Kirjoitukset

Hetkittäistä elämäänopettelua

Milena, 05.02.2007 16:16
Katsottu 1727 kertaa

Me olimme vastakohtapari. Sinä soitit kitaraa rockbändissänne, minä luin kirjoja ja halusin urkujensoittajaksi kirkkoon. Musiikki oli ainoa mikä meitä yhdisti. Me pidimme eri asioista. Minä halusin terveellistä elämäntapaa, kävin lenkillä, toivoin perhettä. Sinä istuit sisällä hämärässä, söit vaaleaa leipää ja joit coca-colaa, vihasit lapsia ja ulkoilmaa koko sydämestäsi. Silti minä rakastuin sinuun. Ja sinä rakastuit minuun. Sinun ympärilläsi kyllä riitti kauniita tyttöjä, minä olin vaatimaton ja ihastuin salassa. Palmikoin punaiset hiukseni joka päivä toivoen, että sinä huomaisit juuri minut. Pidin piilolaseja ja maalasin huuleni. Eräänä päivänä kävelit vastaani kaupassa, tai ehkä se oli puistossa puiden seassa, minun hiukseni olivat sotkussa, silmälasit peittämässä vihreitä silmiäni, meikki viimeistelemättä. Vihreä, kauhtunut villapaita roikkui polvissani, oli kesäkuu. Olin ensin erittäin ujo, mutta sinä puhuit minulle. ”Sinä olet aina keikoillamme”, sanoit ensimmäisenä. Minä olin hiljaa mutta katsoin sinua silmiin. ”Ja olet kuin ne muut. Sinulla on aina farkut ja toppi ja huulipunaa huulissa ja hiukset laitettuina. Eikä sinulla ole silmälaseja”, sinä sanoit. Olin yhä hiljaa, minua pelotti. Sinä tartuitkin käteeni. ”Olet paljon kauniimpi noin”, kuiskasit, olit aivan lähelläni. Sen jälkeen kävimme kahvilla, useinkin. Jossain vaiheessa löysin itseni samasta asunnosta kanssasi. Ensin Helsingistä, sitten Tukholmasta. Lopulta elimme kerrostalokolmiossa Milanossa. Asuimme keskikaupungilla. Parvekkeemme oli lasitettu, kaupunkinäköala ei haitannut meitä kumpaakaan. Minä luin ja työskentelin alakerran baarissa. Sinä kirjoitit lauluja, sävelsit, etsit inspiraatiota. Bändinne ei ollut hajonnut, vaikka asuittekin ympäri Eurooppaa. Sinä kanssani Milanossa, laulajanne Helsingissä, rumpali Tukholmassa, basisti Brysselissä ja kosketinsoittaja Amsterdamissa. Piditte yhteyttä tiiviisti, vierailitte rahatilanteen joustaessa toistenne luona, keikkailitte, puskitte levyn ulos. Levytyssessioiden ajan olit poissa, minä ikävöin sinua, olisin halunnut koskettaa pehmeää ihoasi, upottaa käteni hiuksiisi, tuntea sinut suussani ja kaulallani. Ennenkaikkea olisin halunnut meidän olevan perhe. Olisin halunnut saada sinun lapsesi, olisin halunnut hoitaa sitä, iloita nähdessäni sen kasvavan. Sinä torjuit minut jos puhuin asiasta kanssasi. Uhkasit hypätä kiertueellasi jonkun Birgitten tai Isabellen tai Sharonin matkaan. Minä tottelin ja vaiensin äänen, mutten voinut olla ajattelematta asiaa jatkuvasti. Tiesin, ettet ikimaailmassa suostuisi. Minä vain odotin ja elättelin toivoa. Äitini olisi halunnut olla mummi. Hän olisi halunnut vauvan jolle leperrellä. Sinä kaipasit rauhaa, pimeyttä, luomishetkiä ja inspiraatiota. Et olisi kestänyt lasta. Ja minä tiesin sen. Mutta kuin kohtalon oikusta minä tulin raskaaksi. En uskaltanut ensin kertoa. Ajattelin, että annan raskauden edetä sinun tietämättäsi, kunnes aborttia ei voi enää tehdä. Tiesin, etten voisi toimia sillä tavoin. Sinun piti saada tietää. Olit shokissa kuullessasi. Olit aivan varma, että olin pettänyt sinua. Epäilit jopa omia ystäviäsi, bändiläisiä. Minähän olin hyvissä väleissä heidän kanssaan. Halusit minun tekevän abortin, minä en suostunut. En mistään hinnasta. Lopulta lähdit ovet paukkuen ulos. En nähnyt sinua useaan vuorokauteen, soittelin kaikille tutuillemme. Joku tiesi sanoa, että olit juonut itsesi kaatokänniin. Minä istuin keittiön lattialla ja itkin. Kolmen päivän poissaolon jälkeen tulit takaisin. Minä yritin puhua, mutta sinä työnsit minut syrjään. Pakkasit tavarasi ja sanoit lähteväsi Tukholmaan, Jokke kuulemma halusi sinut kämppiksekseen. Minä en halunnut ymmärtää sinua. Paiskoin kirjoja sinua päin. Sinuhe Egyptiläinen, Nuoren tytön päiväkirja, Maija Poppanen, Suomen laki. Sinä lähdit, suljit oven rauhallisesti. Minä soittelin sinulle useasti. Et vastannut. Minä melkein tapoin itseni ja lapsesi, Lotte ehti luokseni ja soitti ambulanssin. Sinä et tiennyt. Lotte kuitenkin kutsui sinut takaisin Milanoon. Auttamaan minua muutossa. Olin lähdössä takaisin Tampereelle vanhempieni luo. Sinä tulit, pakkasit tavaroitani. Minua heikotti, olin vasta päässyt sairaalasta tiputuksesta ja vatsahuuhtelusta, lisäksi sinä sait jalkani yhteistyökyvyttömiksi. Kaikki sujui kuitenkin rutiininomaisesti. Sinä olit vaivautunut, pakkasit lastenvaatteita jätesäkkeihin ja pakettiautoon. Vaaleansinisiä, minulle oli tulossa poika. Sinun poikasi. Lotte sai sinut jäämään kahville. Hän olisi halunnut esitellä ultrakuvia sinulle, mutta epäröin. Sinä vain juoksisit karkuun. Sinä kuitenkin pyysit sitä. Minulla oli vihreä villapaitani ja kaivoin keltaisesta repustani ultraäänikuvat. Selostin hienoista ylpeyttä äänessäni, mikä ruumiinosa oli kyseessä missäkin kohden. Ja sinä osoitit jopa kiinnostusta. ”Onko tuo sen jalka?”, ”Ovatko nuo pienet räpellykset tuossa sen sormet?”, ”Onko sen sydän terve?”, ”Liikkuuko se?” Lapsemme potkaisi, sinä asetit kätesi vatsalleni ja minä luulin pyörtyväni. Näin, että sinä välitit. Lähdit takaisin Tukholmaan, ja muutaman päivän kuluttua minä lensin Suomeen. Väsyin matkalla, mutta se ei haitannut siinä tilanteessa mitään. Lentokentällä minua piti olla vastassa isoveljeni. Tullessani turvatarkastuksesta näin kuitenkin sinut. Sinä kävelit minua kohti, työnsit lastenrattaita. Suutelit minua, minä itkin, sinäkin itkit. Veit minut Tampereelle vanhempieni kotiin. Vanhempani olivat onnellisia. Sinä jäit yöksi, minä tiesin rakastavani sinua. Yöllä veit minut pihakeinuun ja kosit. Minä suostuin, sinä kerroit ostaneesi meille jo asunnonkin, läheltä vanhempiani, tarpeeksi kaukaa kuitenkin. Aamulla sormessani kiilteli kultainen sormus, äitini ihasteli sitä suuresti. Sinua kehuttiin. Olit mies, otit vastuun minusta ja lapsesta. Emme me niin erilaisia ehkä loppujen lopuksi olleetkaan. Olimme molemmat onnellisia, rakastimme toisiamme ja Rikua, omaa poikaamme. Lasta, joka opetti molemmille niin paljon, joka sai meidät ymmärtämään.

Kommentit