Kirjoitukset

Matka Pariisiin

Raasa, 11.06.2007 17:26
Katsottu 1452 kertaa

Kirjeenvaihtoni Milenan kanssa oli sanellut kirjeenrakastajille uudet säännöt, normit joita tulee noudattaa. Ja tänään tullut kirje Pariisista huusi taas sitä tunnetta, jota vain Milenan kaltainen ihminen voi luoda. Se oli runoutta ja runous tekee tekstistä taidetta. Itse olin oman taiteeni kanssa hieman eksyksissä, mutta ehkä saisin sen anteeksi. Sitä paitsi, keltä minä hain hyväksyntää? Olin pakkolomalla kohta kolmatta kuukautta mielipiteideni vuoksi. Tämä diktatuurinen hyvinvointi valtio, joka suodattaa kaiken sen demokratian huudon niin, että siitä tulee vaivainen ääni kesä- tai talviyöhön, siihen kumpi on mielestäsi kauniimpaa. Milena moitti minua toiselta puolelta maapalloa. Mielipiteeni olivat liian kulmikkaita, eivätkä ne saisi vaikuttaa elämääni, tai elämäni tekisi minusta vielä heikon ja hauraan. Heikkoutta ja haurautta ovat ennemminkin alistuminen tähän pakkovaltaan. Mutta huutoni Milenalle kirjeiden kautta taisi olla turhaa, ja minä tiesin sen. Silti Milena oli ainoa sosiaalinen siteeni ulkomaailmaan, sillä luonani ei saanut vierailla. Toki myös kaikki kirjeeni luettiin ja silloin tällöin sain huomata kuinka osa kirjeestä puuttuu. Kirjeitä tuli ennen joka päivä. Nyt niitä tulee noin joka kolmas ja kaikki Milenalta, sillä muiden maiden toimittajat ovat johtoportaan päätöksellä mustalla listalla. Milena riittää minulle, sillä tyydyn vähään ja tämä yhteys kirjeillä on niin vähäistä. Kuitenkin jo yhteen kirjeeseen saa kirjoitettua niin paljon, ja niin paljon kirjoitettuja sanoja ovat enemmän kuin puhutut sanat. Puhutut sanat alkavat olla jo vieras käsite, sillä pääasiassa ainoa ääni jonka kuulen, on pääni sisällä kirjeitä lukeva ääni. Ja se sama joka lukee omaa tekstiäni samalla kun kirjoitan sitä, vaikkakin samalla se miettii yhä, mitä kannattaisi kirjoittaa. Koska en voi juuri kirjoittaa muille, aloin kirjoittamaan tätä monologia itseni kanssa. Ehkä se yhdistää kahta itseäni ja saa aikaan keskitien, jonka kadotin jo lapsena. Olisi ehkä tervettä ja kannattavaa jo paeta, mutta alistunko silloin muiden mielipiteisiin, joita en allekirjoita? En tiedä, ja se estää minua lähtemästä. Ja jos lähden, niin lähden Pariisiin. Matkustan salamatkustajana, liftaan maanteillä ja lennän luoksesi, Milena! Matkasta tulee seikkailu, ja kirjoitan siitä päiväkirjatyyppisen matkakirjan, jossa suurentelen asioita. Kirjasta tulee menestys ja saan kutsun palkintogaalaan. Minut halutaan palkita. Viime hetkellä ilmoitan, etten halua palkintojanne, ja vietän elämääni huviloissa uskotellen lukijoilleni, että asun vaatimattomasti, kuten kirjani henkilöt. Niinhän se on, valhetta kaikki jo matkasta lähtien. Sillä matkaan minä en luultavasti lähde, mutta on hienoa kuvitella se vapaus ja liikkumatila, jota tämä maailma tarjoaisi, jollen olisi tämän maan kansalainen. Tämä maa on kirosana! Jos kuitenkin tekisin matkan, se myös päättyisi. Mutta se saisi päättyä onnellisesti Pariisiin. Viettäisin ehkä aikaani kaduilla kodittomana, kerjäisin rahaa, alkaisinko soittaa huilua rahan saamiseksi? Rahaa kertyisi ja kirjoittaisin Milenalle. Pariisista Pariisiin. Milena kirjoittaisi takaisin ja ehkä tapaisimme kahvilassa, jossa tapaisin käydä aina silloin tällöin. Minulla olisi varaa maksaa hänen kahvinsa ja leivoksensa, ja minulla olisi varaa puhua hänelle suoraan. Puhuisin sielustani ja puhuisin yhtä varmasti kuin kirjoitan. Milena hurmaantuisi minuun ja saisin asua hänen luonaan, sillä hänen luonaan on aina lämpöä, enkä enää palelisi Pariisin kylmillä kaduilla talvisaikaan. Milenalla olisi kirjahylly, jossa olisi lempikirjailijoitani. Hänellä olisi venäjän tunnemestareita; T¨ehov, Dostojevski, Tolstoi. Ja me väittelisimme kirjoista viinin kera iltamyöhään. Yöhön ja Milena myöhästyisi uudelta työpaikaltaan, ja antaisi huonon kuvan itsestään. Tullessaan hän haukkuisi minut ja minä kuuntelisin häntä. Ymmärtäisin ehkä häntä, tai sittenkin vain itseäni. Päättäisin palata. Uusi matkasuunnitelma alkaisi. Rakastaisin tätä maata! Kirjoittaisin Milenalle kirjeen: ”Niin taas aurinko nousi Pariisin ylle kun lähdin takaisin. Sinä tiedät syyt, ja minä olen vain itsekäs, tiedän. Tiedän myös suurimmaksi osaksi mitä ajattelet, sillä sinä olet helposti luettavissa. Ehkä on aika saada elämäni kohdalleen ja sopia maani kanssa ehdot, joita noudatan. Arpeni näkyisivät ja he eivät armahtaisi minua. Kuolisin politiikan marttyyrina 2000-luvulla. Ja miten se sinuun liittyy? Eihän se liity, mutta olen päättänyt sulkea sinut pois ajatuksistani.” Allekirjoittaisin kirjeen kuin Franz Kafka. ”Teidän Kafka”. Milena löytäisi sen tullessaan kotiin. Kirje makaa ääneti pöydällä, jolla tapasimme syödä niitä aterioita, joita en nälänhetkin unohda. Ulkoasultaan se kirje olisi mauttomin koskaan kirjoittamistani, eikä tekstikään lähentelisi taidetta. Ja miksi sen edes pitäisi lähennellä? Vankina taiteeseen on yhtä kurja kuolla kuin vankina valtioon, jota en tunnusta, jota en kumarra. Mutta minäkin nöyrtyisin aikanaan, mutten valtiolle enkä muillekaan päättäjille. Nöyrtyisin matkaan, jonka tekisin Pariisista takaisin kotimaahani. Matka olisi raskaampi kuin tullessa, ja koko matkan ajan sataisi, sillä sateessa minä muistan ikävän. Enkä Milenaan, vaan ihmisyyteen, jota en ole saanut osakseni vuosiin. Kenties matkalla sataisi niin, että vesi nousisi vyötäille ja tukehtuisin itseeni. Kuolisi maantiellä, en marttyyrina. Mutta matkamiehenä tai marttyyrina, mitä sen on väliä? Minulle se on aivan sama, sillä minä elän vielä tekstissä. Tekisinkö siis matkan Pariisiin? En, mutta senhän te jo tiesittekin.

Kommentit