-
Bongaa! ImagePark.biz Hauskat videot Pikavippi
 
Etusivu Kirjoitukset Kirjoita Jäsenet Info Linkit Keskustelu

Kirjoitukset

Hengittävät kuuset ja sykkivät sydämet

Rauel, 22.03.2008 0:06
Katsottu 1201 kertaa

Poika oli yksin. Sade yksin piiskasi hänen hikisiä kasvojaan. Rasvainen, moneen päivään pesemätön, lievästi kihara tukka roikkui rumasti hänen otsallaan. Hänen kulahtanut takkinsa venyi märkänä joka suuntaan, eikä se ollut kovin miellyttävä päällä – hän riisui sen pois; syyskuun alun sade oli vielä sen verran lämmin, että pelkällä t-paidalla tarkeni. Sekin oli märkä. Poika ajatteli yksinäisyyttä; hänellä ei ollut hyvä olla. Kenelläpä olisi? Ei ollut ainuttakaan ihmistä, jonka luokse mennä: kaverit olivat siellä, sukulaiset täällä, jopa sisko oli lähtenyt johonkin… Hänellä oli vain sade. Pojan askeleensa painoivat huonokuntoiseen tiehen syviä jälkiä. Poika ohitti pienen metsikön, jonka puiden vastustamaton tuoksu sai hänet kiertämään kotiinsa sen kautta; puiden juurella taapersi pieni polku, jonka juuri ja juuri erotti. Vesi virtasi joessa vuolaana lämpimän sateen avittamana. Poika tunsi itsensä hyvin märäksi katsellessaan sitä; kuin hän olisi juuri noussut tuolta. Vesi oli ylhäällä ja osa pienen metsikön puista tuntui aina kasvaneen sieltä. Häntä huvitti tällainen näky – ei hän tiennyt miksi. Poika oli jo kauan miettinyt, miksei ollut tavannut ketään, jonka vuoksi elää elämäänsä, ketään todella tärkeää – ketään tyttöä. Mutta missä hänen tyttönsä on? Tuskin tässä kylässä, ajatteli hän, kenties jossain etelämpänä. Tai ehkä ulkomailla. Kenties Bahamalla, kuten Eput tapasivat laulaa. Aivan, onnellisten tähtien alla… Märät kuuset hengittivät pojan niskaan. Koko metsä tuntui elävän omaa hiljaista elämäänsä näin sateella; siellä täällä vesi tipahteli vihreältä kasvilta toiselle niin äänettömästi, ettei sitä voinut keskittymättä kuulla – mutta hän kuuli sen. Mutta ei pelkästään hän. Polku loppui metsikön toisella laidalla, jossa oli pieni ja kapea soratie. Poika oli tottunut saapumaan sinne kenenkään näkemättä; ikään kuin ei tulisikaan. Mutta tällä kertaa siinä olikin joku: märässä villatakissaan värjöttävä tyttö katseli sekaisine hiuksineen suurilla silmillään kuusien latvoihin särkyneeseen pyöräänsä nojaten. Poika pani heti merkille, että tyttö oli erittäin kaunis: nuo hiukset olivat kuin märkä öinen sammal, johon eksynyt metsätonttu voi painaa tarun mukaan päänsä, silmät kuin pienet helmiäiset ja suu kuin väritön kirsikka. Meikkiä ei hänen kalpeilla kasvoillaan ollut ja kulmakarvoja tuskin erotti. Poika pani merkille, miten tämä hytisi alati viilenevässä syysillassa, jonka pehmeä ja lämmin sade alkoi pikkuhiljaa muistuttaa jäätävää tihkua. Häntä kävi tätä sääliksi. - Hei. - No hei. - Mitäs sää täällä? - Miltäs näyttää? Huvikseni värjöttelen tässä bongaillen lintuja! - Menikö pyörä rikki? - No miltä näyttää? Poika ei ottanut tytöstä selvää; hän olisi halunnut tehdä tuttavuutta, mutta tämä tuntui vain tiuskivat hänelle. Miksei tyttö halunnut olla hänen ystävänsä? Poika seisoi toimettomana katsellen tien toisella puolella olevien kuusten latvoja tytön keskittyessä tämänpuolisiin. Pojasta tuntui kummalta; näin jäykässä tilanteessa hän ei ollut ennen ollut ja näin sanattomaksi hän ei ollut jäänyt. Mutta kai sitä jotain piti yrittää sanoa. - Mitäs sää nyt oottelet? - Että veli tulee hakeen. - Aijaa. Jälleen poika meni hiljaiseksi ja vasta kohta keksi kysyä seuraavan kysymyksensä tässä kummallisessa arvausleikissä. - Missä sää asut? - Tuolla kylällä. - Onko sinne pitkästi? - No ei kai sinne oo. - No mikset kävele sinne? - Pitäs tää pyörä… - Minä voin kantaa sen! - Todellako? - No juu… Mitäs tässä tulikaan luvattua? tuumi poika raahatessaan rikkinäistä pyörää perässään pitkin kapeaa soratietä. Sadepisarat muuttuivat tikkumaisiksi pieniksi jääpuikoiksi, jotka pistelivät kauheasti, vaikkeivät tippuneetkaan millään erityisen kovalla vauhdilla. Siitä huolimatta poika oli antanut märän takkinsa tytölle – ja kaikesta huolimatta hän ei osannut tuntea mitään ikävää. He juttelivat niitä näitä. Pojalle selvisi, että tyttö kävi samaa koulua kuin hän ja että hän vieläpä piti samasta opettajasta kun hän itse. Hän oli kiinnostunut samoista aineista, mutta erojakin oli – mutta niistähän he juuri pitivät toisissaan. He alkoivat tuntea jonkinlaista kummaa yhteyttä toisiinsa – jotain… Jotain mitä ei oikeasti ole olemassa. Kun he sitten pääsivät tytön pihaan, kiitti tyttö poikaa avusta ja jopa halasi tätä kiitokseksi. Poika ihmetteli, miten tuo aluksi niin kylmä ja etäinen likka olikin yhtäkkiä lämmin ja hellältä vaikuttava tyttönen, johon hän tunsi kummaa vetoa hetki hetkeltä enemmän. - Nähdäänkö huomenna? - Voitashan me nähä… Syksy lähestyi loppuaan ja poika ja tyttö tapailivat paljon. Poika leikkautti kiharaiset hiuksensa ja tyttö luopui villatakistaan lumen tullessa maahan. Ensimmäisten pakkasten aikaan, jolloin maa oli jäässä, alkoivat he tapailla koulun jälkeen ja kävellä meren rannalla arvaillen, milloin jääpeitettä olisi mitenkin pitkälle. Kun jäätä oli kaksi metriä, he suutelivat ensimmäisen kerran. Silloin oli poutainen iltapäivä. Hämärää tuli jo neljältä, koska marraskuu oli jo lopussa. Kolmelta oli kuitenkin vielä melko valoisaa ja aurinko värjäili harmaita pilviä ulapalla kivan näköiseksi. Meri aaltoili hiljaa ja kolisteli mukavasti jäätä, kun kaksi ihmisolentoa käveleskeli verkkaisesti sen rantoja pitkin jäisessä hiekassa. Näillä ihmisolennoilla ei ollut muuta mielessään kuin toisensa. He saattoivat jutella muista, varsin arkipäiväisistä asioista, mutta eivät he oikeasti osanneet ajatella kuin sitä, mitä heidän tulisi tehdä? Ei kukaan ollut kertonut heille, miten tätä hommaa jatketaan? Kuinka päästä siihen, mihin he kumpikin halusivat ilman, että toinen pitäisi idioottina? Tulokseen, joka on ollut elokuvaajien ja lauluntekijöiden suosikkiaihe vuosisatoja. Mutta ei tämä ollut sitä tuttua, käsikirjoitettua ja ennalta arvattavaa TV-saippuaa vaan ihan totista totta! He miettivät näitä asioita kauan, eivätkä uskaltaneet puhua. Ilta alkoi hämärtyä ja aurinko painui meren syliin sammuen hiljakseen. Pilvet olivat vain auringon tiellä ja muuten taivas oli selkeä; sinne alkoi syttyä tähtiä. Tyttö nosti katseensa tähtiin ja poikakin katsoi niitä hetken. Mutta sitten hän loi tyttöön silmäyksen, joka ei ollut hänestä lähtöisin. Hän huomasi tämän upean, herkästi hengittävän, elävän tytön käsittämättömän kauneuden, jonka ympärille hän juuri nyt kietoi kätensä. Hetkeä myöhemmin hän ei voinut estää päätään liikkumasta; epäröivästi, mutta kuitenkin se suunnisti suoraan kohti tytön suloisia, pehmeitä ja ilman viilentämiä huulia. Hän pysäytti hetkeksi ja katsoi tyttöä, joka ei kuitenkaan osoittanut mitään kieltäytymisen merkkejä. Sitten hän päätti kokeilla; eihän pelkuri elä? Niin huulet koskettivat huulia. Ja sydämet sykkivät samaan tahtiin, rivakasti mutta pehmeästi. Kummankin valtasi käsittämätön onni. Ja kuuset hengittivät pakkasta. Tästä alkoi suhde, joka parani päivä päivältä, eli pitkän keskivaiheen, ja loppua tuskin näkyy ennen kuin hautakivi astuu eteen? Mistä tietäisimme, kuinka se päättyy vai päättyykö lainkaan? Tiedämme vain, että tunne näiden kahden ihmisen välillä on aito ja elää vahvasti ihmisolennossa luonnossaan vain odottaen pääsevänsä valloilleen. Tätä tapahtuu jatkuvasti - siis avatkaamme silmämme ja sydämemme sille ja nauttikaamme siitä täysin rinnoin.

Kommentit

Veronica94, 29.03.2008 19:27

Hieno kirjoitus, ihanasti kuvailit tunteita ja loppu oli hyvä :)

rufen, 10.07.2008 1:02

Kirjoituksessa on muutamia kohtia, jotka kielivät lahjakkuudesta sanojen parissa: "Märät kuuset hengittivät pojan niskaan." jne. Mutta en lukenut kirjoitusta loppuun saakka. Sisältö tökki, eikä lahjojasi selvästikään kannata suunnata tällaiseen turhanpäiväiseen aiheeseen.

Nimimerkki


Varmistuskoodi
Syötä kuvassa näkyvä varmistuskoordi tekstikenttään. Rekisteröityneiden jäsenten ei tarvitse tätä tehdä. Näin estämme kommenttispämmiä.
varmistuskuva
Kommentit


 
 
Copyright © Prologi.net, 2005-2010 | Tekstit ovat kirjoittajiensa omaisuutta | prologi@prologi.net