Kirjoitukset

Sinettejä ja solmuja, osa 1

Andric, 24.05.2009 14:26
Katsottu 1270 kertaa

”Ootko kunnossa poju?” Kysymyksen kohteena oleva poju, rääsyihin pukeutunut sinihiuksinen pikkupoika, ei vastannut mitään, tuijotti vain intensiivisesti maahan. Lapsen olemus oli niin heiveröinen ja mitään sanomaton, että kysyjästä tuntui ettei poika ollut edes kuullut hänen kysymystään yli vilkkaan torin hälinän. ”Mä kysyin, että ootko kunnossa”, sanoi iso mies uudestaan ja käänsi karvaisella kämmenellään pojan päätä, että näkisi tenavan kasvot. Hän säpsähti nähdessään pojan hätkähdyttävän siniset silmät. Merensinisenä hohtavat iirikset tuntuivat peittävän alleen kaiken muun. Hetkellinen hämmennys haihtui nopeasti, kookas mies oli nähnyt oudompiakin asioita pitkän elämänsä aikana. ”Oot onnekas, ei näy naarmuja. Missä sun porukat on?” Poika ei edellenkään ollut juttutuulella. Mies ähkäisi turhautuneena ja nousi ylös vanhat nivelet natisten. ”Kuules poju, mä koitan auttaa sua. Missä sun äiti ja isä on?” Mykkäkoulu jatkui edelleen, joten mies nosti vekaran jaloilleen ja sai pojan keveydestä idean. Tenava oli hyvin laiha, selkeästi aliravittu ja ryysyt hänen päällään olivat saastaiset monen päivän päällä pidosta. ”... Sulla ei taidakaan olla vanhempia. Voi pojat”, hän mutisi kaljua kohtaa raapien samalla kun vilkuili ympärilleen. Eihän voinut sentään antaa poikaparkaa kenelle tahansa ohikulkijalle. Hän huokaisi syvään ja otti oikealla kädellään päällystakkinsa sisältä kankaaseen sidotun leivänkannikan ja vasemmalla taskusta pari kuparikolikkoa. ”Siitä saat seuraavan päivällisen ja rahat sitä seuraavaan. Pidä huolta ittestäs, poju”, murahti mies ja lähti kävelemään pois päin pieneltä syrjäkujalta. Parissa sekunnissa hän sulautui valtavaan ihmismassaan, joka täytti kiireisen kauppakadun. Parissa minuutissa mies oli jo unohtanut pikkupojan. Hän oli nähnyt satoja samannäköisiä orpoja useissa kaupungeissa ympäri maailmaa, eikä mielestä katoava poju ollut eronnut heistä mitenkään. Tosin tenavan hohtavat silmät olivat jotain, mitä ei aivan joka päivä näkynyt. Kova ryminä herätti useiden vastaantulijoiden huomion, mutta vasta ankarien vatsakipujen iskiessä päälle Marduk tajusi äänen tulevan hänestä itsestään. Mies tunki kätensä takkinsa sisään ja ähkäisi muistaessaan ison leivänkannikan, jonka oli anteliaisuuden puuskassaan antanut pojalle. Hän pysähtyi ja etsi katseellaan leipomoa. Mies oli useita kymmeniä senttejä keskiverto ihmistä kookkaampi, joten ei ollut vaikea huomata valkoisia leipurinvaatteita ja isoa kylttiä parinkymmenen metrin päässä. ”Mitä? Viisi kuparia tästä homeisesta kannikasta? Saisin saman kolmella seuraavalta kadulta”, ärisi mies käsi nyrkissä. ”Herra on hyvä ja käy hakemassa sitten”, huusi leipuri käsiään välinpitämättömästi heilauttaen. ”Neljää kolikkoa enempää en maksa tuollaisesta kivenmurikasta. Tuota ei söisi koirakaan.” ”Mutta meinaat kuitenkin lapsellesi syöttää?” ”Häh?” kysyi mies ja käännähti ympäri. Sama rääsyihin pukeutunut pikkupoika tuijotti häntä sinisinä hehkuvin silmin. ”Ei jumalaut... Mä annoin sulle koko leivänkannikan ja haluat vielä lisää?” Poika ei vastannut mitään, tuijotti vain. Pitkät, siniset hiukset olivat likaiset toripäivän nostattamasta pölystä. ”Vaikka sun porukat onkin potkaissu tyhjää, luulis sun oppineen käytöstapoja. Menes nyt muualle siitä”, kookas mies ärähti ja tönäisi poikaa. Heiveröinen teneva kaatui selälleen, mutta tuijotti yhä. ”Voihan perhana”, hän mutisi. Hän kaatoi kasan kolikoita leipurille ja heitti leivänkannikan pojan syliin, toivoen että poju tukehtuisi siihen. Hänellä ei ollut enempää aikaa tuhlattavana. Päällystakin vuoreen piilotetun viestin täytyi saavuttaa määränpää ylihuomiseen mennessä. Rivakkaan tahtiin mies poistui kaupungista. Hänen kokonsa ja hieman aggressiivisen ulkonäkönsä takia tavalliset kaupunkilaiset väistyivät hänen edestään, vaikka ympäröivässä väkijoukossa oli hädin tuskin tilaa liikkua. Pääkadulta hän kääntyi oikealle, käveli läpi slummien kunnes viimein saapui kaupungin itäportille. Nopean tarkastuksen jälkeen vartijat päästivät hänet läpi. Vankat puumuurit takana ja metsän siimeksiin katoava kivitie edessä, mies veti pitkän henkäyksen ja lähti kävelemään eteenpäin vinhaa vauhtia. Hän oli tuhlannut aivan liikaa aikaa kaupungissa. Hän oli kävellyt tuskin paria minuuttia kun sai vaikutelman, että joku seurasi häntä. Miehen takaa kuului aina välillä huokaus tai raksahdus katkeavasta oksasta. Hän ei uskonut kenenkään rosvon tai salamurhaajan päästävän niin varomattomia ääniä, mutta päätti silti tarkistaa asian. Hän otti taskustaan pienen paperin, johon oli valmiiksi piirretty monimutkainen geometrinen kuvio. Hän painoi paperia etu – sekä keskisormellaan ja kuvio heräsi eloon. Hennot valoviivat kulkivat kuvion viivoissa keskusta kohti ja avasivat keskellä olevan silmän. Samanaikaisesti miehen otsalle avautui kolmas silmä. Se kääntyi ympäri täydet 180 astetta ja katsoi läpi aivojen ja takaraivon. Nähdessään seuraajan mies huokaisi syvään ja veti etusormellaan näkymättömän viivan lapun ylitse. Silmä katosi otsalta juuri ennen kuin mies kääntyi ympäri. ”Miksi pirussa seuraat mua poju!” ärjäisi mies vihaisena, toivoen säikäyttävänsä pojan matkoihinsa. Tämä ei kuitenkaan säpsähtänytkään, vaan jatkoi aavemaista tuijotustaan. Iso mies käveli hädin tuskin polven korkeudelle ylettyvän pojan eteen ja kyyristyi. ”Ymmärrätkö sä edes mitä mä puhun sulle? Ymmärrätkö englantia? Nyökkää tai pudista päätäs.” Hetken hiljaisuuden jälkeen poika nyökkäsi. ”Miksi sä et puhu? Ootko mykkä tai jotain?” Tenava pudisti päätään. ”Mikä sun nimi on?” Tuuli puhalsi. Lehdet pyörivät pienissä pyörteissään heidän ympärillään. Pojan huulet liikkuivat, mutta sanat peittyivät tuulen hentoihin henkäyksiin. ”Mitä?” kysyi mies ja työnsi korvansa pojan suun eteen. ”Zazu”, kuului niin hiljainen vastaus, että lehden rapinakin olisi peittänyt sen alleen. Mies vetäytyi pukinpartaansa hivellen. Saattoi olla, että poika ei ollut puhunut kenellekään useaan kuukauteen. ”Zazu vai? Kuulostaa katunimeltä. Mikä on sun syntymänimi? Sun vanhempien antama?” Poika ei vastannut, katsoi vain miestä intensiivisesti silmiin. Mies sai vaikutelman, ettei poika itsekään tiennyt oikeaa nimeään. Ehkä hän oli vienyt nimen joltakin kadulla. Paremman puutteessa se nimi saisi kuitenkin kelvata. ”Mun nimi on Marduk. Mä voin saattaa sut seuraavaan kaupunkiin, sieltä pitäis löytyä orpokoti. Pudotan sut sinne, onkos selvä?” Poika ei vieläkään vastannut. Oli hankala sanoa ymmärsikö poika mitä hän sanoi, vai tyytyikö hän vain olemaan vastaamatta. ”Vielä yks juttu. Jos et lopeta tuota perkeleen tuijotustas niin potkaisen sut takaisin mistä tulit, onko selvä?” Ottaen huomioon kuinka aliravitulta ja heiveröiseltä poika näytti, oli vaikea uskoa että hän jaksoi pysyä pitkäkoipisen Mardukin perässä, varsinkin kun tämä kulki niin nopeaa tahtia. Toisaalta, ehkä kevyt ruumis mahdollisti pienen energiankulutuksen. Mardukilla itsellään oli hankaluuksia nousta jyrkkää mäkeä ylös. Hän oli matkannut niillä seuduilla useita kymmeniä vuosia ennen Zazun syntymää, mutta aika oli vienyt veronsa. Hengitys oli vaikeaa ja rahisevaa ja suolaisia vesipisaroita tippui maahan tuon tuostakin. Toisin kuin Marduk oli odottanut, lapsi ei hidastanut hänen matkaansa hetkeäkään, vaan se oli Mardukin vanheneva ruumis joka toimi esteenä nopealle etenemiselle. Juuri kun mies luuli, ettei jaksaisi enää senttiäkään, aurinko päästi viimeiset valonsäteensä ennen katoamistaan horisontin taakse. Helpottunut huokaisu karkasi hänen huuliltaan. ”Poju, tules tänne”, hän huudahti, kuluttaen viimeisenkin määrän hapesta keuhkoissaan. Kesti hetken ennen kuin hän pystyi puhumaan uudelleen. ”Onko sulla vielä nälkä?” Vesseli pudisti päätään. ”Hyvä, mulla on. Anna se, mitä sulta jäi yli”, hän sanoi ja ojensi kätensä. Pari sekuntia kului, eikä hänen käteensä ilmestynyt herkullista viljatuotetta. Poika tuijotti häntä tiiviisti, neutraali ilme kasvoillaan. ”Poju. Söitkö ne molemmat leivät?” Poika nyökkäsi. ”Voi jumalauta... Ei mulla ollu nälkä kumminkaan”, mutisi mies, tosin sanoman pilasi maata tärisyttävä kurina. ”Tuossa näyttäis olevan hyvä paikka”, Marduk huomautti osoittaen pientä aukiota metsässä, lähellä tietä. Raskailla saappailla varustetulle miehelle pieni matka pistävien oksien ja terävien kivien läpi ei ollut ongelma eikä mikään, mutta avojaloin liikkuvalle lapselle kylläkin. ”No voi yhden kerran. Rongasta on parasta löytyä orpokoti, mä en tätä työkseni tee”, iso mies murahti nostaessaan kevyesti ja vähemmän hellävaraisesti pikkupojan ilmaan.

Kommentit