-
Bongaa! ImagePark.biz Hauskat videot Pikavippi
 
Etusivu Kirjoitukset Kirjoita Jäsenet Info Linkit Keskustelu

Kirjoitukset

Viimeinen yö

pasteija, 09.08.2007 3:41
Katsottu 1311 kertaa

Lokakuisena yönä täysikuu loisti yksin ääneti taivaalla, ja loi utuista valoaan pimeydessä kylpevälle kyläpahaselle. Kesä oli kaukana takanapäin, ja sen mukana menneitä olivat myös riemukkaat äänet, sekä kylällä liikkuvat iloiset ihmiset. Vain pöllöt, ja muut metsän eläimet pitivät nyt konserttiaan hiljentyneessä miljöössä. Ihmisten elämisestä näillä kulmilla ei ollut merkkiäkään. Metsän reunassa sijaitsevan vanhan, ja ränsistyneen mökin ikkunoista loisti kuitenkin himmeä valo. Se valo oli peräisin lyhdystä, joka seisoi pöydällä, ja jonka liekki alkoi vähitellen hiipua. Yhtäkkiä se sammui kokonaan, luoden ympärilleen samanlaisen lohduttoman pimeyden, joka varjosti koko lähitienoota. Pöydän vieressä nojatuolilla istuvaan mieheen tällä äkkinäisellä valonsammumisella ei ollut kuitenkaan mitään vaikutusta. Kuinka monta tuntia hän olikaan istunut siinä samalla paikalla, ajatuksiinsa vaipuneena? Siihen hän ei osannut vastata itsekään. Matti joi lasinsa tyhjäksi, ja kurkotti sen jälkeen kohti pöydällä olevaa rommipulloa. Nyt, kun mökkiin oli tullut pimeä, joutui hän ravistelemalla kokeilemaan, josko pullosta olisi vielä irronnut lasillinen tai pari lämmikkeeksi tälle pimeälle yölle. Hän joutui kuitenkin toteamaan pullon olevan typötyhjä. Vasta nyt Matti jollakin tapaa havahtui nykyhetkeen; hän nousi tuoliltaan, ja mutisi puoliääneen: "Tämä on ainoa ratkaisu... olen vehdannut sitä jo liian kauan... kaikki ne muistot...", kulkien samalla pikkuhiljaa ympäri mökkiä. Hän yhtäkkiä tajusi olevansa vanhan, pölyn peitossa olevan kirjahyllyn luona, ja nappasi sen päältä asiakirjan, jonka hän oli lukenut varmasti satoja kertoja, ja loi jälleen silmäyksen siihen. Ajan hammas oli tehnyt paperille kuitenkin kepposensa, se alkoi olla jo hapero, ja kirjoituskoneella kirjoitetusta tekstistä sai enään vaivoin selvää. Sama sanoma oli paperissa kuitenkin säilynyt; "Täten luovutan tämän tontin Mikko Antero Koskiselle, lahjukseksi Kannaksella suoritetusta urhoollisesta isänmaan puolustuksesta kesällä 1943..." . Matti laittoi sen takaisin paikalleen, alkoi jälleen kulkea edestakaisin vailla päämäärää, ja vaipui taas muistoihinsa. Hän muisti varsin hyvin, kuinka isä oli palannut sodasta vuosikymmenet sitten. Se näky, mikä isän kasvoista paistoi, heijasti niin suunnatonta, ahdistusta, järkytystä, katumusta, ja pelkoa, ettei sitä voinut järjellä selittää. Sodan jälkeen hän ei enään koskaan ollut palannut ennalleen. Jäljellä oli vain tyhjä kuori. Matti muisti elävästi, kuinka hän oli velipoikansa Vesan kanssa joutunut lähes kokonaan rakentamaan samaisen mökin, jossa hän nyt yksikseen kuljeskeli. Siitä lähtien veljesten elämä oli kokonaan sidottu tuohon samaiseen pieneen mökkiin. Isä ei kestänyt oman mielensä sisäisiä kauhuja, vaan oli sittemmin alkoholisoitunut, ja sulkeutunut lähes täysin ulkomaailmalta. "Muistakaa pojat... tämän mökin ulkopuolella ei ole MITÄÄN HYVÄÄ! ymmärtäkää se!" hän oli aina sanonut. Niin, vuosikymmenet oli Matin ja hänen veljensä elämä muodostunut tästä vanhasta, ja vaatimattomasta mökistä jossakin metsän reunalla. Joku olisi voinut olla katkera saatuaan osakseen näin onnettoman kohtalon, mutta kun Matti asiaa nyt vuosikymmenien jälkeen lokakuun pimeydessä mietti, hän ei osannut kantaa kaunaa vanhaa isäänsä kohtaan. Ei, vaikka isästä huolehtiminen olikin syönyt lähes puolet hänen omasta elämästään. Ei isä sitä tahtonut, Matti tiesi. Hän oli vain läpeensä menettänyt uskon ihmisten hyvyyteen ja inhimillisyyteen. Ja tämä mökki, se oli oikeastaan ainoa asia, jonka vanha isä enään koki omakseen. Kun isän aika lopulta koitti, merkitsi se myös suurta muutosta poikien elämässä. Piakkoin tämän jälkeen Vesa, Matin veli, oli sulkenut vanhan pirtin oven perässään, ja suunnannut maailmalle. Minne sinne, siitä Matti ei ollut aivan varma. Muutama kuukausi sitten kun hän veljestään oli viimeksi kuullut, oli se tapahtunut postikortin muodossa, joka oli lähetetty Santiago De Cubasta. Matti oli jäänyt kuitenkin yksin tuohon samaiseen mökkipahaseen, jossa oli kasvanut ja varttunut. Miksi hän niin oli tehnyt? Nyt kun viimein hänellä olisi ollut vapaudet etsiä oma elämä jostain. Ei hän sitä itsekään tiennyt. Se oli yleisesti ottaen ollut isoin ero veljesten välillä. Matti ei oikein osannut päästää menneisyydestään irti, vaan pohdiskeli, ja mietiskeli sitä jatkuvasti, toisin kuin Vesa, joka oli sen kummemmin ajattelematta todennut faktat faktoiksi, ja muuttanut elämänsä sen sileän tien. Nyt tuona syksyisenä synkkänä iltana, vuosikymmenten pohdiskelujen jälkeen, Matti oli tehnyt lopullisen päätöksensä. Hän havahtui jälleen mietteistään, käveli taas takaisin kirjahyllyn luo, nappasi siitä tontinluovotusasiakirjan, ja taittoi sen povitaskuunsa. Sitten hän päättäväisin askelin asteli kohti mökin ulko-ovea, avatakseen sen, ja sulkeakseen perässään vielä yhden viimeisen kerran. Hän loi vielä viimeisen silmäyksen tähän tuttuun mökkiin, joka oli ollut hänen elämänsä viimeiset 40 vuotta. Mutta enään hän ei haikaillut, päätös oli selkeänä hänen päässään, kuin ulkona yössä tyynenä loistava täysikuu. Ennenkuin Matti huomasikaan, oli hän kulkemassa ulkona synkässä pimeydessä, samalla roiskien bensiiniä talon vanhoille, osin hapertuneille seinille. Olihan hän muitakin vaihtoehtoja miettinyt. Varmasti joku olisi ostanut hyvällä tontilla sijaitsevan vanhan rintamamiesmökin, ja kunnostanut sen uuteen kukoistukseen, mutta sitä ajatusta Matti ei sietänyt, että tuossa tutussa, matalassa pirtissä olisi astellut joku täysin tuntematon henkilö. Vakuutuspetos oli tässä tilanteessa ainoa oikea ratkaisu. Vain viimeinen silaus oli edessä. Kohta Matin edessä roihuaisi ilmiliekeissä 40 vuotta hänen elämästään. Luontoaan vastaan kamppaillen hän yritti hoitaa tehtävän mahdollisimman äkkiä, murehtimatta, tai ajattelematta tekoaan liikaa. Ensimmäisen kerran hän oli päättänyt toimia niinkuin veljensä. Vielä viimeisen vilkaisun mökkiin luoden, ja sormella rintaansa ristin muodostettuaan, raapaisi Matti tulitikkua, ja heitti sen kohti talon seinää. Huomattuaan tulen leviävän niinkuin piti, lähti hän rivakoin askelin astelemaan polkua poispäin mökin tiluksilta. Kuu loi valonsäteitä hänen matkalleen, ja jossain kaukana susi ulvoi. "Ei isä olisi pistänyt pahakseen...", hän ajatteli, ja oli siitä täysin varma. "..hän oli vain surullinen vanha mies.." Ja niin Matti käveli eteenpäin pimeässä syys-yössä, ja kulkiessaan siinä hän saattoi nähdä silmissään jo Santiago De Cuban valkeat rannat, ja aavan sinisen meren.

Kommentit

pasteija, 09.08.2007 3:42

Jep. Ensimmäinen kirjoittamani novelli. Ehkä vähän raakile, mutta päätin kuitenkin julkaista.

Irishe, 16.02.2008 21:11

Ensimmäiseksi kirjoittamaksesi novelliksi todella hienosti kirjoitettu! Novellin kokonaisuudesta ei juurikaan moitittavaa. Mutta täytyy sanoa, että rivitys pisti ikävästi silmääni, ja vaikeutti lukemista. Yritin lukea tekstiä myös niin, että ajattelin rivivaihdokset eräänlaisina tehosteina, mutta ei sekään oikein toiminut. Kuvailua oli todella sopivasti ja juoni kulki tasaisesti koko novellin lävitse.

pasteija, 17.06.2008 23:18

Juu tuossa rivityksessä sattui silloin joku käsittämätön kämmi kun kopioin tekstin tänne, eli se ei ollut tarkoituksellisesti noin hölmö. Kiitoksia palautteesta! :)

pasteija, 17.06.2008 23:18

Juu tuossa rivityksessä sattui silloin joku käsittämätön kämmi kun kopioin tekstin tänne, eli se ei ollut tarkoituksellisesti noin hölmö. Kiitoksia palautteesta! :)

Nimimerkki


Varmistuskoodi
Syötä kuvassa näkyvä varmistuskoordi tekstikenttään. Rekisteröityneiden jäsenten ei tarvitse tätä tehdä. Näin estämme kommenttispämmiä.
varmistuskuva
Kommentit


 
 
Copyright © Prologi.net, 2005-2010 | Tekstit ovat kirjoittajiensa omaisuutta | prologi@prologi.net