Kirjoitukset

Luonnonlapsi

India, 29.04.2007 14:39
Katsottu 2011 kertaa

Ollessaan lapsi, Kaisla vihasi nimeään. Kuka nyt olisi halunnut kuulostaa joltain heinältä, mitättömältä kasvilta? Kaikilla hänen ystävillään oli hienot nimet kuten Adalmiina, Sofia tai Katariina. Kaisla oli heille kateellinen. Äiti sanoi useasti, että Kaisla oli saanut nimensä, koska oli luonnonlapsi. Hänen olisi pitänyt ajatella nimeään lahjana, ei rasitteena. Äiti väitti, että ei kaikille lapsille ollut suotu sellaista hengenheimolaisuutta luonnon kanssa. Nimi oli kuulemma kohtalo. Nyt vuosia myöhemmin nimi oli tytölle enää vain nimi. Ei sen enempää tai vähempää. Matematiikan koe oli noin puolessa välissä, kun joku koputti luokan oveen. Koetta valvova opettaja, Helena Rautiainen, nousi ylös ja meni avaamaan oven. Kukaan oppilaista ei kiinnittänyt tulijaan mitään huomiota, ennen kuin kuulivat hänen sanansa: ”Anteeksi häiriö, mutta minulla on Kaislalle asiaa, joka ei voi odottaa.” Tämä sai myös Kaislan irrottamaan ajatuksensa toisen asteen yhtälöistä ja kohottamaan katseensa. Tulija oli koulun rehtori. Kaisla ei ollenkaan käsittänyt, mitä asiaa tuolla miehellä voisi olla hänelle. Hän ei tietääkseen ollut tehnyt mitään väärää. Kuitenkin hän nousi ylös ja jätti koepaperinsa pöydälle. ”Ehkä on parempi että Kaisla suorittaa kokeen uudestaan joskus toiste”, rehtori totesi Rautiaiselle. Rautiainen nyökkäsi lyhyesti. Kaisla seurasi rehtoriaan ulos luokasta hieman hämillään ja tunsi muiden oppilaiden katseet selässään, ennen kuin luokan ovi sulkeutui. Mitä sellaista oli tapahtunut, että hänet haettiin pois kesken matematiikan kokeen? Pian he olivat saapuneet rehtorin kanslian eteen ja rehtori viittasi Kaislaa menemään sisään. Kaisla istuutui tuolille rehtorin pöydän eteen ja rehtori itse istui työtuolilleen pöydän taakse. Hän katsoi Kaislaa vakavana, aivan kuin ei olisi tiennyt, miten ilmaisisi asiansa tytölle. ”Kaisla, minun on ikäväkseni kerrottava sinulle, että äitisi Aurora Heinonen kuoli hetki sitten kaupunginsairaalassa. Hän jäi ilmeisesti auton alle ylittäessään tietä. Ohikulkija soitti ambulanssin, mutta häntä ei ehditty pelastaa.” Sanojensa jälkeen hän katsoi Kaislaa myötätuntoisesti ja väänteli vaivautuneena käsiään. Kaisla ei ollut uskoa kuulemaansa, aivan kuin sanat eivät olisi suostuneet lävistämään hänen tärykalvojaan. Pikkuhiljaa Kaisla kuitenkin ymmärsi sanojen sisällön ja sitä seurasi puhdas epäuskoisuus. ”Ei se voi olla totta”, hän mumisi, ”Minä näin äidin aamulla ja hän oli ihan kunnossa.” Hän pudisteli päätään ja toisti itseään useita kertoja. ”Sinä saat tietysti lähteä kotiisi perheen luokse”, rehtori totesi. ”Ja saat lomaa niin paljon kuin tarvitset toipumiseen”, hän vielä lisäsi. Kaisla nyökkäsi oikeastaan ymmärtämättä yhtään mitään ja nousi ylös. Hän käveli ulos kansliasta ja ulos koulusta. Hän ei huomannut välitunnille tulleiden oppilaiden katseita eikä kuullut ystäviensä huutoja. Hän vain käveli. Kaislan askeleet päätyivät tutulle kotipihalle ja hän avasi oven avaimillaan. Ensi näkemältä talo näytti täysin autiolta, mutta sitten kuului ääniä keittiöstä ja pian isä seisoi Kaislan edessä. Hetken päästä Meri, Kaislan sisko, ilmestyi hänen viereensä. Molemmat katsoivat Kaislaa samanlainen tyhjä ilme kasvoillaan. Kumpikin näytti itkeneen. Meri astui varovasti askeleen lähemmäs siskoaan ja pian jo halasikin häntä. Kaisla ei osannut reagoida siihen mitenkään. Hän ei halannut takaisin, hän ei sanonut sanaakaan. Yhtäkkiä hän vain irrottautui siskostaan, kääntyi kannoillaan ja ryntäsi ovesta ulos. Hän kuuli, kuinka isä ja Meri huusivat hänen jälkeensä, mutta hän ei voinut pysähtyä. Hän halusi pois heidän läheltään. Hän halusi pois sieltä, missä suru oli ottanut vallan ja tehnyt hänen rakkaistaan tunnistamattomia ja täysin vieraita. Ei äiti ollut kuollut. Ei hän heitä hylkäisi. Kaisla huomasi tulleensa metsään. Hän rakasti sen tuoksua ja siitä huokuvaa tyyneyttä. Hän tunsi metsän joku solullaan ja aisti sen tunnelman. Hänen otsansa rypistyi hieman, kun hän tajusi että metsä ei ollutkaan iloinen. Päinvastoin, se suri. Kaisla istahti pienen kannon päälle ja tunsi hämmennystä. Hän ei ollut koskaan ennen tuntenut metsän surevan. Nyt suru oli kuitenkin voimakasta ja tuntui tukahduttavan Kaislan. Sitten hän alkoi tajuta, mistä oli kyse. Äiti oli tosiaan kuollut, eikä koskaan enää palaisi. Ja kaikki se ympäröivä suru oli Kaislan omaa surua, menettämisen tuskaa. Metsä suri, koska hän suri. Kyyneleet alkoivat valua tytön poskille ja hän katseli ympärilleen. Vähän matkan päässä oli pehmeä sammalmatto, joka tuntui kutsuvan luokseen, lohduttavaan syliin. Kaisla nousi ylös ja kävi pitkäkseen sammaleen päälle. Hän sulki silmänsä ja kyyneleet valuivat yhä hänen poskilleen ja siitä kaulalle. Hän tunsi kuitenkin olonsa yllättävän tyyneksi. Äiti oli poissa, mutta yhtä kaikki hän oli läsnä. Hän oli läsnä luonnossa, aivan kuten tässä metsässä. Vihdoin Kaisla ymmärsi nimensä merkityksen. Hän oli Kaisla, luonnonlapsi.

Kommentit