Kirjoitukset

Liikaa

Milena, 24.04.2007 20:05
Katsottu 1703 kertaa

Kun Vilja oli lapsi, hän pelkäsi pimeää. Vilja pelkää vieläkin pimeää. Pimeässä seinät kaatuvat päälle, katto laskeutuu liian alas, kurkkua kuristaa eikä hän saa henkeä. Häntä itkettää ja kyyneleet kastelevat posket. Lapsena Vilja laittoi aina yövalon päälle pimeässä. Enää Viljalla ei ole yövaloa. Kukaan ei tiedä, että painajaiset hyökkäävät illan hämärryttyä tarpeeksi. Viljan sisälle sattuu. Hänessä kuohuu, hän on täynnä rakkautta, vihaa, surua, epätoivoa, haaveita. Hän ei löydä aina itseään, on eksyksissä. Silloin hän piirtää iholleen karttaa, jotta löytäisi takaisin onneen. Vilja ei ole onnellinen aina, joskus hän on, muttei aina. Vilja on ahdistunut, peloissaan. Hän sanoo asioita, joita ei haluaisi sanoa. Hänen suustaan valuu sanoja enemmän, kuin on tarvis. Hän osaa suurimman osan päivästä esittää kaunista sielua, mutta ilta repii hänen yrityksensä rikki. Itku turruttaa, hän on voimaton, yksin. Hän osaa rauhoittua vasta, kun veri virtaa ranteissa, nilkoissa, käsivarsissa. Missä vain. Arvet muistuttavat ihmiskunnasta, maailmasta, hänen vioistaan. Vilja ei ole kuitenkaan täysin yksin. Hänellä on paljon ystäviä, jotka välittävät hänestä. Hän myös välittää kaikista ystävistään, ja on kiitollinen heidän tuestaan. Silti hän ei osaa lopettaa. Jokaisesta kyyneleestä seuraa rangaistus. Vilja inhoaa itseään, tahtoo rankaista kaikesta. Aina on olemassa jotain, mistä ei vain voi pitää. Aina on yksi syy lisää. Vilja haluaisi oksentaa, lakata syömästä. Hän haluaisi viiltää kaulavaltimonsa auki, antaa veren valua hänestä ulos. Hän haluaisi nukahtaa eikä koskaan herätä. Herääminen uuteen aamuun saattaa olla lohdullinen, muttei tarpeeksi. Hän ahdistuu ja pelkää. Mutta Vilja osaa yhä rakastaa. Mitä hän tekisikään, jos ei saisi rakastaa? Kipu todistaa, että hän rakastaa, elää vielä. Elää, vaikkei aina tahtoisikaan. Kipu tekee hänestä hetkittäin paremman ihmisen, hänelle kipu on yhtä kuin elämä. Surettaa iltaisin. Ahdistaa, hengittäminen on niin vaikeaa. Ilma on kuin saastunutta. Jokainen tuntuu vihaavan Viljaa, kaikki nauravat. Päiviä tulee ja menee, väsyttää. Maailma työntyy lähelle, vie häneltä halun hengittää. Hengenvedot sattuvat, kuin keuhkot olisi lävistetty. Silti Vilja kulkee eteenpäin. Käyttää hampaitaan, kynsiään, veitsiä apuna. Silti hän jaksaa, yrittää edes jaksaa. Ei hänellä ole vaihtoehtoa, joku muukin saattaisi murtua samalla kuin hän. Jokainen sortuminen on paha asia, kyyneleitä ja lisää sortumista. Joskus olisi vain niin paljon helpompi kuolla. Viljan pelko ei ole vielä iskostunut jokaiseen luuhun ja ytimeen, hän osaa nauttia elämästäkin. Mustasukkaisuus ja ahdistuneisuus katoaa ajan myötä, niin Vilja tahtoo uskoa. Silti hän miettii, olisiko helpompaa nukahtaa jonkun muun voimalla, jonkun, joka veisi painajaiset pois. Viljalla on huono omatunto, sillä hän kokee satuttavansa läheisiään, ihmisiä hänen ympärillään. Hän satuttaa itseään fyysisesti, mutta mitä onkaan henkinen kipu? Kyllä Viljakin sen tietää, ei hän olisi koskaan tehnyt sitä ensimmäistä viiltoa, jollei sattuisi tarpeeksi. Fyysinen kipu helpottaa henkistä, sisäistä kipua. Jonain päivänä Vilja selviää. Selviää huolimatta syvään upotetuista veitsistä, kipeistä arvista, kyyneleistä. Vilja selviää, jos saa rakkautta osakseen, jos saa rakastaa.

Kommentit