoa mielensä polulla

SonKristiina, 30.01.2007 19:07
Katsottu 1471 kertaa

Kävelin lumista puistotietä eteenpäin. Hitain askelin matka taittui kuin unessa, eikä minulla ollut mikään kiire palata kotiin enää, sillä tämä päivä oli oleva se viimeinen. En minä kuolemasta puhunut, en, mutta puhuinpa vain. Meille ei usein kerrota kuolemasta ja siksi emme tiedä mistä puhumme näinä pitkinä, valkeina päivinä. Kysymyksissä kulkee linja; minne joutuu elämän jälkeen, kuka päätyy pahaksi, kuka hyväksi ja onko näitä puolia loppujenlopuksi edes olemassa? Toiset uskovat hartaasti Jumalaan ja tämän sanaan, toiset eksyvät kaidalta polulta satanistien joukkoon, joillekin elämän on vain merkityksetön pakko, joka pyritään suorittamaan keskiverroin. Kuitenkin on myös niitä, jotka uskovat, mutteivät tiedä mihin. Se ei ehkä ole Jumala, ei mikään tunnetuista, kuuluisista vaan jokin johon ihmismieli painaa päänsä tahtoessaan lohtua, tahtoessaan rauhallisuutta. Mitä Jumala oikeastaan merkitsee häneen uskoville? Pelastaja, hyvän tuoja? Ken kävisi puhumaan uskovan puolesta? Ja onko usko loppujenlopuksi helppo asia? Onko se sitoumus johonkin tiettyyn? Laki, joka määrää sinun elämääsi? Vai onko se kutsumus? Onko uskonto se jokin mikä saa olon turvalliseksi ja rakastetuksi? Onko uskonto lohduntuoja ja saako rakkaudettomat siitä rakkautta? Kävelin lumista puistotietä tietäin, että tämä ilta oli se loppujen loppu ja lopuksi sen oli pian tuleman. Kun me pieninä ja ehkä suurinakin mietimme elämäntarkoitusta, niin kyselemme sitä vastaantulijoilta, ventovierailta saman kysymyksen ääressä poukkoilevilta kuolevaisilta, joiden kasvoilta voimme lukea tietynlaisen tietämättömyyden, vaikka tosiasiassa vastaus tähän kiperään kysymykseen löytyy jokaisesta itsestään. Mikä siis on elämäntarkoitus? Onko se tietovisakysymys, jonka tietäessään voittaa miljoona euroa? EI! Meille on monta kertaa sanottu, että monissa kysymyksissä ei vain yksinkertaisesti ole juuri sitä oikeaa vastausta? Mikä on elämäntarkoitus? Jos vastaa että työssä käyminen niin entäpä työttömät, työkyvyttömät? Eikö heidän elämällään olekaan tarkoitusta? Elämäntarkoitusta ei siis voida kai määritellä sillä yhdellä ainoalla ja oikealla vastauksella. Vastaus taitaa kuitenkin löytyä jokaisen henkilökohtaisesta minästä, jokaisen sisimmästä. Kävelin lumista puistotietä tietäen, ettei meillä ole rakkautta muihin, ellemme rakasta itseämme. Mitä loppujenlopuksi on rakkaus? Miksi me rakastumme ja miltä se tuntuu? Usein kysytään, miltä rakkaus tuntuu? Yhtä usein myös vastataan että tuntuu huumavalta ja pyörryttää, enkä väitä teoriaa millään lailla vääräksi, sillä tämä on taas yksi niistä kysymyksistä, johon ei ole oikeaa vastusta. Rakkaus minussa, mitä se on? Kuinka se ilmenee? Omalla kohdallani rakkaus ilmenee eri sävyin. Minun maailmassani rakkaus luokitellaan erääksi välittämisen muodoksi, jolle emme ole keksineet nimeä. Kutsuisinko sitä tunnevälittämiseksi. Rakkaus minussa on kymmenien tunteiden pesäke ilman emoa, joka ohjaisi ja opettaisi niitä. Ne ajelehtivat vapaasti kauniissa, joskin aluksi hieman ailahtelevaisessa maaperässä. Ne juoksentelevat toisiaan päin ja opettavat toisilleen uusia temppuja. Lopuksi kaikki on yhtä sekasortoa, jonka keskeltä en löydä enää järjenhiukkasta. Se pitäisi kai panna tunteiden möykätessä lukolliseen arkkuun, josta sen voisi päästää hälyn laskeuduttua. Sisältäni ei kuitenkaan löydy ainoatakaan vapaata arkkua. Yhteen olen sullonut entiset pettymykset, toiseen paineet, joiden purkautuminen on tasaisen hidasta ja aikaa vievää. Kolmannessa säilytän varasuunnitelmia ja neljäs on paikka, jonne voin uppoutua, kun tahdon syventyä omaan itseeni. Kuka ostaisi mieleeni yhden arkun? Kävelin sateista puistotietä kyyneleet poskillani surusta. Surua minä en pelkää sillä se on hyvä olemassa. Surussa on hyvä joskus tarpoa, antaa sen purkaa paineita kyynelnoroina poskipäillä eikä mikään tunnu enää yhtä helpottavalta. Suru? Onko yksinäisyys surua? Onko pelko surua? Onko meillä oikeus suruun? Suru on yksi tapaamisen muoto. Suru on tapa, jolla palata menneisiin, jolla heittäytyä tunteiden vietäväksi. Suru on luvallinen jokaisessa osavaltiossa ja kaupungissa. Surua emme kiellä laissa, eikä meiltä ole ottamaan surua pois. Miksi mielemme antaa surun linnoittautua joskus? Miksei se aja sitä pois ja jatka hymyilyä? Kulkeeko ilo ja suru käsikädessä? Jos meillä ei olisi surua, olisiko mielemme aina iloinen? Kävisikö ilo iloa vastaan taisteluja, kuinka olisi tämä maailma muotoutunut muuksi kuin surun kantamaisena? Tässä päivässä olen minä elävä eikä mielessäni ole kuin syksyn kuulas kauneus, riikinkukon pyrstösulat, Kymmenen käskyä, Rooman valtakunta, sellonsoitto, kivinen kumpu Savon maalla, syömätön leipä, kiirastulenpolte, vehnäinen limppu, kuutamonkirkas järvi, rajatut silmät, peikonpoika ja riimitön runo… Riimitöntä runoa minä elän kaikilla sen melankolisilla sävyillä. Aamusta iltaan olen minä elävä totuudentietäjänä. Meidät kaikki on tuomittu kuolemaan eikä sitä kukaan vastustamaan. Ei siihen kukaan vastaan väittämään, pakoon juoksemaan ja kuolemaansa nopeuttamaan. Näe ihminen sielusi silmin kuinka me olemme luotuja elämään ja kuolemaan kukin vuorollamme mutta silti me olemme osa maata ja sen multaa. Ikuisesti.

Kommentit