Kirjoitukset

Kevätahvenet

Seraphine, 07.06.2007 20:59
Katsottu 1367 kertaa

Ovi narahti, vaikka Matti yrittikin olla hiljaa. Hän astui varovaisesti ovesta kuistille, vältteli narisevat laudat ja käveli sitten portaita alas männynneulasten pilkuttamalle polulle, joka vei rantaan. Vanhat männyt varjostivat sammalta ja kanervaa kasvan maan, joka rantaa kohti tullessa muuttui vähitellen puhtaaksi peruskallioksi. Matti käveli varmoin askelin ja seesteisin mielin. Rantaan saavuttuaan hän veti sisäänsä aimo annoksen viileää aamuilmaa ja työnsi sitten sen kummempia empimättä veneen rannalta veteen. Aurinko kohosi laiskasti horisontin kuusten takaa ja kultasi vastarannan metsät sekä merenpinnan, jonka yllä pyörteili vielä hitusen aamu-usvaa. Vene tuntui ensi alkuun hieman kiikkerältä, mutta hyvän asennon saatuaan Matti lähti soutamaan varmoin vedoin. Rantojen puista ja kaislikoista kuului vaimeaa sirkutusta lintujen vasta aloitellessa päivän toimiaan. Jossain naputti tikka ja toisaalla kukkui käki. Matti tunsi olonsa rauhallisella tavalla onnelliseksi katsellessaan kaukaisuudessa kohoavien saarten siluetteja. Vesi loiskui lempeään ja tuttuun tapaansa veneen puisia kylkiä vasten, kun hän kiisi tyynen veden poikki yhä kauemmas kotilaiturista. Veneen pohjalla lepäsi pieni kalaämpäri, punainen äyskäri sekä kalahaavi. Sitä Matin ei ollut ollut tarkoitus ottaa mukaan - oli unohtunut sinne edellisillalta, jolloin he olivat olleet isän kanssa kuhaa kokeilemassa. Nyt Matti aikoi mennä koettamaan verkkoja, joten haavia ei tarvittu. Poika katsahti verkkaan selkänsä yli ja tunsi hiljaista tyytyväisyyttä nähdessään verkonmerkkinä toimivat punaiset kanisterit vedessä kellumassa, matkan päässä toisistaan. Hän hidasti vauhtiaan ja antoi veneen sitten liukua omaa vauhtiaan. Lähimmän kanisterin luo saavuttuaan hän pysäytti veneen tottuneilla aironvedoilla ja kumartui sitten kirkkaana välkehtivän veden puoleen. Matti oli onnellinen siitä, että hän oli vapaa menemään ja tulemaan niin kuin halusi. Äiti oli lähtenyt viikoksi etelään ystävättäriensä kanssa, ja he, isä ja hän, olivat lähteneet kahteenpekkaan mökille. Isä oli ehkä kotioloissa varsin harvasanainen ja olemukseltaan rujo, mutta mitä kalastamiseen ja metsästämiseen tuli, kukaan ei häntä niissä voittanut. Matti rakasti isäänsä, vaikka eihän sitä koskaan kuulunut sanoa ääneen. Vesi loiskahti sormille viileänä. Poika tarttui varmoin sormin kanisteriin ja liu'utti sormiaan sitä myöten veden alle, kunnes sai otteen itse verkosta. Sitten hän lähti vetämään sitä ylös rauhallisin vedoin. Tyytyväisyydekseen hän tunsi verkon värähtelevän kevyesti hänen käsissään - kyllä siellä jotain taisi olla. Verkko nousi vedestä hitaasti mutta varmasti ja painui sitten taas aaltojen huomaan, mitä edemmäs Matti sitä myöten liikkui. Siellä täällä oli hieman levää ja roskaruohoa, jotka Matti repi nopein liikkein pois ennen eteenpäin jatkamista. Hetken vedeltyään esiin nousi potra ahven. Se sätki edelleen, oli raukka kiertänyt itsensä täysin verkkoon kiinni. Vähän matkan päässä verkossa oli toinen, kolmaskin, nekin vielä eläviä. Matin kasvoille levisi tyytyväinen hymy, kun hän tarttui toisella kädellään ensimmäiseen kalaan. "Oles nyt", hän sanoi sille rauhalliseen sävyyn, kun se sätki ja pyristeli tiukasti verkkoon sotkeutuneena. Aamuilma lämpeni hiljalleen auringon kivutessa yhä korkeammalle. Kalat polskuttelivat ämpärissään kiivaina, kuin tietäen tulleensa tiensä päähän. Matti katseli hetken paikalleen pysähtyneenä, kuinka viimeinenkin metri verkosta vajosi takaisin sameanvihreään meriveteen, ennen kuin huuhtaisi kätensä ja kohottautui sitten kumarasta asennostaan. Taivas loisti kuulaan sinisenä yllä ja peilasi aamunkoiton kultaisia sävyjä. Matti pyöräytti kerran hartioitaan ja vilkaisi sitten saalistaan. Neljä ahventa, tai oikeastaan viisi niitä oli ollut, mutta se yksi oli ollut niin sintti että sen Matti oli päästänyt takaisin meren huomaan. Mutta neljäkin oli hyvä. Matti tarttui taas airoihin ja käänsi kokan kohti kotilaituria. Hän tunsi olonsa vahvaksi, kuten aina merellä ollessaan. Meri ei sanonut koskaan mitään, se vain oli - ja Mattikin sai olla, juuri sellaisena kuin hän itse oli ja tahtoi olla. Äiti ei sitä ymmärtänyt, mutta isä ymmärsi. Isän kautta Matti oli mereen tutustunutkin. Airojen päät olivat hioutuneet sileiksi monien soutukertojen myötä. Kaislat huojuivat heikossa aamutuulessa ja sorsaperhe niiden lomassa sukelsi kiireesti venettä piiloon lempeiden aaltojen huomaan. Vedettyään veneen rantaan Matti kävi perkaamassa kalat. Se kävi tottuneesti ja turhia epäröimättä. Valkeat kalanfileet käsissään hän käveli takaisin mökille, joka nökötti mäntyjen lomassa kotoisana ja tuttuna. Matti aikoi paistaa kalat hänelle ja isälleen aamiaiseksi. Portaita noustessaan hän huomasi harteikkaan isänsä kuistilla istumassa ja kahvia nauttimassa. Äkättyään poikansa isän vanhoille, uurteisille kasvoille kohosi yllättynyt ilme. "Kävit verkon katsomassa?" hän kysyi hieman käheällä äänellään. Matti nyökkäsi. "Ajattelin laittaa niistä aamiaista, tämmöisiä pullukoita kevätahvenia kun tuli", hän totesi. Isän kasvoille levisi lämmin, hyväksyvä hymy. "Kelpo poika", hän sanoi yllättävän lempeään sävyyn. Isä ja poika katsoivat hetken toisiaan, sitten isä käänsi hämmentyneenä katseensa takaisin kahvimukinsa puoleen ja Mattikin pakeni mitään sanomatta mökkiin. Sisällä hän kuitenkin pysähtyi ja hymyili itsekseen. Isän sanat lämmittivät hänen mieltään enemmän kuin mitkään kalansaaliit konsanaan.

Kommentit