Kirjoitukset

Lontoossa

Cloverfield, 17.03.2010 17:50
Katsottu 1445 kertaa

Suunnilleen samoihin aikoihin kirjoitettu ja julkaistu Irc-Galleriassa, kuin Three Men Jazz Club. Jätin sen alkuperäiseen kirjoitusasuunsa, mutta jos se jotain häiritsee, niin voin siitä kirjoitusvirheet korjata. ________________________________________________ -Lontoossa- Seinät vavahtelivat pommien pudotessa maahan. Teipeillä suojatut ikkunanpalaset särisivät ja ikkunoista näkyi taivaalla kiitävät suuret pommikoneet. Kiiruhdin alakertaan ja portaikossa vähän väliä meinasin kompastua hameen helmaan. Ulkoa kuului pomminuhhkasta varoittava sireeni ja harmaista seinistä tupsahteli pökyä aina seinien järkkyessä. Ulkona paukkui kaukana ja lähellä. Hain kaksi lastani huoneestaan ja nostin heidät syliini mahdollisimman nopeasti. Juoksin varovasti ulko-ovelle ja avasin sen. Taivaalla lensi yhä hitaasti suuria koneita jotka pudottelivat pieni pisteitä tuhoamaan Lontoon kaupunkia. Katselin ympärilleni hädissäni ja etsin pommisuojaa minne mennä turvaan. Viereisistä kerrostaloista tuli muitakin ihmisiä ulos ja he näyttivät tietävän missä suoja on. Lähdin heidään peräänsä lapset sylissäni. Kompuroin välillä mutta sain aina tasapainoni säilytettyä. Pommisuojan nähdessäni helpotuin hiukan vaikka itkevä poikani huolestuttikin vähän. Ennen kuin menin sisään katsoin taakseni vaistonomaisesti. Metrin pituinen pötkylä putosi taivaalta ja osui talooni räjähtäen ja tuhosi asunnon. Tuntematon mies veti minut sisälle sanoen jotain sisääntulemisesta ja oven sulkemisesta. Istuin ahtaalle penkille nojaten sisäänpäin kaartuvaan seinään. Painoin lapsiani itseäni vasten ja rauhoittelin heitä. Ulkona kuului kumahduksia ja viheltäviä ääniä kun pommit tipahtelivat kaupugin yllä. Pommisuoja oli ahdas ja siellä oli monta ihmistä, monilla pelokas katse kasvoillaan. Reunassa istuva nainen itki. Noin viisitoista minuuttia myöhemmin ei enää kuulunut mitään. Oli aivan hiljaista. Pölyä ei enää tippunut suojan katosta. Kaikki katsoivat toiveikas ilme kasvoillaan pommisuojan kattoa aivan kuin siitä näkyisi meneekö kaupungin yllä vielä koneita. Yksi mies, hiukan kookas, nousi seisomaan ja meni ovelle. Hän avasi sen ja astui ulos. Kaikki seurasivat katseellaan miehen liikkeitä. Tämä kääntyili ympäri kasvot kohti taivasta. -Ei näy ollenkaan koneita, mies sanoi hiukan kovalla äänellä, vaara on kai ohi. Pommiuhkahälytinkään ei enää huutanut nousevaa ja laskevaa meteliään. Kaikki ahtautuivat ulos hiukan varuillaan. Minä lähdin lapsieni kanssa pommisuojasta viimeisinä. Taivaalla ei tosiaan enää näkynyt koneita. Vaikka kerrostalot olivatkin tiellä, tiesin ettei koneita ole tulossa enää. Istuin pommisuojan vieressä olevalle pienelle puupenkille ja heilahtelin hiukan. Olin ehtinyt istua vain pari minuuttia kun sama kookas mies, joka lähti pommisuojasta ensin ulos, tuli luokseni. Hän kumartui nojaten käsillä polviinsa. -Oliko se talosi johon osui pommi? hän kysyi lempeällä äänellään. Nyökkäsin ja hän sanoi: -Voit asua luonani, jos tahdot, saat ottaa lapsesi mukaan tietysti. Minulla on kyllä vierashuone. -Missä asut? kysyin. -Joen toisella puolella, en kuitenkaan kaukana, hän vastasi. Nousin ja lähdimme kohti kaupungin läpi kulkevaa jokea. Mies selitti asuntonsa tarkan sijainnin ja kertoi millaisissa olosuhteissa saimme asua. Joelle ei ollut pitkä matka. -Kuinka päädyit tänne vaikka asut näinkin kaukana täältä? kysyin katsomatta häneen. -Olen lääkäri ja tulin tänne puolelle jokea vapaaehtoisesti auttamaan jo aiemmin loukkaantuneita. Joki ja siltä minkä ylittäisimme, näkyi jo edessämme. Joelle ei ollut kuin muutamien metrien matka. Lapseni nukkuivat jo sylissäni. Olimme nyt keskellä siltaa ja taivaalta kuului vielä vaimeaa mutta kokoajan lähenevää lentokoneen moottorin pärinää. Minä ja mies, Arnold hän sanoi nimekseen, suuntasimme kauhistuneet katseemme taivaalle. Seisoimme odottaen. Pian näkyviin tuli pieniä koneita, muutamien koneiden ryhmissä. -Nuo eivät ole pommikoneita, eivätkä takuulla omiamme. Nuo koneet tulevat matalalle! Juokse! Arnold huusi hoputtaen minua. Kurkkasin välillä sivulle ja näin koneiden laskeutuvat lähelle kattotasoa ja joelle päästyään ne laskeutuivat vielä hiukan alemmas mutta kuitenkin niin etteivät törmää siltoihin. Muilla silloilla juoksi muitakin ihmisiä ja koneet tulittivat siltoihin kohti. Korkea pärinä sattui korviini kun koneet lähestyivät meidän siltaamme. -Juokse, juokse! Älä katso sivulle, äläkä missään nimessä taaksesi! Arnold huusi takaani juosten kintereilläni. Hiestä märät pitkät hiukseni osuivat välillä kasvoilleni tuulen takia ja yritin puhaltaa niitä pois. Konekiväärien rapina kuului yhä kovemmin ja koneet ylittivät nyt sillan jonka olin juuri ylittänyt. Juoksin talojen väliin turvaan ja katsoin taakseni. Arnoldia ei näkynyt. Suuntasin katseeni sillalle päin ja näin Arnoldin velton ruumiin lojuvan maassa. Laitoin käteni suuni eteen ja itkin. Lysähdin varovasti maahan istumaan lapset sylissäni ja suljin silmäni. Koneiden pärinä hiljeni vähän mutta vain hetkeksi. Avasin jälleen silmäni ja koneet ilmestyivät taas näköpiiriin. ne tulivat kohti. Siivissä sijaitsevien konekiväärien ympärillä oli keltainen räpsyvä valo mikä tuli kiväärien sylkiessä luoteja. Vielä kaukana maassa irtosi pieniä paloja luotien osuessa katuun. Koneet tulivat lähemmäksi. En ehtisi enää mihinkään piiloon ja suojaan. Painoin lapset tiukasti vasteni ja suljin silmäni. Koneet lähenivät. Hetken päästä tunsin ruumiissani polttavia ja vihlovia osumia lyhistyin kokonaan, yritin nousta mutten pystynyt. Avasin silmäni raolleen ja näin lapsistani vain hahmot jotka lojuivat maassa edessäni. En kuullut enää mitään, suljin silmäni kokonaan ja... Loppu

Kommentit